Maria Vaara, Annansilmät, 1977

Maria Vaara oli kainuulainen kirjailija, jonka kirjoja julkaistiin 70-luvulla ja 80-luvun alussa. Hän kirjoitti omasta skitsofreniastaan, sekä sairauden sisällä että terveinä kausina. Näiden vaikeatajuisten tajunnanvirtakirjojen välissä hän kirjoitti selkeäsanaisen nuortenkirjan Annansilmät omalle tyttärelleen Sariannalle. Kirjassa ei ole omistuskirjoitusta, mutta tämä yhteys on selvinnyt jälkeenpäin, kun tytär Sarianna Vaara kirjoitti romaanin Huomenkellotyttö (2013), jossa kertoo oman tarinansa elämästään perheessä, jonka äiti, perheen ainoa aikuinen, sairastaa vakavaa psyyken sairautta.  

Pidän Sarianna Vaaran kirjasta. Se on rehellinen, valoisa ja tosi.

En pidä Maria Vaaran kirjasta. Se on opettavainen ja nuorten kirjaksi lapsellinen. Hyvä on, vuosi on 1977 - joku nuorempi ihminen voisi ajatella, että se on niin kauan sitten, että silloin oltiin varovaisia. Ei oltu! 1970-luku oli kaikenlaisen heräämisen ja protestiliikkeiden aikaa; silloin, jos koskaan, oltiin rohkeita ja rajoja rikkovia. 

Annansilmien lapset ovat neuvokkaita ja reippaita tyyliin "Peppi Pitkätossu" ja "Pieni talo preerialla". Ei se haittaa, vaikka äiti yrittää itsemurhaa lääkkeillä useampaan kertaan ja jää palaamatta terapiareissuiltaan. Lapset osaavat elää ihan mainiosti toisistaan huolehtien, kun apulainen on sairaana ja kaikki kunnan kodinhoitajat varattuna. Isot pojat ja Anna katsovat vuorotellen pienen Tuomaksen perään. Anna, tuo kelpo pikku emäntä, leipasee muistista sokerikakun, pojat lämmittävät puusaunan; elämä on selkeää ja auvoista. Annan sanastossa on sanoja, joita ei jokaisella neljäsluokkalaisella olekaan: elatusavun ennakko, asumistuki, psykotereapia, suljettu osasto, vapaakävely.

    Anna huomasi ajattelevansa äidin sanoja: Kun voimia oli vähän, oli parasta olla vähän aikaa pieni siihen asti kunnes taas jaksoi. Anna ymmärsi sen melkein näin: jos ei jaksanut kävellä, piti kontata. Mielisairaalassa monet konttasivat. Ei Anna ennen ollut tiennytkään, että aikuinenkin voi olla välillä pieni.
 
Minulle tulee Annansilmien tyylistä mieleen sellaiset opettavaiset, kivat lastenkirjat kuin "Teemu leipoo" ja "Sanna hammaslääkärissä". Tässä kirjassa valistetaan mielen sairaudesta samalla yksinkertaisella tavalla.

- Sehän on sitten hyvä, että me tiedetään jotakin jo lapsena, sanoi Anna miettiväisenä. - Sitten me tiedetään aikuisena enemmän ja voidaan kertoa omille lapsillemme. Niin hekin tulevat tietämään. Ehkä sitten joskus kaikki osaavat ajatella oikein.
 

Tässä perheessä lapset ymmärtävät ja ymmärtävät - ja venyvät. He eivät riitele koskaan, vaan tekevät sopuisasti kotitöitä pyykinpesusta puulla lämmittämiseen. He viettävät myös keskenään juhlahetkiä paistaen makkaraa ja valmistaen omatekoisia karamelleja. Anna, 11 vuotta, joka on vastuussa kaikesta, vaikka ”isot pojat” ovat vanhempia, nauttii välillä laatuaikaa saunan lauteilla, kuten keski-ikäinen perheenemäntä. 

Tämä on viikon paras hetki, Anna ajatteli. Olla yksinään lämpimässä saunassa, jossa ei hetkeen tarvitse tehdä mitään, olla vain. Kaikki välttämätön oli sinä iltana tehty ja sai loikoa huolettomana saunan lauteilla varpaat katossa ja nakata löylyä silloin tällöin kuumille kiville. Sai olla yksin ja ihan hiljaa. Ei tarvinnut tehdä mitään eikä komentaa muita tekemään.

Minä en pidä tästä asetelmasta yhtään! Ymmärrän, että Maria Vaara kirjoitti näin vakuuttaakseen itselleen, että kaikki sujuu hyvin. 

Annan olisi pitänyt saada paljon isompi kiitos kuin pari annansilmää! Ja Sariannan olisi pitänyt saada toisenlainen kirja, sellainen, jossa hän saa olla lapsi.

Sekä Maria Vaaran Annansilmiä että Sarianna Vaaran Huomenkellotyttöä lukiessa mieltäni alkoi vaivata pelottava kysymys, onko meidän sosiaalihuoltomme mennyt paljonkin huonommaksi 70-luvusta. Kunnallinen kodinhoitaja oli silloin erittäin tarpeellinen ja kysytty apu erilaisissa tilanteissa. Olen itsekin soittanut monet kerrat kodinhoitajan sairastuneen lapsen seuraksi. Nykyään tällaisia työntekijöitä ei enää ole saatavilla. Ilman äitiä tai muuta aikuista asuville lapsille haettaisiin kiireellä sijoituskoti tai -kodit. Se ei tässä kirjan tilanteessa olisi ollut ehkä hyvä ratkaisu kuitenkaan, ei lasten eikä äidin kannalta, koska äidillä oli pitkiäkin terveitä kausia. Vanhuksiahan nykyään hoidetaan kyllä kotiin, silloinkin kun se ei ole enää järkevää, vaan lähenee ihmisrääkkäystä. Ennen vanhukset pääsivät turvaan vanhainkoteihin, joita ei nykyään enää ole; on vain tehostetun palveluasumisen yksiköitä, joihin on vaikea päästä. Vanhuus on jostain syystä tabu. Psyyken sairaiden ns. avohoidosta en jaksa edes kirjoittaa, se on heitteillejättöä. Annansilmissä äiti sai jäädä Piirille aina kun tarvitsi tukea. Kyllä, sosialipalvelut ovat huonontuneet valtavasti. Nykyään ei ihmisen sallita olla heikko!