Asko Sahlbergin He-romaanista vielä, huoneentauluja

Torremolinos, syksyllä 2017

Asko Sahlbergillä on kirjoissaan lauseita, jotka muistuttavat huoneentauluja, sellaisia joita ennen näki ristipistoin kirjailtuina kotien seinillä. Niissä oli Raamatun lauseita, rohkaisuja ja ohjeita onnellisuuteen. Nykyään näiden tilalla kodeissa on englanninkielisiä Home sweet home -tekstejä, usein isoilla puisilla pölkkykirjaimilla tehtyinä ja kauas näkyvinä.
Sahlbergin mietelauseet ovat tuoreempia, mutta samalla tavalla kiteytettyjä kuin nuo vanhat huoneentaulut. Poimin joitain muistiin romaanista He.


Ihminen ei pääse menneisyydestään koskaan, hän raahailee sitä ympäriinsä kuin vanhaa takkia ja hänet tunnistaa siitä takista, sen näystä ja hajusta.

Jostain syystä ihmisen elämä on rakennettu niin, että sitä taaksepäin katsoessaan joutuu usein kopeloimaan sydänalaansa.

En tiedä Sinusta lukija, mutta minuun  nuo kaksi lainausta sopivat tavattoman hyvin. Lapsena ja nuorena häpesin tiettyjä asioita taustassani,  jopa eristäydyin niiden takia. Myöhemmin olen ollut vain  tyytyväinen siitä, että minulle on tapahtunut kaikenlaista sellaista, mistä voi kertoa selviytymistarinoina. Yhteen aikaan ajattelin, että oli ollut hyvä kokea menetyksiä jo varhain, koska varmaan on olemassa jokin vakio ja olen turvassa, ja että jos jotain vielä sattuisikin, niin olen rokotettu vastoinkäymisten varalta. Tämä ajattelu on tietysti minun positiivisen luonteeni mukaista vaikeiden asioiden hyväksi kääntämistä. Oikeasti mitä tahansa voi sattua milloin tahansa, ja joskus voi tulla 'se suurin', joka on liikaa.  

Keskusteluissa niin blogimaailmassa kuin muuallakin se seikka, että ihminen raahaa mukanaan menneisyytensä takkia, aiheuttaa väärinymmärryksiä, kun ei tiedä, mistä taustasta ja kokemuksista käsin kukin keskustelee. Sanat ovat monesti kirjoitettuina painavampia kuin sanottuina, ja niiden merkitys on meille kullekin hieman erilainen. Sanonta 'toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä' on täysin totta. 
Toisaalta, ne erilaiset takit juuri tekevätkin ajatustenvaihdosta kiinnostavaa. 

Vauvojen syntymäasu on sama, äitiyspakkauksen varusteet ovat nekin samoja, mutta jokaisen potkupuvun sisällä on erilaisin ominaisuuksin varustettu lapsi. Joku on valmiiksi hymysuu, toinen näkee kaiken vaikeana. Me  emme näin ollen saa koskaan järjestetyksi kaikille yhtä hyvää elämää, mutta voimme vaikuttaa asiaan tasa-arvoa lisäävin toimenpitein.  

Taaksepäin katsoessa joutuu kopeloimaan sydänalaansa. Mitä me löydämme parinkymmenen vuoden päästä? Mikä meitä kalvaa tätä aikaa muistellessa?
Eilen presidentinvaalien tulosillassa eräs ehdokas toisteli pirteänä, miten uusisänmaallisuudesta on tulossa uusi normaali. Hän takoi tuota lausetta joka käänteessä. Me tiedämme, mitä uusisänmaallisuus pitää sisällään. Liekö valittu presidentti ajatellut tätäkin, kun sanoi, että meillä on hieno maa ja siitä me pidämme kiinni. 


Kauna on huono opettaja.

Syytin pitkään joitain lapsuuteni ihmisiä asioista, joiden olisin halunnut olevan toisin. Se kaunan kantaminen loppui vasta, kun ymmärsin, että he tekivät parhaansa niissä olosuhteissa ja sillä, mitä heillä oli. 'Kantaa kaunaa' on osuva ilmaisu. Kauna on kantamus. Kun sen pudottaa pois, niin olo kevenee. 


Sitä kun ei koskaan tiedä toisen ihmisen pakoista.

Sahlbergin kirjoissa on ihmisiä, joilla on omia pakkojaan. Näkökulmatekniikalla pääsemme kurkistamaan siihen, miten toiset näkevät jonkun ihmisen toimet ja miten ne sitten paljastuvatkin tämän henkilön nahkoihin siirryttäessä aivan muuksi.

He-romaanin Emäntää seurataan paheksuen. Hänen pullopiilonsa tiedetään, ja mitä hän mahtaakaan tehdä Muonamiehen luona? Emäntä itse tietää pakkonsa. Hän kertoo juomisestaan näin:"En ole koskaan valehdellut tässä itselleni: minä hotkin paloviinaa kuin merimies. Mitä muutakaan olisin tehnyt, kun likeisimpinä seuralaisinani ovat suuren osan elämääni olleet tyhjät hetket, unettomat yöt ja niistä kalpeina kohottautuvat aamut." 

Romaanissa Siunaus on mies, Gustav, joka seuraa kadulla vaeltaessaan pakonomaisesti halujensa kohteita, tuossa on lauma heitä, tuossa on Hän. Gustav kammoaa satuttaa ketään, kaikki hänessä kurottaa suojelemiseen. Hän pakenee paikalta kädet vapisten omaan erakkouteensa, mutta ulkopuoliset näkevät hänessä iljettävän rikollisen. 

Me emme todellakaan tiedä toisten pakoista. 
On aivan liian helppoa tuomita ihmisiä jostakin mitä he haluavat, mutta joka on itselle yhdentekevää. Olisi parempi verrata toisen haluja johonkin itselle todella tärkeään. Silloin jää sanomatta, pitääkö noin ajatella ja tuota himoita ja pitääkö taas mennä ja pitääkö aikaa käyttää tuohon, eikö olisi parempi tähän.   

Minunkin on "aivan pakko" kirjoittaa näitä aivoituksiani, vaikka jonkun mielestä - monenkin varmaan - ne ovat typeriä julkaistavaksi ja koko blogikirjoitteluni hyödytöntä ajanhukkaa. 

Kun lapsen on pakko saada jotain aikuisen mielestä turhaa tai turhan kallista, niin ei kannata heti kieltää. Se kielletty asia voi olla, kuten Sahlbergin romaanin Henrik-pojan hevonen, suunnattomasti tärkeämpi kuin mitä lähipiirin aikuiset ymmärtävät.  

Alkukuva ei liity tekstiin mitenkään. Se vain tuntui jotenkin sopivalta. 
Saisipa jostain tänne Välimeren valoa!