Laura Malmivaara, Vaiti

Kuvitellaan että...
opettajakuntaa pyyhkii puhdistusaalto, jossa naisopet keräävät sosiaalisen median sivustoillaan listaa vastenmielisistä mieskollegoista. Ystävät ympärilläni opettajainhuoneessa alkavat käyttäytyä vaivautuneesti seurassani. Eräänä päivänä yksi heistä, paras ystäväni, sielunsisareni, soittaa ja varoittaa, että  ex-miehestäni on tulossa lehtijuttu, jossa naiset todistavat tätä vastaan ja kyllä he ovat aavistaneet, etten minä halua olla siinä mukana, vaikka pitäisi. Mieti, kenen joukoissa seisot!
Minä? Lasteni isää vastaan? Miestä vastaan, jota olen rakastanut ja joka edelleen kuuluu perheeseeni? Seuraan tv-ohjelmia ja lehtijuttuja joissa iso joukko kollegojani, ex-mieheni ja minun ystäviä ja tuttuja, yhteisissä projekteissa olleita, julistaa yhdestä suusta käyvänsä taistelua tyttöjen puolesta.
On menossa suuri maailmanlaajuinen puhdistus, jossa erotetaan pahat hyvistä. Minuakin pyydetään haastatteluihin.
Vaikenen. Keskityn suojaamaan tyttäriäni. Nuorten maailmassa selän kääntäminen on pahinta, mitä voi tapahtua. Toivon, että he eivät löydä pahimpia somen keskusteluketjuja, joissa heidän isäänsä moititaan ja ivataan. Huomaan kommentoijien joukossa sellaisiakin, jotka eivät ole häntä koskaan tavanneet. Naiset tukevat ja kannustavat toisiaan. Keskustelut vilisevät peukkuja ja sydämiä.
Olen kauhuissani.
Mietin, että eihän entinen aviomieheni ole maailman helpoin ihminen. Onhan hän vaativa ja ärsyttävän itsepäinenkin, enhän olisi hänestä eronnut ilman aihetta, vai olinko itse kypsymätön, mutta miksi hänet nyt liitetään oman alansa suuren maailman raiskaajien joukkoon?
Miksi tämä ulostulo juuri ennen palkintogaalaa, jossa hän olisi todennäköinen ison palkinnon saaja? Liike tarvitsee kuulemma esimerkkejä. Kaikkien ei tarvitse olla ihan niitä pahimpiakaan. 
Laumassa naiset eivät muista omia heikkouksiaan ja epätäydellisyyksiään, he ovat vahvoja vallankumouksellisia päämäärä kirkkaana edessään. He poimivat pahiksia tuomiolle, luettelevat näiden pahat teot ja kysyvät, mitähän sinun kanssasi oikein pitäisi tehdä. Sinun työsi on loppu nyt, ellet muutu.
"Kaikki tuntui olevan selvää ja kirkasta kaikille muille paitsi minulle."

Sitaatti on Laura Malmivaaran omakohtaisesta romaanista Vaiti. Ollaan teatterin maailmassa, ei koulun. Me tunnemme tämän tarinan.
Malmivaara kirjoittaa hyvin. Pidän hänen kielestään. Dialogien aitoudessa kuuluu näyttelijän työn varmuus ja ympäristön kuvauksissa valokuvaajan katse. Malmivaara on näyttelijä, laulaja ja valokuvaaja. Hän on viime vuosina toiminut yhä enemmän valokuvaajana erikoistuen muotokuviin. 
Vaiti on hänen esikoisromaaninsa. 

Mikä lienee tilanne ja mieli #metoo -nimilistojen kerääjien keskuudessa nykyään?

Vaiti-romaanin lopussa minäkertojan viisas äiti toteaa tuskailevalle tyttärelleen, ettei tämän kannata anella ystävyyttä takaisin niiltä, jotka saattoivat hänen ex-miehensä ja hänet sekä perheen siinä ohessa mukaan julkiseen myllytykseen.
"Antaa niiden kasvaa itse." 

Olin pöyristynyt, kun näin haastattelun, jossa "syytetty" ohjaaja tuotiin tv-ohjelmassa "toverituomioistuimeen", jossa sekä juontaja että useampi syyttäjänä esiintyvä naisnäyttelijä selvitti, miten paha tämä oli ollut. Ei ollut sanottu silloin, mutta kärsitty oli. Kukaan syyttäjistä ei katsonut tuttua miestä silmiin, juontaja tapitti koko ajan. Anteeksipyyntö ohitettiin. Piti saada tapella lisää. 
En ollut uskoa, kun kuulin erään tv-persoonan keränneen facebook-sivullaan negatiivisia mielipiteitä kohteesta, mieslaulajasta, jonka oli kutsumassa ohjelmaansa teurastettavaksi. Eikös tämä olekin törttöillyt yökerhossa? Kenellä on kokemusta?

Miksi naiset alentuivat käyttäytymään kuin koulunpihan pahimmat juonittelijatytöt?
Mitä aikaa tämä tällainen oli? Onko se nyt ohi? Olisiko ehkä takaisin katsomisen ja arvioinnin paikka? 

- Ihminen ei opi häpäisemällä, äiti sanoo. - Hyväksymällä ihminen muuttuu, ei muuten. Rakastamalla.  

Kirjan kertoja vetäytyy vanhempiensa seuraan suvun kesäasunnolle.
Kirjan tärkeä teema on perheen tuki omilleen. Perheeseen kuuluu myös lasten ex-puolisot ja lastenlapset erottelematta, kuka on verisukulainen kuka ns bonuslapsi.
Paljon keskustellaan automatkoilla.

- Sun pitää hyväksyä, että sun piiri supistuu, tai muuttuu, isä vakavoituu. - Kun joku puhuu, toiset joutuu vaikenemaan. Niin se vaan on. Molemmat ei voi puhua yhtä aikaa, se ei ole dialogia. Kun tulee hyökyaalto, ei kannata lähteä sitä vastaan melomaan. Ei ole mitään järkeä lähteä uhmaamaan sitä. Kannattaa vaieta, kun kiima on päällä. Jos sitä lähtee vastustamaan ja arvostelemaan, se on ihan sama kuin lähtisi kanootilla tsunamia päin. Silloin on ihan varmaa, että se murtuu päälle ja hautaa alleen. Kun aalto on lyönyt ylös ja alkaa vähitellen laantua, kannattaa nostaa pää kellarista ja tehdä sitten havaintoja. Silloin sä et ole hullunrohkea ja leiki sankaria, se olisi tyhmyyttä. Oma näkemys ehtii kirkastua. 

Malmivaaralla oli ollut pitkään mielessä vaitiolon teema. Vuonna 2018 tapahtunut kriisi antoi kirjalle näkökulman.
Hänen äitinsä oli kertonut omasta kasvatuksestaan, jossa oma äiti lopetti valitukset nostamalla etusormen pystyyn, katsomalla tiukasti silmiin ja sanomalla: "Vaiti. Älä puhu." 

Kirjassa on äidin tarina kursiivilla painettuina kappaleina. Osa näistä teksteistä on tyynnytteleviä puhelinsoittoja tyttärelle, osa juttelua eri tilanteissa. Ihana, vaatimaton äiti, luonnonlapsi, ja ihana vanhempien avioliitto, jossa puolisot pitävät toisistaan huolta. 
Pidän kovasti näistä äiti-osuuksista. Ne antavat perspektiiviä ja laajentavat teeman ulkopuolisuuden tunteisiin sukupolvi taaksepäin.

Kirjan aloittaa äidin puhelu, jossa tämä antaa ohjeita juuri, kun julkisuusmyllytys on alkanut ja tytär on sekaisin huolesta ja haluaisi kirjoittaa jotain purevaa. Miten hän voi olla hiljaa?
Et kirjoita mitään, olet hiljaa vaan. Muista mitä mun äiti sanoi, vai oliko se Koivisto, että vaiti. Vaiti! Menet ulos kävelemään, katot kukkakauppojen ikkunoita, se siinä sun lähellä on aivan ihana siinä mäessä. Menet sinne ja ostat jonkun. ( - - ) Ja kohta on kesä ja tulee lämmin, ei kannata ollenkaan murehtia asioita, joita ei enää ole. Se on iso voima, viha. Olet hiljaa vaan. 

Olen iloinen, että Malmivaara/kirjoittajaminä kuunteli sekä äidin että isän neuvot ja kirjoitti tämän kirjan. 
Tämä on tärkeä puheenvuoro #metoo -ilmiön ylilyönneistä.
 
Kun kirjan kesäpaikassa kolmen sukupolven naiset istuvat ja tukevat toisiaan myrskyissä, joita heistä useammalla on meneillään ja äiti puhuu voimavarasta, joka naisilla on keskenään, niin kollegoidensa aiheuttamassa tuskassa koko kesän elänyt nainen joutuu toteamaan, että hän on hetkellisesti kadottanut luottamuksensa naisiin. Minä myös. Ikävä kyllä.

Olen hurjan pettynyt siihen, että tällaista ilkeilyä ja joukkohysteriaa tapahtui feminismin nimissä Suomessakin. 
#Metoo-liikehdinnän aikaan voimansa tunnossa liikehtivä naisryhmä nosti esiin miehiä, joilta yritti mustamaalaamalla estää kaikki työtarjoukset ulkomaita myöten, eikä kuitenkaan kukaan heistä nostanut virallista syytettä vihansa kohteita vastaan. Alhaista menettelyä.
Joskus jopa erehdyttiin ja keskusteluketjuissa syytettiin väärää miestä, mikä kuitattiin olankohautuksella. Taistelussa tulee oheisvahinkoja. Tyttöjen vuoksi taistellessa joittenkin isien tytöt myös joutuivat kärsimään hieman, ja pojat, mutta päämäärähän on tärkein. 

Jos me alamme syrjiä ihmisiä, jotka ovat jostain syystä epätäydellisiä, ehkä muita totisempia, huonommat sosiaaliset taidot omaavia, ehkä töykeämpiä, ehkä asperger-oireisempia, miehiä (vain miehiä!), niin olisiko syyttäjien syytä katsoa peiliin.
Näkyykö siellä peilissä itse täydellisyys?

PS Unohtui mainita kirjan kaunis kansipäällys. Se on Elina Warstan. Kuohuva meri jatkuu kuvassa takakannelle.
Malmivaara on omistanut kirjan perheelleen merenrannalla.