 |
| Neil Hardwick Poistetut kohtaukset, takakansi |
"Minun täytyy lähteä. Minun täytyy päästä pois." Siinä on elämäni tarina.
Ensimmäisen kerran Neil Hardwick tunsi näin 14-vuotiaana katsoessaan isänsä kanssa television viihdeohjelmaa, joka sai katsojan ensin nauramaan ja sitten itkemään. Hän oli 14-vuotias ja joululomalla sisäoppilaitoksesta. Hän pakeni huoneeseensa, ettei isä olisi nähnyt hänen itkevän. Siellä hän tajusi, että tätä hänkin haluaisi tehdä, tv-ohjelmia joita lapset voisivat katsoa yhdessä isänsä kanssa, liikuttuen.
Köyhän kaivoskylän pojalla ei olisi ollut mitään mahdollisuutta rikkaitten opinahjoon, ellei hän olisi menestynyt poikkeuksellisen hyvin kansallisissa kokeissa, joita Englannissa järjestettiin 11-vuotiaille. Hardwick toteaa hänelle tyypilliseen itseironiseen, itseään vähättelevään tyyliin, että hänet haluttiin pois hiilenpölystä, koska hänessä olisi voinut olla rettelöitsijän ainesta.
Ydinenergialaitos palkkasi lahjakkaan pojan heti koulusta palkkalistoilleen ja kustansi hänen opiskelunsa Cambridgessä niin kauan kuin hän pitäytyi tieteissä.
Hardwickin vaihdettua matematiikan filosofian opintoihin hän oli omillaan.
Hän oli myös harrastanut teatteria lapsesta asti ja alkoi filosofian ohella kiinnostua siitä yhä enemmän. Suomeen Hardwick tuli saatuaan stipendin suomalaiseen teatteritaiteeseen tutustumista varten. Toinen yhtä tärkeä motiivi oli suomalainen nainen, josta tulikin pian hänen vaimonsa.
Myöhemmin Hardwickin piti päästä pois Englannista.
Suomessa hän sai välimatkaa lapsuuden traumoihin ja saattoi aloittaa alusta pysyen aina hieman sivullisena, mikä oli hänelle tuttua jo public school -ajoilta, jolloin hän oli oppinut elämään yläluokan poikien seurassa olematta koskaan täysin oma itsensä. Hän oppi puhumaan heidän kieltään matkimalla heitä ja pääsi viikonloppulomille heidän koteihinsa, mutta ei voinut kutsua ketään omaan kotiinsa.
Hardwickin kuvaukset elämästä brittien omituisessa public school -yhteisössä saavat ihmettelemään, miksi niin lapsivihamielistä koulumuotoa on pidetty yllä niinkin pitkään. Näitä brittipoikia kurinalaisuuteen kasvattavia laitoksiahan on vieläkin ja niitä arvostetaan, mutta ehkä joistakin väkivaltaisista tavoista on pitänyt luopua.
Oli myös aikoja, jolloin Hardwick olisi halunnut päästä pois maailmasta, niin raskaana häntä painoi lapsuudenkodin asetelma, hyväntahtoinen alistuva isä ja koko perhettään kylmästi kohteleva, sosiopaattinen äiti. Siskoista toinen sairastui mielisairauteen ja toinen alkoholismiin.
Painoiko menestyjää myös selviytyjän syyllisyys?
Kun ihminen vihaa lapsiaan, lapset eivät välttämättä lakkaa rakastamasta vihaajaansa. Mutta he lakkaavat rakastamasta itseään.
Hardwick kirjoitti kuitenkin epäröityään muistelmansa Poistetut kohtaukset.
Hän pelkää mennä syvälle traumoja aiheuttaneisiin muistoihin; hän oli psykiatriltakin saanut ohjeen vältellä niitä. Hän toteaa myös, ettei muista paljon mitään. Hän oli aluksi arkistoinut pahvilaatikoihin lehtileikkeitä, päiväkirjoja, arvosteluja ym., mutta hävittänyt lohduttomuuden tilassa kaiken, koska koki pystyvänsä elämään vain aloittamalla nollapisteestä. Myöhemmin digiaikana sama tapahtui levykkeille, kun lohduttomuus valtasi hänet uudelleen.
Hardwick kutsuu muistelemistaan vaurioiden minimoimiseksi, kielletyille alueille ei mennä, mutta niitä kohti voi osoitella.
Kehyskertomuksena kirjassa on hetket ennen hypotermiaa ja kuolemaa. Mies on jäänyt taksista palvelutalon takapihalle, jossa on luiskahtanut rollaattorista maahan eikä pääse ylös. Jalat eivät toimi hoitovirheen aiheuttaman hermovaurion vuoksi, on iltamyöhä eikä ketään liikkeellä.
Tuloksena näistä mietteistä on kubistinen kuva elämästä, välähdyksiä ja hetkiä, joihin palataan.
Luen Hardwickin kirjaa erittäin kiinnostuneena ja myötäeläen. Tunnen monta kertaa samastumisen tunteita, joita en nyt tässä lähde erittelemään.
Hardwick miettii, että lukijat kaipaavat varmaan nimiä, joten niitäkin on, monen perässä selitys (valitettavasti ei enää keskuudessamme) ja yhden perässä ilkikurisesti (onneksi ei enää keskuudessamme).
Hardwick uudisti suomalaista tv-viihdettä. Hän tiesi, mikä farssissa on tärkeää - se on oikea ajoitus. Jos rytmi ei toimi, niin esitys on menetetty.
Hardwick kertoo kirjassa esikuvistaan ja omista töistään sekä näyttelijöistä, joiden kanssa työ oli parasta.
(Löydän työkavereitten joukosta Tim Steffan, oman yliopisto-opettajani. Meitä oli hänen amerikanenglannin ääntämisen kurssillaan kaksi opiskelijatyttöä - kaksi! Järjestettäisiinkö nykyisenä vauraampana aikana kahden hengen kurssia!)
Kirjan lopun teosluettelo on monen sivun pituinen: lukuisia televisiotöitä, lukuisia teatteriohjauksia, elokuvaohjaus Jos rakastat ja viisi kirjaa.
Kirjat Hardwick on kirjoittanut englanniksi, vaikka onkin suomen kielessä melkoinen taitaja. Muistelmat on suomentanut Hardwickin käsikirjoituksesta Tero Valkonen.
- Parempi myöhään 1979 (yhdessä Seppo Ahdin kanssa, perustuu samannimiseen sarjaan)
- Hardwicks Sauce eli Neilin tähteet 1988 (pakinakokokoelma, jossa pakinat englanniksi ja suomeksi, suomennos yhdessä Katriina Lehtipuron kanssa)
- Paluu Timbuktuun - mitä todella tapahtui 1996, suomentaja Juhani Lindholm (matkakirja samannimisen TV-sarjan ohella)
Onneksi kehyskertomus on kuviteltua, mutta kaiken muun Hardwick vakuuttaa olevan totta. Uskon sen.
Hän leikittelee kutsumalla muistelmiaan nimellä "oughtabiography" - siis eräänlainen "yritys muistelmiksi", muistelmantapainen.
Hardwick ei ole koskaan halunnut johtajaksi mihinkään kulttuurilaitokseen.
Hän on pitänyt itse työstä, näyttelemisestä, ohjaamisesta ja käsikirjoittamisesta. Väistämättä tulee mieleen, että myös nuorena koettu luokkaero on vaikuttanut pomon paikoista kieltäytymiseen.
Vaikka Hardwick välttää ajattelemasta tiettyjä asioita pohjia myöten, niin hän ei voi myöskään olla niihin palailematta. Eräs näistä asioista on hänen suomalaisen vaimonsa käyttäytyminen.
Alle kuukausi häistä vaimo petti ensimmäisen kerran, mutta ei ollut siitä edes pahoillaan. Hän oli sitä mieltä, että miesten iskeminen oli feminististä, koska miehet olivat ennen pettäneet ja nyt oli naisten vuoro. Hän ylpeili seksisuhteillaan ja kertoi, että hänen ystävänsä pitivät niitä huvittavina saavutuksina.
Muistan kyllä, että 60 - 70 -luku oli nuorten ihmisten elämässä seksuaalisesti vapaata aikaa, mutta tasa-arvoisesti ja iloisesti. "Naisten vuoro" -ajattelu tuntuu pikemminkin nykyajan feminismiltä, tärkeältä osalta sitä. Hardwickin nuoruudessa sen on täytynyt olla poikkeavaa ja omituista, siksi hän salasikin ongelman ja koitti selittää sitä itselleen näkemällä vaimonsa Helinä-keijuna, joka on olemassa vain, jos hänestä pidetään ja hän saa huomiota koko ajan. Vaimon kanssa käydyistä keskusteluista hän sai materiaalia sarjoihinsa, joissa niistä jalostui komediaa. Kirjassa on monta esimerkkiä tästä.
Hardwick jaksoi avioliittoaan elämällä sitä tunnetasolla eronneena, kunnes ei enää kestänyt, ja lopulta virallinen erokin onnistui.
Loppukohtaus kirjassa on kuin huumorisarjoissa, vakavasta ja juhlavasta arjen komiikkaan taittuva, naurua kyynelten läpi. Loppuluvun nimikin jo kertoo jotain: So What.
 |
| Laidoilla olevat kirjat ovat omiani. Keskimmäisen hain kirjastosta. |
(klikkaa nimestä).
Kirjoitat niin eläytyvästi Hardwickin muistelmista, että saatan minäkin lukea teoksen. Kiitos!
VastaaPoistaSuosittelen. Paljo ajatuksia herättävä teos.
PoistaHarmittaa, että juuri tänään, kun kirjoitin tämän, HS:ssa on erinomainen, pureva kirjoitus turhista julkkisten "elämäkerroista" (eli laajennetuista Insta-jutuista), Juho Kankaanpään kolumni "Toivon, että saat tarinastani voimaa". Ettei kai vain kukaan luule, että Poistetut kohtaukset kuuluu näihin. Ei todellakaan kuulu!
PoistaLuin tuon Kankaanpään jutun, muttei purrut minuun ainakaan niin vahvasti, että jättäisin Hardwickin tapaiset kirjoittajat sivuun.
PoistaEi varmaan vaikuttanut sinuun, mutta noin yleisesti nämä tyhjänpäiväisestä traumoja rakentavat (nyyh, lapsuus ilman maksukanavia) oman elämän tarinat ja voimaantumisopukset hieman pilaavat ja sekoittavat myös oikeitten elämäkertojen ja ja muistelmien asemaa.
PoistaKankaanpään juttu on kyllä täyttä timanttia, hauska ja osuva!
Brittilä on todella vahvasti luokkayhteiskunta niin kuin varmasti tiedät. Tuskin kukaan haluaa lastaan ns. state schooliin (eli valtion rahoittamaan kouluun), jos vaan on varaa public schooliin (käytännössä public school on siis lukukausimaksullinen yksityiskoulu). Mahdollisuudet ponnistaa akateemiseen koulutukseen “kunnankoulusta” ovat aika olemattomat. Opetustaso ja oppimisrauha voivat olla paikasta riippuen mitä tahansa. Eli yksityiskoulut voivat edelleen oikein hyvin täällä ja sehän sopii valtiolle, koska ei kiinnosta työntää rahulia kunnallisiin koulutuslaitoksiin.
VastaaPoistaSuomen maksuton peruskoulutusjärjestelmä on mainio, koska se ei erottele lapsia taustan/varallisuuden tiimoilta niin kuin Briteissä. Briteissä jo lapset oppivat luokkayhteiskunnan nokkimisjärjestyksen. Toivottavasti yksityiskoulut eivät koskaan yleisty Suomessa: ne eriarvoistavat ihmisiä jo lapsesta lähtien.
Tämän Hardwickin kirjan aion lukea, jahka joskus saan käsiini. Olen lukenut Hullun lailla ja pidin siitä hullun lailla :D
Minäkin - hullun lailla. Ehkäpä luen sen uudelleen nyt kun olen kaivanut sen hyllystä.
PoistaToivottavasti ei ikinä palata jaotteluun. Meillähän oli myös jako 10 - 11 -vuotiaana ennen peruskoulua. Silloin puhuttiin siitä, kuka pääsi oppikouluun kuka ei, eikä se ollut aina kiinni pääsykokeissa pärjäämisestä vaan perheen varallisuudesta.
Tämä erottelu jakoi koulukavereita ja jopa lapsia perheen sisällä. Itsellenikin jäi elinikäinen ahdistus siitä, että itse pääsin oppikouluun ja sisaruksiani ei päästetty.
No, Englannissa luokkayhteiskunta tarkoittaa paljon muutakin ja kuuluu mm puheessa. Hardwick oli teeskennellyt koulussa skottiaksenttia, jota kukaan ei osannut lokeroida kunnes oppi yläluokan puhetavan.
Eikös niissä yksityiskouluissa (todella ristiriitainen nimi tuo public school) olekin vielä erikseen ne arvostetuimmat ja perinteisimmät (= kaameimmat)?
Luonnollisesti (luokkayhteiskunta tarkoittaa muutakin kuin jotain koululaitosten toimintaa), mutta ei luokkayhteiskunta itsestään synny: siihen kasvetaan. Ja todellakin, pelkistä sanavalinnoista ja ääntämisestä voi päätellä (ja päätellään) toisen taustaa ja asemaa. Jopa pihan puutarhatontuista voi päätellä riippuen asuinalueesta jne.
PoistaBriteille on tärkeä tietää, mihin voivat toisensa sijoittaa “luokka-asteikolla”. Tämä tapahtuu varmaan ihan automaagisesti heillä. Valkoihoisena muualta tulleena ihmisenä säästyn tuolta kaikelta. Mutta jopa minä osaan nykyään suunnilleen arvioida ihmisen (luokkayhteiskunnallisen) statuksen.
En ihmettele, että Hardwickia ahdisti, vaikka pääsikin “paremman luokan” opinahjoon. Voin kuvitella, että taustansa takia on kiusattu ja jätetty ulkopuolelle jne. Hyvän pääsykoetuloksen takia hän sai stipendin, joka mahdollisti taloudellisesti opiskelun yksityiskoulussa.
Yksityiskouluja on kaikenlaisia ja etenkin suurkaupunkialueilla on ne halutuimmat. Kukapa ei haluaisi saada lastaan Etoniin jne. Mutta yksityiskouluja eri ikäluokille ja sukupuolille on pilvin pimein (paitsi täällä böndellä).
Minulla oli tapana Lontoossa asuessa lueskella koulujen mainoksia, kun niitä aina tiettyyn aikaa vuodesta alkoi tupsahdella postiluukusta. Läheinen tyttökoulu kuulemma kasvattaa lapsista itsevarmoja ja tarjoaa heille erinomaisen oppimiskokemuksen jne. Kilpailu on kovaa.
Public school on harhaanjohtava termi, mutta sen juuret ovat historiassa, jolloin niiden (koulujen) toiminta oli myös hieman erilaista.
En muuten tiennyt, että Suomessakin on esiintynyt jaottelua, mutta toisaalta en ihmettele. Eihän koulu ole aina ollut Suomessakaan kaikille avoin ja pakollinen, vaan vasta oppivelvollisuuden myötä.
Tulipas taas pitkä kommentti. Täkäläisen koulusysteemin koen ahdistavana – onneksi en ole syntynyt täällä. Alkoi kyllä nyt vielä enenmmän – mikäli mahdollista – kiinnostaa tämä Hardwickin teos. On niin tuore tapaus, että saattaa olla kirjastossa jonoa Suomessa. Joutuu ehkä ostamaan omaksi ja lukemaan kotona ajan kanssa!
Peruskoulu alkoi Lapissa vuonna 1972 ja siirtyi siitä alaspäin. Helsingissä siihen päästiin lopullisesti vasta 1978.
PoistaMinä kävin kouluni vanhassa kansakoulu-oppikoulusysteemissä, mutta opettajana toimin vain peruskoulussa. Aloitin Pohjois-Karjalassa 1976, jolloin siellä oli jo peruskoulu. Jotkut vanhoista opettajista olivat kauhuissaan, koska joutuivat nyt opettamaan koko ikäluokkaa.
Ai niin, opetinhan minä sijaisena puoli vuotta kansakoululaisia, alakoulun tokaluokkalaisia Tapiolassa. Olin hyvin epäpätevä, kaikkia aineita kuitenkin opetin ja tykkäsin kovasti. Sain vielä kesäpalkankin. Siihen oli varaa 70-luvun puolivälissä, nyt ollaan hyvin tarkkoja ja sijaisille maksetaan vain niistä päivistä, jolloin heitä tarvitaan.
Hardwickin kirja on varmaan suosittu, joten et ehkä saa suoraan kirjaston hyllyltä. Meilläkin on tällä haavaa yli 100 jonottajaa. Minä varasin hyvin aikaisin ja sain heti kun kirja oli saatu lainauskuntoon.
"hän pelkää mennä syvälle traumoja aiheuttaneisiin muistoihin; hän oli psykiatriltakin saanut ohjeen vältellä niitä."
VastaaPoistavoi miten lohduttavaa, että traumoja aiheuttavia muistoja saa vältellä! en uskalla mennä terapiaan, koska pelkään että psykiatri onkii kaikki tukahdutetut muistot ja kohta sieltä löytyy asioita, joista en ole tiennyt mitään, mutta ne on pakko käydä läpi. haluaisin pitää unohtuneet traumat unohduksissa.
muistan yhden psykoterapiaa käsittelevän brittidokumentin, jossa verrattiin terapiassa jo olevia sekä terapiaa odottavia keskenään. kummassakin ryhmässä oli tapahtunut yhtä paljon paranemista. tämäkin seikka lohduttaa.
ps. menen huomenna sammakon kirjakauppaan etsimään hardwickia.
Minullekin tuli halu lukea lisää Hardwickin kirjoja. Haluaisin myös nähdä hänen sarjojaan uudelleen. Kaikkia en ole edes nähnyt, taisi olla lapsiperhevuodet silloin kun ne menivät televisiossa.
PoistaOlen niin tyyytyväinen, että viisas psykiatri on pitänyt välttämistä parhaana selviytymiskeinona. "Älä mene sinne!" hän oli neuvonut Hardwickia.
Olen tästä asiasta monesti väitellytkin ihmisten kanssa, jotka ovat väittäneet, että minunkin pitäisi "käsitellä" menneisyyttäni. Ei pidä!
Kun menneitä ei saa pois, niin niitähän voi vatvoa vaikka koko loppuelämän - tai sitten voi mennä eteenpäin.
En siis vastusta terapioita, vaan pidän sellaisia tehokkaina, joissa opetetaan tulemaan toimeen sen kanssa mitä on, ei niinkään penkomaan kauan sitten tapahtuneita asioita. Eikös siinä perinteisessä psykoterapiassa suositeltukin terapian kestoksi vuosia.
Poistamarjatta
VastaaPoistakävin tänään sammakon kirjakaupassa ja olen nyt these foolish things -luvun alussa. hardwickin muisteleminen on persoonallista ja ihanaa, muistelemisessa näkyy hänen pitkälle kehittynyt paradoksien tajunsa. en muuten aluksi tajunnut lukevani suomennosta. googlaamalla selvisi, että "teoksen on englanninkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut tero valkonen, ja hyvin onkin. jälki kuulostaa siltä kuin asialla olisi yksin hardwick."
ps. lukemisen välissä ruksasin yle areenasta kaikki hardwickit jotka löysin. onkohan tässä pientä johdatuksen sivumakua, että sisko ja sen veli, sekä tankki täyteen pärähtävät areenaan huomenna!
Nyt vasta huomaan, että nuo lukujen nimet, kaikki neljä, ovat vanhojen jazz-kappaleiden nimiä. Ilmankos ne tuntuivat tutuilta. These Foolish Things sekä My Funny Valentine ovat 30-luvun musikaalien musiikkia.
PoistaParadoksien tajua, kyllä, ja hyvin brittiläistä huumoria.
Hardwickin kirjoissa on suomentaja, ja oliko vielä niin, että dialogeissa hän ei ole käyttänyt suomentajaa. Hänellä onkin hyvä puheen taju. Kun pääset loppuun, niin siellähän on herkullinen keskustelu.
Kiitos, että etsit nuo sarjat, Meri! Tässä sateisena juhannuksena voisikin katsoa välillä noita ohjelmia.
Ai niin, onhan siellä vielä luku Straight, No Chaser. Googlailin, vanha jazz-kappale sekin, esittäjä pianisti Thelonious Monk. Hänestä on myös tehty samanniminen dokumentti.
PoistaTätä kappeltta en ole koskaan kuullut, mutta Unto sanoo, että hänellä saattaa olla Monkin vinyylilevy.
Ensimmäiset muistikuvat Neil Hardwickista ovat jostain 70- luvulta, muistan se Where`s the cat? englannin kielen opetusohjelman.
VastaaPoistaMenneisyytensä kanssa pitäisi olla jonkinlaisessa sovussa, joskus haavat ovat niin syviä, että ammattiapu on välttämätön.
Jokainen kantaa jotakin mukanaan menneisyydestään, olivat ne sitten valoja tai varjoja.
Kyllä vaan, molempia.
PoistaMielenterveyspalvelujen pitäisi olla paremmin saatavissa ja ilman stigmaa. Laitoshoitoon suhtaudutaan nykyään nurjasti, mutta juuri ja vain se on pelastanut monen ihmisen takaisin elämään, kun on saanut levätä ja nollata kaiken ilman uhkaa että kohta lähetetään kotiin yksinäisyyteen tai niihin olosuhteisiin, jotka sairastuttivat.
Hardwick aloitti Suomessa 70-luvulla kieliohjelmilla David Mitchellin kanssa ja teki myöhemmin Tim Steffan kanssa hauskan Kielipuoli potilas -sarjan.
Minulle tulee englanninopetus mieleen.
VastaaPoistaIhanaa Juhannusta sinulle.
Monet muistavat nuoren Hardwickin niistä ohjelmista.
PoistaSinulle myös!
Hyvää juhannusta, Marjatta!
VastaaPoistaEn ole vielä lukenut Neil Hardwickin ilmeisen hienoa muisteluteosta. Muistan hyvin Reinikaisen ja Pakanamaan kartan. Niin, ja tietysti Siskon ja sen veljen ja Kielipuolen potilaan, josta jäi mieleen ’tiksis’ (kiitos). Hardwick teki paljon ja jälki oli hyvää, mutta jotenkin jää tuntu, ettei häntä arvostettu/arvosteta riittävästi. Ehkei hän itsekään osaa arvostaa itseään? Käynpä välittömästi etsimään kirjaa kotikirjastosta. Jos ei ole hyllyssä, pistän varaukseen.
t. manu
Hardwickin vaatimattomuus on viehättävää, ei mitenkäään suunniteltua, vaan hänelle luontevaa. On paljon hauskempi kuunnella ihmistä, joka ei suurentele itseään, vaan näkee lahjakkuutta muissa kuin sellaista, joka on mielestään kaiken napa. Ei ollut aina helppoa raivata tietään viihdetaitajana vieraassa maassa, jossa epäilijöitä ja kadehtijoitakin riitti.
PoistaMietin, millaisen elämäkerran joku muu kirjoittaisi Hardwickista. Näkisikö eri asioita miehessä? Ehkä, mutta tämä muistelmateos on kiinnostava juuri siksi, että siinä on Hardwick itse läsnä.
On aina kiinnostavaa, mitä kaikkea vieraskielinen löytää suomen kielestä ja keksii suomen kielen pohjalta - tiksis ja hyvää ötyä.
Nautin myös niistä parista kohdasta, joissa Hardwick lainaa Forrest Gumpia: sen enempää sanottavaa minulla ei siitä ole.
Asia käsitelty, jotain pitää jättää itsellekin.
Sinulle myös hyvää juhannusta, Manu! Antoisia lukuhekiä!