Mikä Karen on totta? & Kohti vuotta 2019

Luin Mia Kankimäen kiinnostavan, kysymyksiä herättävän, kiehtovan kirjan Naiset joita ajattelen öisin. 

Kirjailija etsii tietoa inspiroivista naisista, jotka ovat kulkeneet omia teitään oman aikansa sovinnaisuuksia uhmaten. Hän on omistanut ensimmäisen kolmanneksen kirjasta Karen Blixenille, joka johti isoa maatilaa Afrikassa 1900-luvun alussa ja kirjoitti myöhemmin Tanskaan palattuaan suosittuja novelliteoksia. Toisessa osassa hän kulkee 1800-luvun tutkimusmatkailijanaisten perässä ja kolmannessa tutkii renessanssin ja barokin naistaiteilijoiden elämää ja töitä päätyen lopulta japanilaiseen nykytaiteilijaan Yaoi Kusamaan. 
Kankimäki kirjoittaa päiväkirjanomaisesti peilaten omaa elämäänsä päälle nelikymppisenä toimittajan työnsä jättäneenä perheettömänä naisena näiden yönaisiksi kutsumiensa naisten elämään. Hän on käännekohdassa, jossa  kokee missiokseen omatekoisen tutkimusmatkailijuuden, jossa voi laajentaa rajojaan ja löytää uutta myös omasta itsestään samalla kun matkustaa ja kirjoittaa. Hänen ajatuksensa palaavat yöllä valvoessa naisiin, jotka uskalsivat.  
Mietin, mistä nämä naiset ammensivat rohkeutensa. Miten he neuvoisivat minua, jos voisimme tavata?

Kankimäki kirjoittaa fiktion ja tietokirjan tyylejä sekoittaen. Hän laatii listoja ja ohjeita sekä kirjoittaa kirjeitä yönaisilleen. (Tämä termi tuntuu minusta välillä jotenkin keinotekoiselta, mutta en osaa sanoa, mikä olisi parempi.) 

Minusta kirjan kiehtovin anti on sen kolmas osa Taiteilijat. Alkoi tehdä mieli mennä tämä kirja mukana Italiaan katsomaan Sofonisba Anguissolan (1532 - 1625), Lavinia Fontanan (1552 - 1619) ja Artemisia Gentileschin (1593 - 1653) maalauksia. 

Karen Blixenistä kertova osa Afrikka herätti minussa eniten kysymyksiä. Pohdin niitä yhä.

Jo alkumetreillä Karenista lukiessani on mieleeni hiipinyt epämiellyttävä tunne: oliko Karen sittenkään niin esikuvallinen kuin olen luullut? Eurooppalaisena Afrikassa -muistelmakirjan sivuilla puhuu tyyni, rohkea ja viisas nainen, mutta Karenin kirjeistä ja elämäkerroista paljastuu joku aivan muu. 

Thomas-veljelle kirjoitetut kirjeet paljastavat suodattamattoman Karenin. Tämä Karen oli epävarma, sairasteleva ja masentunut nainen, jonka tunne-elämä oli yhtä vuoristorataa ja joka pelkäsi milloin mitäkin - rahanpuutetta, farmin menettämistä, rakastetun häipymistä, yksin matkustamista, yksin asumista, omaa heikkouttaan.

Kirjeissä äidille taas esiintyi hauska ja kepeä Karen, jonka ongelmat olivat kerrassaan vähäpätöisiä ja ohimeneviä. Äidille Karen kaunisteli avioliittoaan, vähätteli sairauksiaan ja jopa valehteli niistä (vain pieni auringonpistos), piti yllä pirteää ja hyväntuulista kulissia. Mutta toisaalta - kukapa meistä ei tekisi niin? 

Sitten on vielä elämäkertojen Karen: ristiriitainen, suorastaan epämiellyttävä hahmo, joka oli itsekeskeinen, oikukas ja teennäinen.

'Kukapa meistä ei tekisi niin' - niinpä. 
Mutta eikö ole myös niin, että vain fiktiivinen hahmo voi olla selkeärajainen. Elävä ihminen on aina monenlainen, jokaiselle erilainen, muuttuva, häilyvä ja usein itselleenkin mysteeri. 
Elämäkerturi voi valita näkökulmansa. Se hahmo, minkä hän luo on valittu, osin fiktiivinen, kohdettaan muistuttava, mutta ei koskaan täydellisesti hän. 

Mistä Kankimäki päättelee, että veljelle kirjoitetuissa kirjeissä esiintyvä Karin on 'suodattamaton Karin'? 
Jospa veli oli se, jolle Karin sai olla heikko, jopa korostetun heikko. Karin saattoi hyvänä kertojana jopa lumoutua sanoistaan ja liioitella kurjuutensa. 

Elämäkerturin tehtävä on sitä helpompi, mitä vähemmän lähteitä hän löytää. Jos noilta kirjassa kuvatuilta taiteilijoilta olisi tallella niin paljon kirjeitä ja päiväkirjoja kuin Blixeniltä, niin kuka tietää, miten monikasvoisiksi he muuttuisivat. 

Toinen asia mikä sai minut Kankimäen Blixen -kuvausta lukiessani pysähtymään, ja nyt myös harmistumaan, löytyy kahdesta lauseesta siinä kohdassa, jossa Kankimäki on alkanut epäillä tämän yönaisensa esikuvallisuutta. 
Hänen metsästyshimonsa oli puistattavaa... Ja jos kysytään vaikka afrikkalaisilta nykykirjailijoilta, ei Karenin siirtomaa-asennekaan saa puhtaita papereita.

Siis taasko tämä sama harha, jota nykyään kohtaa usein, entisiä aikoja arvioidaan nykysäännöin ja -moraalein!
Karen metsästi tietenkin, koska niin silloin tehtiin. Se oli muotia. Suhtautuminen eläimiin oli aivan toinen kuin nykyään.
Siirtomaa-asenne? Epäilen, että tässä on samaa entisiin aikoihin eläytymättömyyttä kuin tuossa metsästysasiassa. Kenellä siirtomaa-aikana oli oikea siirtomaa-asenne? Millainen se oli? 
Katsoin hiljattain meksikolaisen elokuvan Roma. Siinä oli yhteiskuntaluokkien eroista vaivihkaisesti kertova kohtaus, jossa valkoisen isäntäväen lapset istahtavat itsestäänselvästi penkille raskaana olevan palvelijan jäädessä seisomaan. Se kuului asiaan siihen aikaan siinä ympäristössä. Perhe oli hyvä palvelijalleen ja lapset rakastivat häntä. 
Asioita pitää katsella oman aikansa kontekstissa, eikö vain? Miten tämän ymmärtäminen voi nykyään olla niin vaikeaa?

Tämä on vuoden viimeinen blogikirjoitukseni. Kankimäen kirja on hyvä teos vuoden loppuun, koska se saa kysymään, mikä Marjatta on totta. Tämäkö joka tässä kirjoittaa, vai se, joka häärää perheen joulutapaamisissa; sekö joka kuulostaa niin hallitulta, vai se (harvemmille esiintyvä), joka hermoilee turhista? Luulen, että minusta on blogikirjoittajana ja -keskustelijana yhtä monta mielikuvaa kuin on lukijoitakin. Kuka näkee oikeimmin?  
Tätä pitää miettiä lisää. 

Uudenvuodenaaton vieraat, joiden piti viipyä loppiaisen alle, eivät pääsekään tulemaan, koska perheessä on sairautta. Olimme jo varanneet raketteja ja ihanan juustovalikoiman. Joulusta on paljon herkkuja jäljellä. Mitä noista, maallisista... Kunpa paranisivat pian. Hätäännyn aina kun läheisillä on jotain vaikeaa, ittestä ei oo niin väliä juu. 
Ilmeisesti vietämme vuodenvaihteen kahdestaan mieheni kanssa miettien mennyttä ja uumoillen edessä avautuvaa, toiveikkaina kuten aina. 

Tämä kansi on hyvä. Se on Stephen Mackeyn surrealistisesta postikorttisarjasta, The Widow of Rauchgasse, jossa vanhanaikaisiin iltapukuihin puetuilla naisilla on eläimen pää. 
Ihmiset pukeutuivat epämukavasti entisinä aikoina, jopa tutkimusmatkoilla ja metsästysretkillä. Materiaalit olivat kankeita eikä vapaa-ajanvaatteita harrastettu. Naisilla tärkeää oli säädyllisyys.  
Tiikerin ilme on viisas ja jotenkin iätön. Se näyttää siltä, että se haluaa antaa yönaisten neuvon, sen, mihin Kankimäki lopettaa kirjansa: Mitä hyvänsä teet, etsi itsellesi taikavuori.


------------------
Vähän päästä lisättyä

Kävin vielä lukemassa lukuisia postauksia tästä kirjasta. Tällaisia asioita jäi mieleen.  
- Yleensä kirjasta on pidetty. Ehdoton enemmistö postauksen kirjoittaneista kiittää. Joillekin kirja toimii jopa elämäntaito-oppaana. 
- Joissain kirjoituksissa oli löydetty myös puutteita ja toivottu karsintaa kirjan toisteisuuteen.
- Kirjailijan selittelyä ja anteeksipyytelyä ihmeteltiin, koska eihän hänen ratkaisunsa nykyään niin kovin radikaali enää ole. Nykymatkailua ei voi myöskään rinnastaa varhaisten tutkimusmatkailijoiden retkiin. 
- Joku oli löytänyt kirjasta turhaa kirjailijuuden mystifiointia vetäytymisen tarpeineen ja kaiken muun poissulkemisineen. 
- Joku piti Kusaman mielisairaalassa asumisesta vitsailua sopimattomana.  
- Kahden residenssijakson kuvausta kiiteltiin. 
- Ohjetta "Jos kärsit masennuksesta, turhautuneisuudesta tai päänsärystä, lähde matkalle" kummasteltiin, koska a) ekologisuus ja b) sitoumukset. 

Ehkä hyvästä kirjasta olisi tämän esilukijaryhmän ohjeilla tullut vieläkin parempi. 
Nyt en jaksa valitettavasti etsiä linkkejä blogeihinne, hyvät blogikaverit, te joiden postauksista ja niiden kommenttiosista keräsi noita mielipiteitä. Löytyyhän ne kirjan nimellä googlailemalla. 
Minusta on aina virkistävää lukea myös kriittisempiä arvioita. Oli kiinnostavaa matkailla blogeissa - kiitos!