Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola kertoo kirjassaan Vanhuus (2016), miltä vanhuuden lähestyminen ja itse vanhuus tuntuu. Eskola on kirjoittanut paljon tieteellisiä julkaisuja työaikanaan. Eläkkeelle jäätyään hän on iloinnut siitä, että saa kirjoittaa vapaammin. Vanhuus-teoksen kirjoittajassa näkyy tutkijan, oman elämänsä asiantuntijan ja kaunokirjallisen kirjoittajan ote.
Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että Eskola haluaa nostaa vanhuuden merkityksellisyyden arvoonsa yhteiskunnassamme, jossa tämä ikäkausi nykyään koetaan lähes pelkästään riesana.
Alkusanoissa lukijalle Eskola kertoo ottaneensa käyttöön kolmiportaisen rakenteen: teesinä on helpotus, urakka on tehty, antiteesinä tulee huolestuneisuus terveydentilasta ja loppuelämän järjestämisestä ja lopuksi synteesinä kiinnostava suhtautuminen siihen, mitä uudessa elämäntilanteessa tapahtuu. Hän haluaa myös saada kirjaan keskustelevuutta, jossa hän oman elämänsä kokemusasiantuntijana kertoo mitä hänelle on tapahtunut, ja saa lukijan myös pohtimaan omaa elämäänsä. Eskola lainaa kohtia tutkijoiden artikkeleista, kaunokirjallisuudesta, sanomalehtiartikkeleista ja mielipidekirjoituksista. Tyyli on esseetä.
Minusta kolmijako on hyvä. Itse asiassa tällaista suhtautumistapojen vaihtelua tapahtuu koko elämän ajan, kaikissa elämänvaiheissa.
Eskola nostaa esiin erilaisen suhtautumisen vanhuuteen nyt ja omassa lapsuudessaan. Ennen vanhus sai irtautua arjen hyörinnästä ja vanhuuden väsymystä pidettiin itsestäänselvänä asiana. Vanhat isännät kävivät ruuan jälkeen päiväunille, kun nuoremmat lähtivät pellolle. Nykyään irtautumisteorian tilalle on otettu käsitteet aktiivinen vanhuus ja onnistunut vanhuus, jotka eivät ole pelkästään positiivisia käsitteitä, vaan myös vaatimuksia ja sellaisina vanhoja ihmisiä loukkaavia.
Esimerkiksi jos eläkkeelle jäätyäni olisin jättänyt kaiken aktiivisuden ja vetäytynyt omiin oloihini vain passiivisesti mietiskelemään, olisinko silloin syyllistynyt huonoon vanhenemiseen? Vai olisinko suorastaan epäonnistunut niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin vanhenemisessa? Jos olisin aktiivisuuden sijaan sairastunut tai peräti kuollut, minut kai pitäisi muistaa - tai mieluummin unohtaa - varsinaisena luuserina.
Jos vanha ihminen ei ole vakavasti sairas, Eskola näkee vanhenemisessa kaksi vaihetta, aktiivisen vaiheen eläkkeelle jäämisestä noin kahdeksankymppiseksi ja sen jälkeen vaiheen, jossa irtaannutaan vuorovaikutuksesta, hidastutaan, väsytään helposti ja aletaan lausua ehkä pitkiäkin jäähyväisiä.
Ei tämäkään vaihe mitään masennusta ole vaan uteliasta carpe diem, poimi päivä -aikaa. Eskolasta sananmukainen käännös Horatiuksen ohjeesta on parempi kuin tuttu tartu hetkeen!
Ei tämäkään vaihe mitään masennusta ole vaan uteliasta carpe diem, poimi päivä -aikaa. Eskolasta sananmukainen käännös Horatiuksen ohjeesta on parempi kuin tuttu tartu hetkeen!
Loppuvanhuuteen kuuluu valintoja (ei se ole mitään kalkkeutumista että ei välitä olla mukana "elinikäisessä oppimisessa"), kosminen yhteyden tunne kaikkeen elolliseen ja lempeys omaa itseä ja muita kohtaan.
Vanhetessa omia elämänvaiheitaan alkaa tarkastella eri valossa. Eskola arvostaa nykyvaiheessaan yli kahdeksankymppisenä eläkeläisenä 50-luvun koulupoika Anttia ja tuntee tämän ajatukset läheisiksi nuoren ystävän ajatuksiksi, mutta 70-luvun radikaalista sosiologi-Eskolasta hän on vieraantunut.
Kapakassa luultavasti menisin eri pöytään kuin hän.
Kapakassa luultavasti menisin eri pöytään kuin hän.
Eskola kirjoitti aktiivisessa vanhuusvaiheessaan kolme uskontoa käsittelevää kirjaa ja laajan muistelmateoksen.
Vanhuus-teosta kirjoittaessa kirjoittajaa rasittaa vanhuuden väsymys ja sairaudet, mutta asenteessa ei kuulu luopumista, vaan ilkikurista osallistumista. Vai mitä sanotte hänen ehdotuksestaan seuraavalle virsikirjakomitealle vaihtaa jonkin mollivoittoisen virren tilalle Juicen lyriikkaa:
Mieletön karkelo soittajat hei!
huominen vartoo, eilinen ei.
Haudalla seppele, kaulassa lei
Haudalla seppele, kaulassa lei
- all my troubles seem so far away.
Sosiologin ja kokemusasiantuntijan näkökulma yhdistyvät, kun Eskola kirjoittaa halveksivasti hoiva-alan yrityksistä, joiden puitteissa vanhuksille tarjotaan ns. tehostettua palveluasumista. Tehostetuissa palveluissa ulkomaiset omistajat kähmivät rahaa avuttomien vanhusten kustannuksella veloittamalla erikseen ja kalliisti jokaisesta yöllisestä vaipanvaihdosta. Aamulehden otsikko on paljonpuhuva: "Seniorit ovat kasvava bisnes".
Eskola sanoo, että vanhusten hoivan pitää olla all inclusive -tyyppistä, kokonaisvaltaista, kuten lastenkin hoiva on. Kuvitelkaa, että lasten vanhemmilta velotettaisiin kaikki heidän lastensa päivähoidossa tarvitsema apu erikseen; nenää ei niistettäisi, koska se ei kuulu palvelutuotteeseen ja toimenkuvaan.
Vanhusten kohteleminen esineinä näkyy myös siinä, että heille tarjotaan rahalla ostettavaksi kävelyttäjiä ja kavereita, ketä tahansa tuntemattomia, Eskolan mielestä tämä toiminta kuulostaa Amsterdamin punaisten lyhtyjen kaduilla myytävältä seksiltä. Vapaaehtoistyö kuulostaa paremmalta, mutta vaikea sitäkään on sulattaa sen keinotekoisuuden vuoksi.
Vanhusten kohteleminen esineinä näkyy myös siinä, että heille tarjotaan rahalla ostettavaksi kävelyttäjiä ja kavereita, ketä tahansa tuntemattomia, Eskolan mielestä tämä toiminta kuulostaa Amsterdamin punaisten lyhtyjen kaduilla myytävältä seksiltä. Vapaaehtoistyö kuulostaa paremmalta, mutta vaikea sitäkään on sulattaa sen keinotekoisuuden vuoksi.
Kävelisin tuolla Tammelan torilla seuranani Mummon kammarista lähetetty ulkoiluttaja, joka haluaa tehdä päivän hyvän teon lievittämällä hänelle sinänsä yhdentekevän vanhuksen yksinäisyyttä.
Olen Eskolan kanssa aivan samaa mieltä siitä, että vanhuspalvelussa tarvitaan tasokasta, humaania laitoshoitoa. Aktiivisen vanhuuden vaatimus sisältää myös sen usein toistetun ja vähän kyseenalaistetun väitteen, että kaikki haluavat asua kotona. Ei kuulosta hyvältä vanhuudelta, jos muistisairaalta ihmiseltä evätään laitospaikka sillä perusteella, että kotihan se paras paikka on, vaikka pelokas vanhus ei edes tiedä olevansa kotona, onko ilta vai aamu ja tuleeko kukaan koskaan häntä katsomaan. On myös sattunut, että vanhus kuolee yksin saattohoidossa kotonaan, maailman parhaassa paikassa, aamuvuorolaisen ja iltavuorolaisen pistäytymisten välissä.
Kuvaavaa asennemuutokselle vanhuksia kohtaan on se, että 2014 poistettiin vanhuspalvelulaista kohta, jossa laitoshoitoa perusteltiin sillä, että se on iäkkään ihmisen arvokkaan elämän tai turvallisen hoidon kannalta perusteltua. Eskola toteaa, että tuleehan se halvemmaksi, jos vanhukseen voi suhtautua kuin eläimeen tai kasviin, joka ei loppunsa lähellä tarvitse mitään inhimillistä.
Tarvitsen apua vielä suhteellisen vähän ja saan sen läheisiltäni. Mutta jos avun tarve merkittävästi kasvaa, haluan melkoisen määrän veroja tuloistani maksaneena ja eläkkeestäni vieläpä ylimääräisen rangaistussumman joka kuukausi yhä maksavana saada avun julkisista palveluista.
Jos en saa, se on väärin.
Hoitotestamenteista Eskola kirjoittaa järkevästi. Ei niihin kannata haaveilla kuin vitsinä toiveita maanpäällisestä paratiisista mielisuklaineen ja olutmerkkeineen, vaan varsinaisen hoitotahdon lisäksi esimerkiksi, minkä olettaa tepsivän itseensä ahdistuksen hetkellä, hiljainen hetki vai joku pitämässä kädestä.
Eskola pohtii kuolemaa tiedemiehen uteliaisuudella ja kertoo erilaisista tunnettujen henkilöiden kuolemista. Hän toivoo, että voisi juuri elämän ja kuoleman rajaa ylittäesään olla tajuissaan, tehdä havaintoja ja kertoa ilmeellään poislähtöään seuraaville jotain rajantakaisesta.
Vai säilyttääkö kuolema aina salaisuutensa, ja kuten Hamletin lopussa, "the rest is silence"?
Pidän kovasti Eskolan ajatuksista.
Hän sanoo hidastelleensa kirjan loppuun saattamisessa, koska sitten pitää taas löytää jotain uutta innoittavaa, mihin keskittyä.
Seuraa helpotuksen huokaus, jonka jälkeen ehkä alkaa uusi etsiminen, sillä jännitteitä viriää ja kiinnostavia löytöjä riittää elämässä vielä vanhuuden viimeisiin päiviin asti.
Eskola pohtii kuolemaa tiedemiehen uteliaisuudella ja kertoo erilaisista tunnettujen henkilöiden kuolemista. Hän toivoo, että voisi juuri elämän ja kuoleman rajaa ylittäesään olla tajuissaan, tehdä havaintoja ja kertoa ilmeellään poislähtöään seuraaville jotain rajantakaisesta.
Vai säilyttääkö kuolema aina salaisuutensa, ja kuten Hamletin lopussa, "the rest is silence"?
Pidän kovasti Eskolan ajatuksista.
Hän sanoo hidastelleensa kirjan loppuun saattamisessa, koska sitten pitää taas löytää jotain uutta innoittavaa, mihin keskittyä.
Seuraa helpotuksen huokaus, jonka jälkeen ehkä alkaa uusi etsiminen, sillä jännitteitä viriää ja kiinnostavia löytöjä riittää elämässä vielä vanhuuden viimeisiin päiviin asti.
Ohoh mikä rinnastus vanhustenhoidon palveluiden rahastuksesta lastenhoidon rahastukseen. Kyllä siinä yksityiset lastenhoitoyritykset hierovat käsiään, kun saivat vinkkejä millä nostaa maksuja.
VastaaPoistaLaitoshoito ei vie inhimillisyyttä ja se on valitettavasti pakon sanelema juttu dementikkojen ja vammaisten hoidossa, kun hoitajia on melkein aina pareittain, sillä kenenkään keho ei kestä nosteluja ym yksinään.
Voin kyllä omasta kokemuksesta sanoa, että se vanhuksen vaippojen vaihto voi kestää parikin tuntia sisältäen pyörätuolilla kulkevan vanhuksen riisumisen, pesun suihkussa, pukemisen, ai joo ne vaipat!,petivaatteiden vaihdon pestyyn sänkyyn, lattian pesun, lääkitykset ja rauhoittelun. Yhden tällaisen tilanteen jälkeen annoin lääkekonjakkia asiakkaalle ja hän sanoi kiitellen, että ota sinäkin. Mikä helpotuksen huokaus kummallekin sen työmäärän jälkeen. Se on vaan niin helppoa kirjoittaa toisten ihmisten töistä, kun siihen ei ole omaa kokemusta. Vaippojen vaihto ei ole yksinkertaista, enkä halua siitä puhuttavan vähättelevästi. Nämä kokemukset tulivat opiskeluaikana, kun tein sijaisuuksia.
Vapaaehtoiset tekevät työtä kyllä omalla ajalla, omasta halusta ja auttaakseen. Suomessa tehdään valtavat määrät vapaaehtoistyötä ja tuo vanhusten kävelyseurana oleminen on oikein kiitettävää työtä. En haluaisi, että sitä kukaan mollaa, päinvastoin vapaaehtoistyö on ansainnut kiitoksen. Sitäkin olen tehnyt lasten parissa vuosikausia.
Nyt jää tämä kirja lukematta, tukka nousi pystyyn.
Mai, ymmärsit väärin. Kirjoitin varmaan huonosti.
PoistaSiis Eskolahan juuri puhuu hyvän yleisen laitoshoidon puolesta! Nykyään sen rinnalle on tullut kaikenlaisia kaupallisia yrityksiä, jotka tietysti pyrkivät maksimaaliseen rahalla mitattavaan hyötyyn niin koti- kuin laitoshoidossakin.
On nöyryyttävää, että vanhus ja omaiset joutuvat rastimaan asiakkaan eli vanhuksen hoidossa, montako vaippaa ja suihkutusta ja otetaanko peräti päiväkahvi pakettiin sen sijaan, että siihen laskettaisiin se mitä tarvitaan. Tämä on normaalikäytäntö yksityisillä firmoilla. Tehokkuusajattelussa minimoidaan myös työvoima. Silloin konjakin ottamiseen ei ole aikaa.
Oma isäni sai juuri kokonaisvaltaista palvelua kunnallisessa hoitosysteemissä. Hänelle oli sovittu tietyt palvelut kotiin noin päällisinpuolin, mutta kun saunomisreissulla huomattiin esim. että jalat ovat kuivat, niin hoitaja tuli isän asuntoon rasvaamaan niitä. Hän kertoi kaikesta tästä hyvin kiitollisena.
Vanhusten kävelyseurasta Eskola sanoo, että se tuntuu hänestä toistaiseksi hyvin keinotekoiselta ajatukselta, varsinkin jos siitä puhutaan ystävyytenä ikään kuin vanhukselle kävisi kuka tahansa ystäväksi. Tässä on siis kyse omasta kokemuksesta.
Tulevana vanhuksena koen varmaan samoin, kun olen aina ollut yksinviihtyvä ja kranttu ihmisten suhteen. Miksikä se vanhana muuttuisi! Vanhuksen yksinäisyys johtuu siitä, että häntä kiinnostavat ihmiset ovat häipyneet rinnalta.
Ajattelen itse niin että kävelyttäminen on kuin personal trainer -työtä, tarkoitus on että liikkumiskyvytön vanhus saa happea. Mieheni käy lähellä sijaitsevassa palvelutalossa työntelemässä liikkumiskyvyttömiä vanhuksia pyörätuolissa. Kyllä he siinä juttelevatkin, mutta pääasiassa on se, että vanhus pääsee ulos.
Mai, tämä kirja voisi olla antoisa juuri sinulle.
Veljen vaimo meni juuri tuollaiseen yksityiseen hoitolaitokseen johtajaksi. Oli sovittu potilaista ja heidän hoidoista ja mitoitettu hoitajat työhön. 2 viikon päästä lähti puolet hoitajista, koska työ oli liian raskasta. Yrittäjien suunnittelema, ei hoitohenkilöstön. Veljen vaimo oli sen 4 kuukautta, jona aikana hän ei hoitotöiden vuoksi pystynyt johtamaan ja kehittämään mitään. Harmi, sillä hän on hyvä siinä työssä.
PoistaRobottejako ne luulevat hoitoalan ihmisten olevan?
Ihana mies sinulla. Sano paljon lämpimiä terveisiä <3
Mainio postauksesi Eskolan "Vanhuudesta" oli erittäin kiintoisa lukea! Pidin kirjasta suuresti ja Eskolan tavasta kuvata tämän ikävaiheen pitkälti tuttuja tuntoja ja heränneitä ajatuksia sekä pieniä pelonhäivähdyksiäkin ilman dramatisointia, lämpimästi ja rakentavasti.
VastaaPoistaJälkimmäistä en ollut koskaan kuvitellut ikävaihesidonnaiseksi, sillä vielä oma polveni on hoitanut turvallisesti vanhuksensa tuonilmaisiin asti. Paperit on laadittu aikapäiviä, joten se mikä on voitu on tehty, joten avoimin mielin ja uteliaina jatketaan me tytöt etiäpäin:)
Tämä on mitä suositeltavin teos kaikenikäisten, alan ammattilaisten ja etenkin kaikkien päättäjien ajatuksella luettavaksi!
Monet tosiaan hoitavat lähellä asuvia vanhuksiaan niin kauan kuin pystyvät, mutta kaikki eivät asu lähellä. Sitten on vielä dementikot ja muulla tavalla sairaat, joilla pitäisi olla kokoaikainen ja kokonaisvaltainen hoito ja valvonta.
PoistaJumppapiirini eläkkeellä olevien naisten kanssa jutellessa on käynyt ilmi, että monet heistä hoitavat sekä sukulaisvanhuksia että lapsenlapsiaan ja väsyvät itse.
Kukaan vanhus tuskin haluaa olla taakkana itseään nuoremmalle vanhalle tai toiselle vanhukselle, kuten omaishoitajatilanteissa saattaa käydä. Tässä yhteiskunnan pitäisi tulla vastaan ja taata arvokas hoivapalvelu kaikille.
Ilmaisin itseni epäselvästi, sillä tuon viimeiseen kommenttikappaleesi allekirjoitan täydestä sydämestäni! Monet tosiaan uupuvat hoitaessaan läheisiään taakse ja eteen, jolloin oma elämä kuihtuu olemattomaksi. Tässä kuten Eskola ja Sinä erinomaisesti toitte esiin, tulisi yhteiskunnan astua kehiin. Missään nimessä en halua läheisilleni enkä kenellekään tuollaista yksin kannettavaa taakkaa. Tärkeä postaus Sinulta Eskolan tärkeästä puheenvuorosta asiassa joka ei tunnu hoituvan...
PoistaJoo, me ollaan tässä ihan samoilla linjoilla.
PoistaTaso laitoshoidossa vaihtelee ilmeisesti hyvin paljon. Vertailimme äsken elokuvareissulla ystävän kanssa paikkakunnan laitoksia. Tällä henkilöllä on tuttava molemmissa paikoissa. Toisessa vanhuksille luetaan ja järjestetään vapaaehtoista toimintaa halun ja jaksamisen mukaan, toisessa hoidetaan vain ruoka ja varsinaiset hoitotoimenpiteet, ei koskaan mitään ekstraa. Kuitenkin juuri tuo pieni ekstra, pullantuoksu, tekisi paikasta kodikkaan.
Marjatta, minä kiitän sinua tästä kirjoituksesta! Siitä, että olet hankkinut käsiisi tämän Antti Eskolan teoksen, olet lukenut sen ja osaat omia ehkä sen tärkeimmät ajatukset ja lähettää niitä eteenpäin meille lukijoillesi.
VastaaPoistaJoka tapauksessa kirja on hyvä, sinun kirjoituksesi siitä on hyvä. Sinä pidät kirjan ajatuksia hyvinä, minä pidän sekä kirjassa selostamiasi asioita, että sinun ajatuksiasi sen luettuasi hyvinä ja tärkeinä tilanteen hahmottamiseksi.
Olen huomannut, että asiat vanhusten kohdalla ovat juuri niin, kuin Eskola itse vanhuksena on kertonut. Vanhuksia kohdellaan huonosti, vähän niin kuin ennen kohdeltiin lapsia. Heidän ajatuksiaan ei arvosteta ("hänhän on vanha, eihän hän tiedä mitään") Ennen niin työkykyinen ihminen muuttuu yhdessä yössä jätteeksi, joka ensin haikailee ja muistelee murheellisina vielä työn täyttämiä kolleegoitaan, sitten unohtaa murehtimisen ja vaipuu vanhuuden lepoon.
Ristiriitaista on se, että monet "vanhukset" ovat elämänsä vauhdissa, siitä jo lehdetkin kirjoittavat. Huomataan, että hehän ovat voimavara työssä uupuneille entisille kavereilleen. Joissakin tapauksessa jo yli seitsemänkymppinen ihminen kelpaa vielä presidentiksi, joka ennättää vielä ennen kuolemaansa lisätä varallisuuttaan kunnes kuolla kupsahtaa.
Luen parhaillaan Minna Lindgreenin kirjasarjaa ehtoolinnalaisista. Se aukaisee silmiä ja puhuu samaa kieltä Antti Eskolan kanssa. Melkein toivoo, että ennättäisi kuolla ennnen joutumista sellaiseen paikkaan, jossa ihmisyys näkyy vain asukkaissa, muu on kuin pakkolaitosta, liiketoimintaa, missä huomio kiinnitetään enemmän rahaan (on tultava voittoa) kuin siinä asuviin "asiakkaisiin". Kurja juttu. Ennen ukit ja mummot olivat perheenjäseniä, nykyisin joutotavaraa, joka joutaisi poistettavien listaan.
Liisu, kylläpä kirjoitat hyvin! Tämä kirjoittamasi saa minut ajattelemaan monenlaista.
PoistaTuntuu siltä, että aina ei ymmärretä vanhuksissa olevan samalla tavalla persoonia kuin nuoremmissakin. Keskinäinen erilaisuus on ehkä vanhoilla suurempaa kuin nuorilla, koska heillä on takana pitkä elämä erilaisine elämänkokemuksineen. Kuitenkin heitä helposti niputetaan ikään kuin he kokisivat kaiken samalla tavalla.
Juolahti mieleeni sellainenkin juttu, että vanhuksilla ei aina välitetä intimiteetistä. Mieshoitaja pannaan hoitamaan vanhan naisen vessassa käyntiä. Tällä vanhuksella voi olla sellainen altzheimerin vaihe, että hän ihastuu mieshoitajiin. Mikä kauhu ja häpeä hänet valtaa tuossa tilanteessa! Tämä ei ole ehkä niin paha toisin päin, koska naiset ovat olleet perinteisesti hoitajia. Vai onko?
Päiväkoti-ikäiset lapset ovat tarkkoja vessarauhasta.
Liisu, kyllä vanhusten kohtelussa on sellaista yliolkaisuutta kuten lasten kohtelussa ennen - muksujen puheita, vanhojen horinoita.
Kun tällaista asennetta on yleisessä ilmapiirissä, niin miksei se myös mahdollistaisi epäinhimillistä hoivapalvelubisnestä.
Olen lukenut vasta ensimmäisen Lindgrenin Ehtoolehto-kirjan. Pitää jossain vaiheesa lukea ne muutkin.
Niinpä - kun luen juttuasi ja kommentteja alkaa inhottaa yksi sana, tiedätkö mikä? No, "vanhus". Ikään kuin se selittäisi jotakin. Olisi kaiken hirvityksen ruumiillistuma.
VastaaPoistaKai se pitäisi hyväksyä, että minäkin olen jo tämmöinen inhottava asia, "vanhus" jota pitää... jne.
Jotenkin, kuitenkin, ylipäänsä ja vaatimattomasti sanoen minulle riittäisi että olen ihminen. Ja ajattelen niin kuin ihmiset ajattelevat, kukin tavallaan.
Kävin tuossa iltapäivällä muutamalla oluelle Helsingin keskustassa. Myivät vielä, "vanhukselle", eikä kukaan ihmetelly eikä panetellu. Pitivät ihan ihmisenä, asiakkaana. Johtui tietysti siitä että maksoin ostamani, omalla rahalla, ei yhteiskunnan.
Äitini eli ja oli kotona 95 vuotiaaksi. Viimeinen vajaa vuosi hoivalaitoksessa oli tuskaista usvaa. Kyllä itse toivoisin että kuolen kotona enkä missään laitoksessa. Mutta sitähän ei voi itse valita.
Olen joskus kirjoittanut erittäin kriittisiä ajatuksia Antti Eskolan ajatuksista, mutta ne kai olivat niitä ajatuksia joita Eskolakaan ei enää menisi kapakassa julistamaan.
Tänään oli Hesarissa juttu Yrsa Steniuksen muistelmista - sekin tarttis lukea. Stenius on niitä ihmisiä jotka "musertavat" meidät tavalliset taapertajat ylivoimaisella älyllään. Kaipa tämä Anttikin kuului siihen porukkaan.
Siis mitä yritin sanoa?
En mitään. Pari viikkoa sitten tuossa naapurin kiikunpäällä istui komea kanahaukka. Rengastettu.
uu, kyllä kuulostat hyvinkin ihmiseltä, Kyösti!
PoistaEihän vanhus nyt tuommoisia nuorten juttuja, olutbaaareja, hyi hyi. Vanhus, tuo rahjus ja nahjus, kahjus ottaa vain pienen yömyssykän paremman unen toivossa.
Tosiaan minullakin alkoi kirjoittaessa tuntua, että vanhus on kauhean värittynyt sana, ja tuo us-päätekin on jotenkin negatiivinen. Itse pidän sanasta 'vanha' tai kahdella sanalla 'vanha ihminen'. Nämä kuulostavat neutraaleilta ilmaisuilta, kuten 'nuori'.
En kutsunut isäänikään koskaan vanhukseksi. Hän halusi, että häntä puhutellaan nimellä, Frans.
Frans joutui olemaan pienessä rivitaloasunnossa pari vuotta lonkkamurtuman jälkeen, mutta puhui ensin alkuun koko ajan kotio omaan taloonsa menemisestä. Kun kävimme hänen kanssaan siellä, hän huomasi, ettei jaksanut enää mitenkään asua maalaistalossa eikä sitten enää halunnut käydä siellä edes katsomassa. No, onneksi hän ei joutunut olemaan sairaalassa kuin muutaman tunnin. Sydän hiipui, ja vahvoilla särkylääkkeillä ja lisähapella mentiin loppuun asti. Isä oli nostanut välillä laitetta pois ja sanonut siskolleni, ettei hän tiennyt sydämensä olevan niin lopussa ja kiitos vaan sulle. Minä en ehtinyt edes paikalle. Minusta tuo on ihan parhaita kuolemia äkkikuoleman jälkeen.
Monella on pitkäänkin tuota usvaa, mitä äidilläsi on ollut. Se on tuskallista paitsi kärsijälle myös läheisille.
Minä en ole lukenut aiemmin mitään Eskolalta paitsi lehtikirjoituksia silloin 70-luvulla. Hänen uskonto-trilogiansa kolmas osa "Vaikka en niin kuin kirkko opettaa" alkoi nyt kiinnostaa hauskan nimensä takia.
Steniusta arvostan. Olen lukenut hänen Speer-kirjansa ja pari muuta. Tämä uusin "Sanojen valtias" kuulostaa taas kiinnostavalta - huolimatta sitä, että kirjoittaja kuuluu meihin vanhempiin ihmisiin.
"uu" tuolla alussa on "Juu", en viitsi enää korjata, etten menetä koko sepustustani.
PoistaMeille tuli aivan ihana auringonpaiste. Kevät koittaa niin linnuille kuin ihmisillekin.
MM
VastaaPoistakatopa meiän Blogistania: http://www.kirjavinkit.fi/tiedotteet/kirjavinkkien-blogistania-aanet-2016/
Sieltä se Anttikin löytyy: 2 pisteen eestä.
Hikkaj, no niinpä näkyy! Sinulla on siellä hyvät perustelut.
PoistaMinä en ole osallistunut koko Blogistania-äänestyksiin, kun koen niin vaikeaksi laittaa kirjoja paremmuusjärjestykseen.
MM
Poistamulle sopi kun muutenkin
pilanpäiten puu-haastelen. :)
Niinhän me kaikki, ittemme iloksi ja toivottavasti vähän toistenkin.
PoistaVanhus on ihminen niin kuin muutkin ihmiset. Lähtisin siitä. En kauheasti tykkää, että asioista käytetään muita nimiä ikään kuin niiden peittämiseksi (tyyliin seniori), jolloin tulee heti tunne, että vikaa on paitsi siinä alkuperäisessä sanassa myös siinä, johon sana viittaa.
VastaaPoistaNäen tässä myös sitä, että hirveän moni haluaa olla ikuisesti nuori, jolloin siirrytään nuoruudesta suoraan vanhuuteen. Okei, vähän kärjistetysti, eikä nyt liity tähän Eskolan kirjaan, mutta tuli tässä yhteydessä mieleen.
Haaveilen, että tilanne olisi sellainen, että olisi mahtava asia olla 80 v. eli vanhusten kunnioitusta perään kuulutan. Jos oliskin niin, että tyypit ajattelisi: kysytään tolta Pirkolta, kun se on jo 80v eli varmaan tietää.
Kirja vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta sinun esittelemänäsi, vaikka nyt tässä kirjoitinkin mitä mieleen tuli. Isäni on juuri tuollaisessa tuetussa palveluasumisessa, joka on hänen kotikuntansa naapurikunnassa. Kotikunta päätti säästää ja siirtää hänet kotikuntansa yksikköön. No, en nyt tässä käy läpi, mikä katastrofi asia olisi hänelle ollut, mutta sen voinee arvata muutoinkin.
Tein useampia valituksia perusturvalautakuntaan, mutta niistä ei ollut mitään hyötyä. Vasta sitten kun tein valituksen hallinto-oikeuteen, niin he kumosivat siirtopäätöksen. On kamalaa, jos vanhuksella ei ole ketään, joka hänen asioitaan ajaisi, helposti joutuu ihan heittopussiksi.
Vastentahtoisia ja mielivaltaisia siirtoja ei pitäisi koskaan tehdä. Onpa hyvä, että olet tehnyt noin paljon isäsi asian puolesta ja onnistunut, niin että hän saa jatkaa siellä, mihin on sopeutunut.
PoistaMinä olin monta vuotta pahoillani psyykkisesti sairaan siskoni puolesta, joka siirrettiin juuri säästösyistä naapurikunnasta mielenterveyskuntoutujien ryhmäkodista omaan kuntaan yksiöön, joka on vanhainkodin pihan toisella puolen. Hän ei ole siis vieläkään vanha eikä vanhus, siirrettäessä hän oli keski-ikäinen. Siinä hän jäi sitten pieneen asuntoonsa yksinäisyyteen ja kävi vain syömässä dementikkojen kanssa, joista osa oli puhumattomia ja osa puhui aina samaa tarinaa. Ei siis mitään mahdollisuutta luoda kontakteja kenenkään kanssa.
No, nyt viime viikolla löytyi vähän kauempaa paikka yksityisestä pienestä mielenterveyspotilaiden paikasta, jossa on kaksi mielenterveyshoitajaa ja toiminnanohjaaja, ja saa myös katsella omassa huoneessa rauhassa telkkaria. Kuulostaa hyvältä, mutta aion silti tarkastella kaikkea myös krittisesti, kun lähden sinne käymään. Yksityinen laitoshan toimii voittoperiaatteella.
Tärkeintä on se, että sisareni lähti toiveikkaana. Luulen, että hänellä oli aikanaan mielisairaalan avo-osastollakin paljon kivampaa kuin palvelutalon juniorina, ja nyt on vähän samanlainen tilanne. Saa tavata eri-ikäisiä ihmisiä, miehiäkin.
Tämä sisareni tapaus menee nyt ohi vanhuusaiheen, mutta kertoo siitä, että laitosasumisessa on puutteita myös mielenterveyspotilailla.
Minäkään en muuten pidä noista seniorityyppisistä kiertoilmaisuista, vanha on reilu sana. Vanhus-sanaa en liitä niinkään tiettyyn ikään, vaan aivan elämän loppuvaiheeseen, kun ihminen ei enää pääse liikkumaan ja on kaikella tavalla autettava. Siinä vaiheessa pitäisi jokaiselle löytyä hyvä laitospaikka, ja jos ei löydy, niin se on häpeä.