Vanhenemisesta, ajatusharhailuja Äitienpäivän aikaan

Elämän kaari
Riikka ja Andreas Alarieston Lapinkuvat
Alariesto Gallery, Sodankylä 

Ian tuhahti, mutta samassa hän tunsi itsensä vanhaksi. Itse asiassa hän mitä todennäköisimmin olikin vanhin ihminen siinä paikassa. Hän katsoi kättä lasinsa ympärillä - rosoista ihoa nivelissä, myhkyräisiä suonia kyynärvarsissa. Kuinka hän oli voinut kuvitella että vanhat ihmiset olisivat vanhoja syntyjään? Että vanhuus oli yksilöllinen piirre, kuten pisamat ja vaalea tukka, jotka eivät koskaan lankeaisi hänen osakseen. 

Sitaatti on Anne Tylerin romaanista Pyhimys sattuman oikusta. Keski-ikäisen Ianin ajatukset syntyvät  tilanteessa, jossa hän istuu baarissa vauvasta asti kasvattamansa nuoren naisen ja tämän poikakaverin kanssa, seuraa heidän tyhjänpäiväisiltä tuntuvia puheitaan ja kummastelee pojan ulkonäköä. Tyttö on tehnyt poikakaverilleen kampauksen. "Pitkin päätä sojotti jäykkiä pikku pötkylöitä." 

Äitini täyttäisi tänä vuonna 97 vuotta, jos eläisi. Hän kuoli 36-vuotiaana ja oli alkanut jo hieman vanheta neljännen lapsensa synnytettyään, minkä esimurrosikäiset silmäni olivat kriittisesti rekisteröineet. Äidin vanhuutta en siis ole nähnyt. Isovanhempiani pidin lapsena hauskannäköisinä puuttuvine hampaineen ja ohuine hiuksineen. Pullauttelin Mammani sinimustia suonikohjuja kuin kuplamuovin ilmakuplia sormieni välissä ja pyörittelin Papan ahavoituneen ruskeata kaulahelttaa istuskellessani hänen sylissään. Romaanin Ianin tavoin ajattelin, että he olivat aina olleet sellaisia millaisina he minulle minun maailmassani ja ajassani näyttäytyivät. Vanhoista valokuvista katsoivat ihan muut ihmiset. 
Isäni eli 91-vuotiaaksi. Hän oli nuorekas pitkään, mutta alkoi 80 täytettyään pienetä ja kärsiä pahenevista nivelrikon oireista. Kaikki ulkonäön muutokset, mitä hänessä tapahtui alkavat nyt näkyä myös minussa.
Olemme isoluisia, ja kun ihon rasvakudos vähenee ja kimmoisuus katoaa, niin luut korostuvat. Nenä "kasvaa" ja korvat näyttävät isommilta. Huomaan valokuvista, että ellen ole tietoisesti ryhdistäytynyt istun lysähtäneenä pää eteenpäin työntyneenä. Luulin, että isän käsien muutokset johtuvat rankasta työstä. No, olihan silläkin osuutensa, mutta nivelrikko on valitettavasti geeneihin kirjoitettua. Minä jos kuka olen hoitanut ja varonut käsiäni, ja peukaloihin on tehty korjausleikkauksetkin, mutta nykyään käteni ovat sen näköiset, niin kuhmuraiset, että haluaisin käyttää hansikkaita kuten Jacqueline Kennedy, joka teki niin isojen käsiensä vuoksi. 

Olenko turhamainen? Kyllä, olen. Pidän estetiikasta ja haluan näyttää hyvältä. Kun katson vanhoja kuvia, mietin, minkä ihmeen takia en tajunnut, että olin silloin kaunis. Onnettomanakin. Vanhana ihminen näyttää usein vihaiselta tai väsyneeltä laskeutuneiden silmäluomien ja muuttuneen suun ympärystän vuoksi. Monilla vanhoilla ihmisillä suu on lähes huuleton viiva. Mihin ne nuoruuden pehmeät pusuhuulet katoavat?

                    

Ylemmässä kuvassa olen 25 v ja alempi on viime kesältä lastenlasten yo-juhlasta. Kuvan nähtyäni harmittelin heti, miksi riisuin pikkujakun pois (käsivarsien iho) ja miksi istun noin korkella tuolilla ja näytän pitemmältä kuin minua 10 cm pitempi mieheni. 
Hiuksiini olen tyytyväinen aina, kuten isänikin omiinsa. Hänellä oli loppuun asti paksut hiukset. Kerran päälle seitsenkymppisenä hänellä oli vähän aikaa rakkaussuhde erään tyylikkään porilaisen parturikampaajan kanssa. Suhde oli alkanut siitä, että nainen ihastui isän hiuksiin. Suhde ei kestänyt. Isän suuri rakkaus oli äitini, ei hänen paikkaansa voinut täyttää kukaan muu, ja isä elikin leskenä viisi vuosikymmentä. 

Yksi isoja kliseitä vanhenemisesta puhuttaessa on se, että miehet eivät muka välittäisi vanhenemismuutoksista ulkonäössään. Kyllä he välittävät ja surevat kulumistaan siinä missä naisetkin, mutta huomion kiinnittämistä ulkonäköön pidetään heille vielä sopimattomampana kuin naisille ja todetaan, että mies se vain charmaantuu harmaantuessaan. Tuossa sanonnassa kuulen vaatimuksen: mies, sinun ei kuulu välittää itsestäsi, olet vain kiltisti siinä taustana naisen kauneudelle.
Eiköhän se ole niin, että jotkut charmaantuvat sukupuolesta riippumatta, toiset eivät. Vanheneminen on biologinen itsestäänselvyys, mutta se kohtelee meitä eri tavalla. 
On aivan hurmaavia vanhoja naisia ja miehiä. Sanotaan, että he ovat ikääntyneet kauniisti ja että he "eivät ole antaneet itsensä rupsahtaa". Pöh, ei tässä(kään) asiassa tahdonvoimalla ole mitään tekemistä. Luustolla on, samoin asenteella, mielialalla ja tyylivalinnoilla. 

Mieli? Se tulee hieman perässä - tai aika paljonkin perässä. Kun luen tilastoja vaikka koronan vaaroista, niin huomaan, että lasken itseni helposti keski-ikäisten ryhmään. Pitää ihan muistuttaa, että 72 vuotta on jo vanha ikä ja minä sairauksineni (jotka kaikki lääkityksin hyvässä tasapainossa kyllä) suojeltavassa iässä.   
Hulluttelua ja riehakasta iloa on vanhana harvemmin, mutta muutoin  tunteet ovat ihan yhtä vahvat, ellei jopa vahvemmat kuin nuorena. Tästä nuorilla on usein väärä käsitys, ja niinpä he ihmettelevät esim vanhojen laitoksissa elävien ihmisten rakkaussuhteita pitäen niitä höpsötyksinä. Minä "keski-ikäinen" en ihmettele yhtään. Erotiikka on elämänhalua eikä se katso ikää. 

Osuin jossain nettijutussa sellaiseen, että 19-vuotiaat kärsivät nykyään  ikäkriisistä, koska heidän mielestään elämä loppuu kolmikymppisenä, jolloin ihmisen ajattelu jähmettyy pysyviin uomiinsa.
Hups heijaa ja höpsistä! 

Äidille terveiset sinne jonnekin toiseen ulottuvuuteen. Olisin niin halunnut nähdä sinun vanhenemisesi. 
Luulen, että sinä olisit vanhentunut pehmeästi pyöristyen toisin kuin minä, joka rypistyn ja muutun kulmikkaaksi Franssin mallin mukaan. En ole koskaan ollutkaan niin naisellinen kuin sinä, joka olit kaunotar.
Tiedän ja näin, että sinä nautit äitiydestä, kuten minäkin. Olisi hauska keskustella siitä kanssasi äitienpäivänä.

Ylihuomenna on Äitienpäivä ja huomenna Lapsettomien lauantai (molemmat pitäisi kirjoittaa pienellä alkukirjaimella, mutta kapinoin).  
Lapsettomissa on omasta päätöksestään lapsettomia ja tahattomasti lapsettomia. Lapsettomuuspäätös ei ole aina helppo, ja tahaton lapsettomuus on iso suru. Monet lapsettomat sanovat, että se aika kun lapsia pitäisi tulla on vaikeaa, mutta toisen kerran aivan yhtä vaikeaa on se, kun ystävistä tulee isovanhempia eivätkä he osaa enää mistään muusta puhuakaan kuin lapsenlapsistaan.  
 
Tuossa alkukuvan Andreas Alarieston maalauksesta kuvatussa postikortissa on takana selitys:"Elämän kaari on kuvassa tämän näköinen. Toisen kaari on matalampi ja toisen korkejampi ihmisen ijästä riipppuen. Lähtökuoppa ja matkanpää on kaikilla sama, ilmalennon takana toinen liitelee kirkkaalla taivaalla ja toinen lentää ryteikköjen läpi lyhyen matkan." 

Lopuksi kuva, joka on otettu kolmisen vuotta ennen minun syntymääni, päättelen veljeni olemuksesta, että vuonna 1947. Äitini siinä huolehtii, että veli on hyvin kuvassa sen sijaan että katsoisi kameraan. Semmoinen hän oli. 
Ja isä seisoo suorana kuin sotilas, mutta, hyvänen aika, sodastahan oli vain kolmisen vuotta.