Hanna Hauru, Viimeinen vuosi

 
Hanna Hauru on piirtänyt kauniin muotokuvan ihmisiä pelkäävästä kirjailijasta tänä vuonna ilmestyneessä teoksessaan Viimeinen vuosi. Monesti kirjailijoiden työtä verrataan maalaustaiteeseen, siveltimen vetoihin joilla luodaan kuvia, mutta Haurun tekstissä ei ole mitään maalailevaa, hän nimenomaan piirtää tarkalla viivalla. 
Hauru käyttää lyhyitä lauseita ja harvoja kielikuvia. Hän tulee kuitenkin luoneeksi minimalistisella tyylillään tunnelmia, joita on vaikea unohtaa. Ja miksi haluaisikaan? Nyt minun vierelläni viipyilee eräs vaatimaton "rustailija", korpikirjailija, jolle kirjoittaminen oli pakko ja ehtymätön ilo. 

    Koko talven istuin kirjoituskoneeni ääressä ja syötin sille pöytälaatikosta puhdasta paperia heti, kun edellinen  tuli täyteen. Näin vain tarinani henkilöt ja maisemat. haistoin miesten kovan työn nostaman hien, naisten kesätanssien parfyymin ja tämän kylän maan, joka vuodenaikojen vaihtuessa haisee aina uudelta. 
    Suurimman osan talvesta ajatus lensi niin, että kompurat sormeni notkistuivat liuska liuskalta. Välillä talven raskas hengitys painoi pääni, mutta tästä kylästä oli saatava tarina kansien väliin, kun ei minulla ole toista keinoa pohtia muiden kuultavaksi rikkaiden epäinhimillisyyttä ja köyhien vähästä antavaa häpeää. 

Minäkertojan nimi selviää vasta lopun lehtiartikkelissa, nekrologissa, hänen kuolemansa jälkeen. Nimi lienee itseironinen taiteilijanimi tai ympäristön taiteilijalleen antama kutsumanimi. Siinä kaikuu maalaisyhteisön asenne "neitimäisten miesten harrastusta" kohtaan, Ilmari Rustailija. 

Ilmari oppii häpeämään jo lapsena. Isä häpeää hänen erilaisuuttaan, poikaa jolla on työmiehen kourat mutta ei intoa metsätöihin ja joka ei kelpaa edes sotaan. Syytä tähän ei kerrota, mutta syy lienee mielenterveydellinen.
Äiti ymmärtää poikaa. "Hän tiesi, että jos minulla ei olisi tätä taitoa, jossain vaiheessa synkkä mieleni sitoisi köyden kaulaani ja raskaat saappaat potkaisisivat pöllin alta."

Ilmari asuu yksin lapsuudenkodissaan ja on jo vanha mies. Nuoruuden ihastuksen Liisan kaupunkiin lähdöstä on kymmeniä vuosia, mutta hän on alkanut vierailla yhä useammin Ilmarin mielessä. Köyhyys, yksinäisyys, mitättömyyden tunne ja naisen kaipuu piinaavat. Kirjailijan leipä on kapea, niin kapea, että Ilmari joutuu kerjuulle ja panttaamaan kirjoituskoneensa. Hän kirjoittaa palkkiota lehtinovelleistaan odottaessaan lyijykynän nysällä vihkoon.
Kun ahdistus on kova, Ilmari saunoo, tupakoi ja juopottelee. Alkoholi on hänelle lääke kaipuuseen, invalidisoivaan arkuuteen ja kirjoittamisen huumasta palautumiseen. 

Ilmari on kirjoittanut tiuhaan tahtiin, mutta pitänyt  ennen nyt valmistuvaa kirjaansa tauon yritettyään edellisessä kirjassaan vaihtaa lajityyppiä, mistä ei tykännyt helsinkiläinen kriitikko eikä kylän väki. 

    Tapaus siitä tuli, kun kerran poikkesin ainaisista aiheistani. Lakkasin vain yhden teoksen verran ylistämästä köyhälistöä ja puolustamasta heidän lehmänpaskaisia saappaitaan.

Ilmari yritti kirjoittaa rakkausromaanin ja herättää siinä uniensa Liisan eloon. Liisa on Ilmarin muistikuvissa lähes filmitähti, ja hän onneton meni vertaamaan Liisan sulosääriä emäntien karvaisiin kampurakoipiin. Kun Helsingin lehden täystyrmäys kaiken lisäksi leviää juoruna kylässä, niin Ilmari ei uskalla ulos pirtistään ennen kuin aikojen kuluttua joulun alla, kun hän uskoo, että silloin ihmisillä on mielessään jo jotain muuta. 
Silloin Ilmari päätti, että hän kirjoittaa kauniit viihdetarinansa tilaustyönä heppoisille lehdille ja pysyy kirjoissaan entisessä aiheessa, johon hänellä on materiaalia ympäristössä yllin kyllin. 

Olen varmasti yksi taitavimmista tarkkailijoista umpimielisyyteni ansiosta. Ei kukaan tiedä, miten paljon tietoa ja tapahtumia kirjailija laittaa muistiinsa ihmisten keskusteluista, heidän kertomistaan tarinoista ja jopa salaisuuksista.

Ilmari tarkkailee, mutta kyllä häntäkin tarkkaillaan, ja paljon hyväntahtoisemmin kuin hän kuvittelee. 
Hengenheimolaisia hänellä ei ole kuin postimies, mutta vähän väliä joku sujauttaa viinapullon taskuun, naapurin mies kutsuu kanssaan kalalle ja tytöt tulevat kikatellen katsomaan konettaan hakkaavaa originellia. 

Eniten minuun vaikutti Ilmarin hahmossa kolme asiaa: se ilo mitä hän tuntee kirjoittamisesta, hänen vaatimattomuutensa ja rakkauden kaipuunsa.

    Irrotan kirjotuskoneesta suojan ja kierrän paperin valmiiksi. Minun on ollut hirveän ikävä tätä rullan rutinan ääntä ja puhtaan paperin alulle laittamista. Ajatuksista ei ole vielä tietoakaan. Sormet tekevät fyysisen työn, kun minusta alkaisi virrata kömpelöiden sanojen jälkeen kokonaisia virkkeitä. Jossain vaiheessa virta ehtyisi ja tuntuisi kuin olisin pinonnut satojen kilojen painoisia tukkeja koko sen ajan, mitä kirjoittaminen minulta vei. Tai mitä se minulle antoi. Kuin olisin rakastanut niin kiihkeästi, että minusta ei tulisi valumaan enää mahlaa. 

Kun Ilmari kirjoittaa hänen mielestään häipyy kaupassa käynnin aiheuttama häly, kahvi unohtuu jäähtymään kuppiin, vaikka se on pitkästä aikaa oikeista kahvinpavuista keitettyä, ladattu piippu jää tuhkakupin reunalle ja tupa lämmittämättä. Talikynttiläkin on melkein palanut loppuun ennen kuin Ilmari havahtuu. Tällaisen kirjoitusrupeaman jälkeen Ilmarin uni on kevyttä ja olo onnistunut. 
Usein yö on kuitenkin painajaisia täynnä ja rakkauden puute tekee kipeää.

    Yöllä herään, kun joku pyörähtää vierelleni. Käännän kylkeäni eikä siinä ole kuin menneen ajan muisto. Silitän kapeaa paikkaa vieressäni, mutta siinä  ei ole käynyt ihmisen lämpö. Pyörähdän takaisin niin, että kasvoni ovat tuvan seinää vasten. Annan tikkuiselle hirrelle itkuisen hyvänyönsuukon. 

Romaanin aika on ehkä 50-luku, vaikka aluksi minusta tuntuu, että kyseessä on nälkävuodet. Ilmari elää takapajuisemmin kuin muut. Paikka on Pohjois-Pohjanmaan maaseutu.
Tapahtuma-aika on vuosi, kuten kirjan otsikkokin kertoo. Kerronta jakautuu vuodenaikoihin, joita erottavat kauniit omille sivuilleen ilmavasti väliotsikoiksi kirjoitetut kunkin vuodenajan luontoa ja luonnetta kuvaavat lauseet, kuten "Kevät lakaisi talven jäljet uskollisesti pois".
Ilmarin ajatukset vievät meidät takaumiin, joissa saamme kokea asioita, kuten hän on ne lapsena ja nuorena kokenut. Kirjan alussa Ilmari muistelee nuoren minänsä kirjoittamaa lausetta "Varjo on asunut elämäni yllä ja vaisua iloa on ollut vähän"  ja toteaa sen liian apeaksi. Vähänpä tiesi nuori mies saavansa myöhemmin myös kiitosta ja kunniaa. 

Viimeisissä kirjajulkkareissaan, joihin Ilmari on saapunut kustantajan neuvot varteen ottaen suittuna ja vesiselvänä, hän toteaa hämmästyneenä, miten osaa olla kuten muutkin.
    Rohkenen puhua oikeaoppisesti seuramiehen lailla kuin en olisi koskaan arastellut ihmisiä. Pukuineni istun joukkoon kuin en olisi maalta tullutkaan.
    Minulle kannetaan kermakahvia ja eri sorttisia leivonnaisia. Konjakkia kaadetaan vain sen verran, että saan hörpyn jälkeen saman lirauksen lisää.
    Lehtimiehet jututtavat ja räpsivät valokuvia, kun seison kirjastotalon edessä komeakantinen kirjani ojennettuna kameraa kohti. Hymyilen ylpeänä selkä suorana enkä edes muista vähätellä itseäni.

Enkä edes muista vähätellä itseäni...
Ilmarin vaatimattomuus ja ujous tekevät hänestä minulle viehättävän, arvokkaan ja rakastettavan. 

Seutusanomien päätoimittajan kirjoittama muistokirjoitus yllättää ja nostaa kyyneleet silmiini. Olen nähnyt kaiken tähän asti Ilmarin aran psyyken kautta, nyt saan nähdä hänet muiden silmin. Voi ei, näin siis Ilmari yhteisössään nähtiin ja näinkö tuottelias hän oli.  
Mitä me yleensäkään tiedämme siitä, mitä meistä ajatellaan?