Hanna Hauru, Tyhjien sielujen saari

Hanna Haurun romaani Tyhjien sielujen saari (2005) on karu ja kaunis kirja tuskallisesta kuoleman odottamisesta. Tapahtumapaikkana on saari, jonne tuodaan veneellä spitaalisia ja mielisairaita. Molempia ryhmiä pidetään parantumattomina ja taakkoina yhteisölle, joten heidät eristetään samalle saarelle. 

Spitaalin uskotaan olevan Jumalan oikeudenmukainen rangaistus synnistä ja tarttuvan kosketuksesta. Päähenkilön, vielä synnyttämisestä heikon naisen, sairaus on paljastunut, kun hän on menettänyt taudille kaksi sormeaan. 
Saarelle saavuttaessa nainen puetaan lyöhään kaapuun. Hänen mukaansa ottama laukku jää soutajille, ja omat vaatteet poltetaan.

Kerran kuussa sairaiden luona käyvä tohtori toimittaa naiselle paperia, jolle hän kirjoittaa salaa muistiinpanoja elämästään saarella, sairautensa etenemisestä ja luontohavainnoistaan. Hän pelkää pilkkaa, jota kirjoittamisen paljastumisesta seuraisi. Hän pelkää myös, että kirjoitukset joutuisivat vääriin käsiin. Siksi piilo. 

Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee. Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan.

Naisen lisäksi puhuvat minämuotoisesti Pappi, saaren ainoa terve mies, ja yksi sairaanhoitajista sisar Signe, lyhyesti myös tohtori valmistautuessaan kaameaan tehtävään, vain viinalla turrutetun ihmisen jalan amputointiin. Työ saarella on henkisesti kuluttavaa kaikille siellä työskenteleville.  

Kun rujous ja kauneus yhdistyvät tekstissä, minä vaikutun. Tämä kirja iski minuun samalla tavalla kuin Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

Nainen, nimeltä mainitsematon, kärsii muutaman vuoden ennen lopullista hajoamistaan. Häneltä mätänee sormia, hän kestää jalkansa amputaation, toisenkin jalkansa menetyksen ja istuskelee sen jälkeen jalattomana puun juurella, jonka tikankolossa olevaan kirjoituspiiloon yltää. Viimeiset päivät nainen saa viettää eristysvajassa.
Luku- ja kirjoitustaito ovat vielä harvinaisia. Nainen on pitänyt puotia ja ollut sen ajan yhteiskunnassa menestynyt. Hän on myös taitava käsitöissä ja osaa kirjoittaa esteettisellä tyylillä kauheista asioista. 

Potilaat kamppailevat tuskissaan, naiset ja miehet nukkuvat makuutuvan vastakkaisilla puolilla siskonpedeissä, ja kun ohuen seinän takana "hullut raiskaavat toisiaan", niin myös spitaalisten tuvan miehet ryhtyvät masturboimaan. 
Päivisin potilaat tai pikemminkin kuolemaansa odottavat ulkoilevat, tekevät käsitöitä ja ottavat vastaan lievittäviä ja lievittäväksi uskottuja hoitoja. 

Pelkään että miehet yrittävät tukahdutetussa kiimassaan päästä meidän naisten päälle, ja siksi valvon suurimman osan öistä. 

Aika on jättänyt minut, mutta vain soutumatkan päässä se juoksee kilpaa ihmisjalkojen kanssa. Muistot hidastavat aikaani entisestään. 

Pakkasen tähtiä koko nurmi täynnä. Se on vielä vihreä, mutta ensi yön aikana se on jo tuosta rääkistä painunut ruskeaksi. 

Ensin nainen haaveilee pysyvänsä elossa siihen asti, että hänen aikuinen poikansa tulisi hakemaan hänet pois. Taudin edetessä hän joutuu luopumaan tästä. 
Kirjoitan tätä talvea paperille. ajatukseni jäävät elämään kynän kautta. Kunpa ne säilyisivät niin pitkään, että ne joskus ajelehtisivat poikani käsiin. Niistä hän tietäisi, että hänellä oli oikeakin äiti, joka olisi halunnut rakastaa häntä kuolemaansa saakka. 

Ainoina lievittävinä lääkkeinä spitaalisille ovat paloviina, yrtit, suoneniskentä, sauna, kylmässä merivedessä kylpeminen ja voilla voitelu. Parantavia lääkkeitä ei ole. 
Mielisairaita hoidetaan vain laskemalla pahaa verta pois.

Koska tauti on synnin palkka, parantumattomia ei kuoltuaan haudata siunattuun maahan, vaan heitetään kuoppaan, josta toivotaan ruumin imeytyvän pian maaperästä veteen. Syntiä tehneen sielun kohtalona on kuoleman jälkeen Helvetti tai naisilla Hiiden haaremi. Ne eivät ole kumpikaan enää pitkään kuolemaa tehneelle sen pelottavampia kuin heidän elämänsä tuskat. Se minkä synnin nainen on tehnyt, jää arvoitukseksi. Muistoista käy ilmi, että hänelle itselleen on tehty pahaa.

Samana kesänä kun nainen kuolee, saarihospitaali lopetetaan ja vielä elossa olevat potilaat siirretään kunnan sairaalaan. Yksi aikakausi on ohi.

Tyhjien sielujen saari on yhtä aikaa naturalistinen, kuten Rosa Liksomin tekstit ja runollinen kuten Aki Ollikaisella. Kaksi viimeistä lukua Vedessä ja Poika ovat myös maagisia. Niistä mieleeni tulee Linda Boström-Knausgårdin Helioskatastrofin sävyt. 

Kappaleet ovat lyhyitä, joillain sivuilla on tekstiä vain muutama rivi. 
Loppu, jossa poika, hänkin kovia kokenut, löytää saareen on niin huikaisevan kaunis, että palaan lukemaan sitä yhä uudestaan. Maltan mieleni, en kirjoita sitä tähän. Se alkaa: Äiti kutsuu minua meren pohjasta...

Kannen kuva on graafikko Eliza Karmasalon. Se on hyvin onnistunut, kertoo ajasta, jolloin nykyiset sairauksien hoitomuodot olivat utopiaa. 

Löysin kirjailijan haastattelun, jossa hän kertoo omasta vaikeasta taustastaan ja mielensä järkkymisestä tämän kirjan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään voidaan provosoivasti sanoa, että mielisairaat ovat nykyajan spitaalisia. 

Jossain vaiheessa muuten sitä olivat myös aidsia sairastavat. Tarttumista pelättiin hysteerisesti ja parannuskeinoja ei ollut. 
Mielen sairaudet eivät tartu ja niihin on parannuskeinoja, mutta niitä kammoksutaan silti. Ei pitäisi, koska meillä kaikilla on paitsi keho myös mieli, joka on altis sairastumaan.

Kaleva-lehden haastattelu vuodelta 2006 (klik).

Tämän haastattelun jälkeen Hauru on kirjoittanut viisi kirjaa, viimeisimpänä romaanin Jääkansi (2017). Olen lukenut häneltä Tyhjien sielujen saaren lisäksi vain novellikirjan Liian pienet sandaalit (2010). Nyt minulla on lukemista odottamassa kaksi novellikirjaa, joilla hän aloitti kirjailijan uransa, Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) ja Raaka punainen marja (2004). Miten kauniita kirjan nimiä!