Tommi Kinnunen, Lopotti

Tommi Kinnusen romaani Lopotti karkoitti minut ensin nimellään. Päätin päästä sen yli ja lukea kirjan. Olen kirjan luettuani vielä enemmän sitä mieltä, että otsikko on huono. Se on liian kikkaileva ja ylimääräinen lisä tarinaan. Itse olisin laittanut tämän kirjan nimeksi "Hän on laisensa" tai "Laisensa" tai jotain muuta ytimekästä tekstistä löytyvää.  Ihmiset ovat tärkeämpiä kuin paikka.  

Lopotin ansio on toiseuden kuvaaminen kahden henkilön kautta, varhain sokeutuneen Helenan ja hänen veljenpoikansa Tuomaksen, joka on syntynyt homoseksuaaliksi. Molemmissa henkilöissä  tulee näkyväksi se tosiasia, että kukaan ei ole vain yksi ominaisuutensa, vaikka ympäristö haluaa näin nähdä. 

Helena on urhea nainen. Hänellä on sisukkaan ihmisen mottoja: Ei tänne maailmaan ole tultu sivussa seisomaan, ihminen tekee mitä tahtoo. Myös Tuomas on oppinut suvun matriarkalta, mummulta, samoja viisauksia. Äidin paetessa ukkosta kellariin, Tuomas uhmaa sitä mummun kanssa vintin ikkunasta tuijottaen. Mummu opastaa: Ihmisen täytyy päättää, alkaako maailmaa pelkäämään vaiko ei. 
Ohjeista huolimatta Tuomaksella ei ole helppoa, kun hän huomaa, että kotikylässä ei ole ketään hänen kaltaistaan.

Kinnusen viisauksia viljelevät naiset tuovat mielen Orvokki Aution ja Eeva Joenpellon voimanaiset.

Lopotti on sukuromaani, jossa on iso määrä ihmisiä monessa sukupolvessa. Minusta tässä on myös kirjan heikkous. Pitäisin siitä enemmän karsitumpana.
Jotkut luvut tuntuvat kokonaisuuden kannalta turhilta rönsyiltä. Tuomas tapaa monia ihmisiä, mutta kaikki tapaamiset eivät tuo tarinaan mitään uutta.  
Jossain kohti minua häiritsi opettavainen tendenssiromaanin sävy, esim. Tuomaksen neuvoessa verovirkailijaa, joka puhuu 'rekisteröidystä parisuhteesta'. Sehän on se termi, valitettavasti. Tuomas voisi pahoitella omassa mielessään, miten autoja ja rotukoiria rekisteröidään, mutta ei tunnu hänen tyyliseltään ja luontevalta, että hän huomauttaa siitä siinä tilanteessa virkailijalle.   

Kirja jakautuu kolmeen osaan, joissa on lyhyitä lukuja. Jokainen luku on otsikoitu jostain iskelmästä, pop-musiikin kappaleesta, virrestä, maakuntalaulusta tai muusta lainatulla otteella: Tulta polttavaa, Yön vaipan alle on jo jäänyt maa, Kiitos sulle kirkkahista kesäisistä päivistä, Ja koko elämä räjähtää. Näitä on liikaa; ne hajottavat ja tekevät kokonaisuudesta levottoman. Olisin laittanut värssynpätkän vain niihin kolmeen kohtaan, jos mihinkään, jotka on otsikoitu Ensimmäinen osa, Toinen osa ja Kolmas osa.

Alun kirje syntymättömälle lapselle on huikean hieno. Hellä lapsikuvaus on muutoinkin  kirjan parasta antia. Kun lukee kirjeen uudelleen päästyään kirjan loppuun, voi vain huokaista, miksi kylmä ja jaotteleva yhteiskuntamme ei soisi samoja oikeuksia kaikille lapsia haluaville. Miksi lapsen läheisyys, rakastaminen ja kasvattaminen halutaan edelleen kieltää osalta ihmisiä heidän seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi?

Paitsi tätä kaunista kirjettä kirjan alussa on myös erikoinen, vitsikäs kertomus Kusikosken kartanosta. Myöhemmin selviää, että tätä tarinaa kertovat ja jatkavat vielä muutaman kerran toisensa toiseudessaan löytäneet Helena ja Tuomas. Minusta tämäkään ei liity oikein mihinkään ja menee välillä eritelohkaisuineen alatyyliseksi. 
Tuntuu, että kirjailijalla on ollut paljon tavaraa, jota ei ole raaskittu jättää pois. Olen monesti harmitellut samaa esim. Jari Tervolla. Kirjailija voi rakastua joihinkin teksteihinsä, mutta ainahan niitä voi säästää tuleviin kirjoihin. 

Eräässä luvussa Kinnunen pohtii lähteviä ja jääviä. Tämä tuo mieleeni jonkun toisen tekstin, jossa on mietitty samaa. Nyt minua häiritsee, mikä teksti ja kenen. Kumpi on rohkeampi, se joka jää vai se joka lähtee... Ainakin Tove Jansson on laittanut Muumi-hahmonsa pohtimaan asiaa, mutta myös joku muu. Kuka muistaa?   

On kahdenlaisia ihmisiä, niitä jotka lähtevät ja niitä jotka jäävät. Lähteneet kaipaavat aina takaisin sinne, mistä repäisivät itsensä irti. He palaavat käymään, kertoilevat elämän kummallisuuksista ja samalla toivovat, etteivät paikoilleen jääneet koskaan muuttuisi. Että pysyisivät juuri tuollaisina, joiden luo voisi palata muistelemaan kadonneita viattomuuden aikoja. Paikalleen jääneet muuttuvat niin hitaasti, eteivät he näe liikettä itse. Ainoastaan lähteneet huomaavat kyläillessään, ettei lapsuutta enää ole.

Saara Turusen Rakkaudenhirviössä on samaa tematiikkaa. Se koko kirja käsittelee lähtemistä. Mutta aihetta on käsitelty myös jossain vanhemmassa kirjassa, ehkä useammassakin. Onhan tämä  paljon pohdittu klassikkoaihe.

Tilanteiden kuvaus on  Lopotissa koukuttavaa.  Kinnunen osaa viedä lukijan mukaan henkilöidensä elämään, varsinkin lasten elämään ja Helenan myös aikuisena. Minä taisin nähdä untakin lattianalaisista.

   - Tule tänne! minä kuiskaan.
Se ei vastaa.
   - Juokse äkkiä ennen kuin lattianalainen tulee!
Salissa äiti ulvoo kuin koira. Johannes vastaa, että ei tule. Se vetää henkeä sanojen välissä.
   - Juokse vaan, minä houkuttelen, ja sänky nitisee, kun se nousee.
Yhtäkkiä kuulen äidin huudon takaa liikkeen, tumman ja kylmän. Lattialankut alkavat täristä. Käsken Johannesta tulemaan nopeasti. Se loikkaa sängystä ja ryntää minua kohti. Ehtiikö se? Kuuntelen, missä kohtaa se on. Nyt se on päässyt matolle, nyt tullut maton yli.
   - Juokse! Varo lattianalaista!

Loppupääätelmä: Karsimalla ja keskittämällä Lopotista (ja todellakin, myös nimeä vaihtamalla) olisi tullut tyylikkäämpi. Tässä on tällaisenaan minun makuuni jonkin verran turhaa höpötystä, "lopotusta".
Kinnusen esikoinen Neljäntienristeys oli viimeistellympi.

Kirjan kannen ja liepeen valokuvat ovat Kuusamon valokuvaamon arkistosta. Liepeen kuva on kaunis. Kansikuva  voisi olla selkeämpi ja pojallakin voisi näkyä kasvot.  Vai kuvataanko ylivalottuneilla kasvoilla sitä, että  Helena ei koskaan nähnyt veljensä Johanneksen kasvoja?
Hienoa, että kannen alalaidassa on nimi myös pistekirjoituksella. Ei koholla, mutta kuitenkin muistutuksena siitä, että kirjoitus, jolla me näkevät luemme Helenasta ei olisi Helenan itsensä luettavissa. 

Huolestuneita ajatuksia Kiirastorstaina 2016

Kielletty - haram!

Virvon varvonko? 
Se sulta kielletty on
ties rouva Terhi.
Tuoreeks terveeks loihtia
et saa häntä, Fatima.

Kauniit oksat nuo,
keltanarsissit, tiput
nekin kristityn?
Vain viha kielletty on
se haaste rouvalle mun.

Kirjoituskurssillamme  laadittiin pikatehtävänä pääsiäisrunoja tankamuotoon, tavut  5 - 7 - 5 - 7 - 7. Tämä minun  aikaansaannokseni ei ole järin lyyrinen, mutta nyt onkin asia tärkein. 
Tartuin ajankohtaisaiheeseen, kansanedustajan avustajan ja paikallispoliitikon Terhi Kiemungin ivapuheeseen koskien muslimilapsia virpojina. Kiemunki oli huomannut ikkunastaan muslimilapsiksi päättelemiensä lasten kulkevan virpojina ja ilkkui, juhlistetaanko virpomalla muka Allahia ja pitäisikö hänen jakaa "muslimipenskoille" karkin sijaan kondomeja. 
Siis Harry Potter -hahmoiksi pukeutuneet virpojatko edustavat muka jotain uskontoa, johon muualta tulleilla lapsilla ei ole osaa! Virvon varvon -lorua ei löydy Raamatusta kuten ei Koraanistakaan, vaikka niissä muutoin paljon yhteistä ainesta onkin. ´

Aiemmin on kuulunut, että Luciaa ja lukiolaisten vanhojen tanssia on pyritty kovasti joillain paikkakunnilla varjelemaan vierailta. Kiemunki laajensi tämän suhtautumisen siis myös lasten pääsiäisnoitaleikkeihin, vieläpä sopivasti rasismin vastaisella viikolla ja juuri ennen erityistä lasten rasismilta suojelemisen päivää.

Pieni Etelä-Afrikasta adoptoitu Valtteri Saarinen oli Aamu-TV:ssä kertomassa kokemastaan nimittelystä ja pahemmastakin, mm. bussien ajamisesta ohi, kun hän on yksin pysäkillä. Muutama vuosi sitten, kun Umayya Abu-Hanna muutti pois Suomesta niin ikään Etelä-Afrikasta adoptoidun Reema-tyttärensä kanssa sanoen syýksi rasismin, häntä ei oikein uskottu. Suomiko rasistinen? Kyllä, Suomi on hyvin rasistinen maa, ei rakenteiltaan, vaan ihmisten käyttäytymisessä.

Olen lueskellut viime aikoina vanhoja runoja. Aale Tynnin runo Horror vacui vetää puoleensa. 

Suoraan sanoen, minun on vaikea kestää tätä aikaa. Yritän niin kovasti olla välittämättä vihan purskahduksista, mutta juuri kun olen vähän unohtanut edellistä, tulee uutta, tällä kertaa kiitos Kiemunkin ja terroristien Brysselissä. 

Oli tarkoitus kirjoittaa aivan muuta pääsiäiseksi, mutta voiko tällaisia tapahtumia ohittaa?

Horror vacui

Kohussa öisen tuulen
ääniä kuuntelen:
runojen särkyvän kuulen
siivet helisten.
Vihaan aikaa tätä, 
raakaa ja hirveää.
Ihmisen murhe ja hätä
sydämen piirittää.

Kerran, kun aika on toinen,
jos näen päivän sen, 
niin miten koskaan voinen
olla iloinen?
Jäämmekö uskoa vaille, 
tyhjin sydämin?
Ken unen armaan maille
löytää takaisin?

Kauhistuttavien terrori-iskujen jälkeen muutamat poliitikot, meppi Jussi Halla-Aho ja kansanedustaja Juho Eerola ensimmäisinä, ilkamoivat asialla. Terroristi-iskut Brysselissä, joita Eerola kutsui rasisminvastaisen päivän after partyksi, todistavat ilmeisesti heidän kummallisessa ajatusmaailmassaan, että he ovat olleet oikeassa ja että rasismi olisi parasta terrorismintorjuntaa, mutta sitä vain eivät kaikki ymmärrä. Apologeetaksi ja demagogiksi itsensä Facebook-sivuillaan määrittelevän James Hirvisaaren, myöskin lausunnoillaan kunnostautuneen, mielestä varsinkaan suvakkihuorat eivät ymmärrä. Hirvisaaresta on kätevää, kun voi määritellä näin yhdellä sanalla kaikki SPR:ssä ja muissa turvapaikka-asioihin liittyvissä viroissa työskentelevät ja pakolaisiin ystävällisesti (eli normaaalisti) suhtautuvat naiset.

Minä näen ISIS-terroristit ja suomalaiset vihan lietsojat samanlaisina rasisteina molemmat. Valtterille ja Reemalle ilkkuminen ei vähennä terrorismia millään tavalla, vaan lisää sitä eristämällä ja demonisoimalla ihmisiä. 
  
Loppuun pieni iloinen pääsiäismuisto muutaman vuoden takaa. 
Olin valinnut töihin neulepuserooni sopivan Kalevalakorun Rakkaus-sarjan riipuksen. Oli menossa englannin tunti seiskaluokalla. Kuuntelimme nauhalta oppikirjan tekstiä. Huomasin Ellin tuijottavan lumoutuneena säihkyvää koruani. Yhtäkkiä hän sanoi kovalla äänellä:"Onks tua pääsiäismunasta?" 
Seurasi paheksuntaa ympärillä ja naureskelua. Pysäytin kuuntelun. "No ei ole, kyllä tää on ihan oikea koru, oikein Kalevalakoru." Sitten taas jatkettiin, kelasin nauhaa vähän taaksepäin. Tekstin käsittelyn jälkeen keräsimme ryhmissä pääsiäissanastoa. Selitimme mämmin englanniksi ym. tarpeellista siltä varalta, että joskus tarjoutuisi tilaisuus kertoa ulkomaalaisille suomalaisista pääsiäistavoista. Eräs koulun tavoitteista kun on kasvatus kansainvälisyyteen ja monikulttuurisuuteen. Kaikki eivät tätä tiedä. Eivät esimerkiksi ne ns. katupartiolaiset, jotka lähtivät patsastelemaan koulupihan viereen täällä eräällä yläkoululla, kun kouluun oli muiden koulujen tapaan kutsuttu irakilaisia turvapaikanhakijoita puhumaan ja oppilaiden haastateltaviksi. Rehtori kävi ajamassa jengin pois. Irakilaiset olivat sanoneet, että he olisivat mielellään jutelleet noiden kavereitten kanssa. 

Onneksi saan viettää pääsiäistä lasten tervehdyttävässä seurassa, kuten viime vuonnakin, jolloin pienin koristeli luovasti meidän olohuonetta pääsiäiskoristein. Silloin oli aivan kevyt ja iloinen olo. Jospa se ilo tänäkin pääsiäisenä vielä löytyy. 

Elokuvissa - Hamy Ramezan ja Ali Jahangiri, Tuntematon pakolainen sekä Minna Canthin päivä

Olin lukenut dokumenttielokuvasta Tuntematon pakolainen, jossa elokuvaohjaaja Hamy Ramezan ja koomikko-juontaja Ali Jahangiri kulkevat anonyymien pakolaisten seurassa alkaen Lesboksen kumivenematkalta ja kulkien eri vaiheiden ja odotusten läpi pohjoiseen asti. Olin mielissäni, kun kuulin, että elokuva tulee tänne meille ja elokuvantekijät ovat mukana ja jäävät keskustelemaan yleisön kanssa elokuvan jälkeen. 
Nyt se on nähty ja keskusteltu. Terveisiä tilaisuudesta, tuoreeltaan!

Menimme mieheni ja erään ystävän kanssa hyvissä ajoin, että saisimme varmasti hyvät paikat. Kiittelin teatterimme lipunmyyjää ja kysyin, oliko vaikeaa saada tämä elokuva. Ei ollut. Elokuvaa oli tarjottu kaikkialle, mutta vain muutamat teatterit olivat halunneet sen. Eikö tällaista dokkaria pidetty tarpeeksi myyvänä? Elokuvan ensiesitys oli Tampereen elokuvajuhlilla 10.3., jossa se palkittiin parhaana yli 30-minuuttisista dokumenteista ja myös yleisön suosikkina. Tampereelta tekijät lähtivät kiertämään elokuvan mukana Kauhavalle, Lahteen, Kuopioon, Helsinkiin ja meille Kouvolaan.

Elokuvan tekijät ovat molemmat tulleet Suomeen 10-vuotiaina pakolaisina Iranista. Heidän äidinkielensä on farsi. Viime vuoden marraskuussa he pakkasivat reppunsa ja lähtivät kahdestaan kameran kera kokemaan sen, mitä ovat jo kerran kokeneet. Molemmat sanoivat, että he alkoivat ymmärtää elokuvanteon ohessa omia vanhempiaan paremmin kuin ennen. 

Elokuva alkaa kumivenematkalla pimeässä. Harva tulee ajatelleeksi, että nuo matkat täyteen ahdetuissa kumiveneissä on tehtävä pimeässä taskulampun valossa kareja vältellen. Rantautuminen on myös hankalaa, koska vesi voi olla aika syvää ja kylmää. Lapsia on kannateltava korkealla ja saatettava äkkiä lämpimään nuotion äärelle. Tekijät kuvasivat venematkaa sanoilla käsittämätön ja absurdi. 

Elokuvassa on yksittäisiä tilanteita ja kohdattuja ihmisiä. Siinä ei ole myötäelävää musiikkia eikä mitään surkuttelua muutoinkaan. Ihmiset näytetään yksilöinä eikä heistä kerrota mediassa paljon käytetyillä yhdenmukaistavilla termeillä pakolaisvyöry ja ihmismassat. Kuvat on otettu läheltä ja pitkin otoksin. Näemme monenlaisia matkalaisia, avustajia ja rajavirkailijoita, kaikki tavallisia ihmisiä. Väsymys ja hätä näkyvät monen kasvoilla, mutta paljon lasketaan myös leikkiä, ja lapset jaksavat nauraa vaikeissa olosuhteissa.

Minä katsoin tämänkin elokuvan liikahtamatta kuten elokuvan Son of Saul, jossa myöskään ei maalailtu musiikilla, vaan annettiin kuvan puhua puolestaan.  

En kerro sisällöstä paljoa, koska tämä on kaikkien nähtävissä maanantain Dokumenttiprojektissa TV1:llä. Kerron sen sijaan, miten monikulttuurinen yleisö otti elokuvan vastaan. 

Yleisö koostui etupäässä vanhemmista suomalaisista ja nuoremmista pakolaisista. Kielinä käytettiin suomea ja englantia, vähän arabiaa. Pashtun kieli oli yleinen yleisön turvapaikanhakijoilla, mutta he osasivat hyvää englantia, joten tulkkausta ei paljon käytetty, vaan keskusteltiin vaihdellen suomeksi ja englanniksi.  

Yleensä elokuvaa kiiteltiin sen ansioista.

Parikin irakilaista oli huolissaan siitä, että elokuva ei näytä, miten todella rankkaa pakomatkoilla on, matkalle kuolevia, hukkuvia jne. ja että tilanne on mennyt paljon pahemmaksi sitten marraskuun. Heille piti kertoa, että me hyvin tiedämme tilanteen, että me olemme nähneet uutislähetyksissä paljon pahaa ja että tämä yksilöiden erottaminen sieltä "pakolaismassasta" puhuttelee meitä nyt syvemmin kuin poliittinen näkökulma ja että se juuri voi myös avata silmiä, jos ei ole osannut nähdä pakolaisia yksilöinä. 
  
Hamy Ramezan totesi, että elokuva on niin tosi kuin se vain voi olla. He kuvasivat sen, mitä silloin kokivat. 

Elokuvan tekijät olivat hyvin kiinnostuneita kuulemaan, mitkä kohtaukset jäivät mieleen ja miksi. Tuntui, että tilaisuus oli antoisa molemmin puolin.

Oli myös hyvä kohdata syksyllä meille saapuneita pakolaisia ja nähdä, miten he kokivat tämän elokuvan. Kaikilla nousi varmaan vaikeita muistoja mieleen. Meillä oli Kouvolassa ensin vain hätämajoituspaikka, käytöstä poistettu ammattikoulu, jossa mekin miehen kanssa kävimme vähän auttamassa. Se on nyt kiinni, mutta sen sijaan on neljä vastaanottokeskusta.

Kun lähdimme siellä otettiin ryhmäselfieitä Ramezanin ja Jahangirin kanssa. 
Minä en oikein tunne tällaista omakseni, joten nyt ei ole sitten aiheeseen liittyvää kuvaa tähän postaukseen. 
Pyysin mieheltäni luvan käyttää hänen Ilo irti kamerasta -kurssilla ottamaansa kuvaa.  
Se on kiitoskukka elokuvan tekijöille!

On ennustettu, että seuraava iso pakolaisryhmä tulee ilmastonmuutoksen ajamana. Huomenna, lauantaina, on WWF:n järjestämä maailman yhteinen Earth Hour, jolloin sähköt sammutetaan 20.30 - 21.30. Ele on tietysti symbolinen; muistutus kaikille yhteisestä huolenaiheesta. Tänä vuonna korostetaan erityisesti suurkarjatalouden ympäristölle aiheuttamaa kuormitusta. 
Siis kynttilätunnelmointia huomenillalla! 

Mukavaa viikonloppua kohti ystävät!


----------------------
Lisäys 19.3. Minna Canthin päivänä

Minna Canthin päivä on ollut  liputuspäivä vuodesta 2007. Päivän tarkoitus on tarkastella yhteiskunnallista tasa-arvoa. Moniin blogeihin on ilmestynyt hyviä kirjoituksia tästä aiheesta. 

Luulen, että jos Minna Canth, tämä toiminnan ja viisaiden vahvojen ajatusten nainen eläisi, hän jyrähtäisi sille, mitä tapahtuu Kreikan ja Makedonian rajalla, jonne ihmiset, suurin osa heistä nyt naisia ja lapsia, on jätetty odottamaan epäinhimillisiin olosuhteisiin. Idomenin leirillä on sellaiset olosuhteet, että Kreikan sisäministeri on verrannut niitä Dachaun keskitysleiriin, 15 000 ihmistä 2 500 ihmiselle suunnitellulla leirillä, jonka sateet ovat muuttaneet mutavelliksi.
Onko niin vaikea hakea heitä sieltä pois eri maihin ja sijoittaa niihin vastaanottokeskuksiin, joista on vähemmin perustein tulleita lähtenyt tai lähetetty pois?  

Näen pakolaisten tilanteen yhtenä aikamme pahimmista tasa-arvo-ongelmista.
Nämä kaikki asiat, Tuntematon pakolainen, Earth Hour ja Minna Canthin ajama tasa-arvo liittyvät yhteen, kun ajattelemme maapalloisesti. 

Millaista on olla pakolainen: Yousif Abu al Fawz, Taikalintu

Kannen maalaus: Ruotsissa asuva irakilainen taiteilija
 Kadhum Al Dakhil

Taikalintu, 2000, on irakilaisen Yousif Abu al Fawzin henkilökohtaisista kokemuksistaan kirjoittama kymmenen novellin kokoelma. Kunkin novellin lopussa on sen tapahtuma-aika ja paikka, Moskova, Helsinki, Viro tai Pohjois-Ruotsi. Tarinoissa liikutaan paitsi pakolaisena eri paikoissa myös muistojen kautta muualla, mm. nuoruusajan Irakissa.
Vaikka kokemukset ovat omia, kokijana tai näkijänä tarinoissa on "hän" tai "mies", kuka tahansa pakolainen. Kirjailija tarkastelee novelleissaan pakolaisuutta mielentilana.

Jo esipuhe on huikean kiinnostava. Siinä kirjan arabiasta suomeen kääntänyt Marko Juntunen kertoo, miten sai maahanmuuttajien elämäkertoja tutkivalta henkilöltä tietää, että Keravalla asuu novelleja kirjoittanut irakilaismies ja miten hän tapasi tämän miehen Helsingin rautatieasemalla. Yousuf Abu al Fawz kertoi heti ensitapaamisella Juntuselle hämmästyttävän elämäntarinansa ja antoi tälle Kyproksella 1998 arabiaksi painetun novellikokoelmansa Ta'ir al Dahsha eli Taikalintu. 

Kirjan takakakannesta

Journalisti Youssuf Haddad (Yousif Abu al Fawz on kirjailijanimi) oli lähdettyään pakomatkalle Irakista paennut ensin jalan autiomaan poikki Saudi-Arabiaan ja sieltä Kuwaitiin 1979, siirtynyt Kuwaitista kurdisissien vastarintaliikkeeseen Pohjois-Irakin vuorille ja paennut vuorilta myöhemmin Venäjälle, josta pääsi salakuljettajien matkassa  Viroon vuonna 1994. Virossa turvapaikanhakijoita säilytettiiin vankilassa, kuten on säilytetty myös nykyisen pakolaisaallon aikana. Al Fawz vietti vuoden Tallinnassa Biarnon vankilassa sadan muun irakilaisen kanssa, jotka kaikki saivat Suomesta oleskeluluvan humanitäärisistä syistä 1994. Suomeen tultuaan hän oli ensin sairaalassa toipumassa nälkälakosta, johon epätoivoiset vangitut ryhtyivät päästäkseen pois Biarnosta.

Kirjailija ja kääntäjä tekivät käännöstyötä yhdessä tavaten Helsingin keskustan kahviloissa lähes viikottain. Vuoden puurtamisen jälkeen Taikalintu saatiin suomen kielelle.
Käännöstyön oli tehnyt vaikeaksi novellien eri aikatasoissa liikkuva, moniääninen kerronta ja irakilaiskulttuurin vaikeasti selitettävät erityispiirteet.
Kääntäjä oli ihastunut selvennysten ja viitteiden rönsyäviin tarinoihin ja erikoisiin henkilöihin niin, että toivoisi niistä syntyvän omia tarinoitaan.

Kymmenestä novellista on vaikea löytää suosikkiaan. Novellien tyyli on vaihteleva, vakavasta ironiseen ja koomiseen, realismista runolliseen ja fantasiaan. Pidän Kaakaota Pohjolasta -novellin veijarimaisuudesta, Mitä Satu tahtoo -novellin paljastavasta asetelmasta, pakolaiselämän turhautumisen kuvauksista useassa tarinassa, Oivallus-novellin oivalluksesta, painajaisten kuvauksista ja viimeisen eli Taikalintu-niminovellin lopusta, joka on samalla kirjan loppu.

Olit kierrellyt kauan, vaellellut maita ristiin rastiin, pohjoiseen ja etelään, mongertanut useilla kielillä, kokenut vihaa ja iloa, nauranut ja itkenyt, lörpötellyt ja vaiennut, nöyristellyt ja isotellut ja...
...
Istut kirjoituspöytäsi ääreen. Ymmärrät hyvin mihin olet ryhtymässä. Kirjoitat paperille useita sanoja, valitset ne sattumalta, sitten kirjoitat joidenkin jälkeen välimerkkejä ja viivaat yli muutamia. Lopulta tajuat, että olet tietoisesti jättänyt jäljelle joitain sanoja. Alat kaikessa hiljaisuudessa muodostaa niistä kaihoisan kuuloisia lyhyitä lauseita. Samalla tunnet sieraimissasi palaneen lihan tuoksua, Joku käryää jossakin! Huone täyttyy värittömästä savusta. Sisältäsi kumpuaa huutoa, siivet hakkaavat, sormesi alkavat liikkua kiiltävällä paperilla oikealta vasemmalle ja sanojen kipinät puhdistavat yksinäisyytesi. 

Kävin etsimässä Googlesta tietoa, onko Yousif Abu al Fawz kirjoittanut muuta tämän novellikokoelman jälkeen. ON! 
Hyvänen aika, hänellä on 11 kirjaa, mm. kaksi laajaa romaania, joista toinen on vielä kääntämättä suomeksi! Romaanissaan Helsingin painajaiset, 2011, hän ennusti ISISin tapaisen terroristijärjestön syntymisen. Kääntämistä odottava Pohjolan taivaan alla yhdistelee Kalevalaa ja Gilgameshia ja on ollut vuonna 2010 ehdolla arabimaailmassa arvostetulle Arab Booker -palkinnolle.

Siis meillä on Hassan Blasimin lisäksi toinenkin maineikas irakilaiskirjailija, jonka kirjoja en ole huomannut arvioitavan ja mainostettavan Suomen kirjallisessa mediassa ollenkaan.

Pari linkkiä kiinnostaviin lehtiartikkeleihin, tässä Maailman Kuvalehden juttuun, tässä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen juttuun, jossa Yusif Haddad on perinteiseksi muodostuneella ruotsinlaivareissulla neljän irakilaiskaverinsa kanssa. Yksi seurueesta herää aamuvarhain ennen muita kirjoittamaan.   

Tomi Kontio, Miten puhua miehelle

Poleemista junalukemista

Kukaan ei ole puhunut minulle niin julmasti kuin nainen,
varsinkin se, joka ei sanonut sanaakaan.
      Nainen muistaa miehen jokaisen sanan, mies
muistaa vain tauot sanojen välillä.
      Nainen kuvittelee että puhe auttaa silloin kun
hiljaisuudestakaan ei ole apua.

Tomi Kontion kirja Miten puhua miehelle (2005) on päiväkirjamainen, esseemäinen kirja koti-isästä, kirjailijasta, joka pysähtyy pohtimaan, miksi ei onnistu parisuhteissaan, mutta onnistuu hyvin isänä ja tuntee isän roolin palkitsevana. 

Runoilija-isä elää arkea, jossa hoitaa hellästi kahdesta suhteesta syntyneitä lapsiaan ja tapaa välillä kavereita pubissa. Hänellä on aikaa vastata pienimmän kysymyksiin ja pysähtyä järjestämään tämän kanssa hautajaisia kuolleelle tilhelle. Muiden askareidensa ohessa hän selaa vanhaa mustakantista päiväkirjaa, muistelee heikkoa, mutta suuresti rakastamaansa isää ja tältä saamiaan oppeja, jotka eivät ole todellakaan auttaneet häntä naisten kohtaamisessa.  Ehkä ne olisi pitänyt ymmärtää varoituksiksi.  

Tämä ei ole kertomus taitavasta elämästä tai hyvästä elämästä. Tämä on kertomus erehdyksistä, epäonnistumisista, kommunikaation vaikeudesta, joskus sen mahdottomuudestakin. Tämä on kertomus sukupuolesta ja sen taakasta, kuinka se estää yhteyden mahdollisuuden olemalla kuvitelma yhteydestä, joskus jopa romanttinen farssi sulautumisesta, samastumisesta.

Jokainen 13 luvusta on nimetty kauniisti: Linnun kuolema, Lupaus onnesta ja kärsimyksestä, Monogaameja ja muita kuvitelmia, Damaskoksen tiellä, taas, Tarvitse minua, ymmärrä minua. Luvut alkavat proosarunoilla, josta esimerkki kirjoitukseni alussa. 
Tekstissä näkyy runoilijan ote. 
Sen sisältö on vakavaa ja vetoavaa puhetta naiselle, vaikka otsikkona onkin "Miten puhua miehelle". 

Kontio sanoo sarkastisesti, että mies on se, minkä nainen sanoo hänen olevan. 
Naisella on kaksi tapaa tyrmätä mies. 
Toinen on osoittaa, että hän on historiallinen hirviö, joka on vuosisatojen ajan alistanut naista. 
Toinen on osoittaa, että hän ei ole mies ollenkaan, "vanhan hyvän ajan mies", vaan pehmo surkimus.
Miehen kannalta asian tekee vaikeaksi se, että nainen voi syyttää häntä siitä, että hän on mies ja siitä, että hän ei ole mies. 

Kontio toteaa, että yksi suurimpia yhteiskunnallisia murroksia viime aikoina on ollut miehen halu tulla sankariksi isyydessä. Siksi on surullista, että nainen lyö häntä huoltajuuskiistoissa sanoilla, joilla uuden isyyden löytänyt mies voisi kritisoida omaa isäänsä. 

Rankkaa puhetta, siskot, mutta käsi sydämelle - onko Kontio täysin väärässä?

Ymmällään oleva runoilija miettii muita murroksia, joita ovat avioliiton höltyminen ja seksuaalinen murros. Hän näkee eksyksissä oloa. 

Yksi uusi piirre naisen ja miehen välisessä komunikaatiossa, minkä hän on huomannut, on naisten lisääntynyt karkea puhe ja seksikokemuksilla rehvastelu miesten seurassa, mikä tuntuu vaivaannuttavalta. Miesten kesken tällainen puhe on ollut perinteistä peniksenkalistelua. Sen sijaan keskustelu eri sukupuolten kesken on aina sisältänyt viettelyä, mikä on nyt naisten valintana muuttumassa sukupuolista riisutuksi kommunikaatioksi. 

Hei naiset, taas käsi sydämelle! Onko käynyt niin, että kun naisen vartalo on muutaman vuosikymmenen kuluessa muuttunut sirosta, pehmeästä ja kurvikkaasta miehekkäämmäksi, atleettisen pötkömallin suuntaan, niin hänen puheestaankin on tullut "miesten puhetta"? 
Pidämmekö nykyään viatonta flirttiä seksuaalisena häirintänä, mutta suorasukaisia rivouksia sopivina "näin meidän jätkien kesken"? 
Tätä siis kysyn nyt minä, Marjatta, Tomi Kontion yllyttämänä. 

En sano omaa mielipidettäni, vaan muotoilen sitä.

Näen ympärilläni monenlaista hämmentävää.

En ainakaan haluaisi, että naiset omaksuvat miehiltä heidän huonompia puoliaan, sellaisia, joista miehetkin ovat jo paljolti luopumassa, esim. työhön addiktoituminen ja työn nollaus humalahakuisella juopottelulla. 

Vielä yksi asia, johon Kontio puuttuu naisten käyttäytymisessä on kollektiivinen loukkaantuminen.
Kun yhtä naista loukataan, naisilla on tapana  loukkaantua kaikkien naisten nimissä, mikä on myös vanhaa perua ja millä ei enää yksilöjen yhteiskunnassa ole pohjaa. 

Kirjassa ei ole vastakkainasettelua ja ääripäitä. Siinä ei kilpailla siitä, kumpi sukupuoli kärsii eniten, vaan yritetään selvittää, mistä kärsimys johtuu ja miten tulla toimeen kärsimättä. Vastaus jää ilmaan.

Kirjoitukseni ei anna varmaan kirjalle oikeutta. Keräsin minua pysähdyttäneet kärjekkäät asiat. 
Kirjassa on myös paljon suvantoa pyörteiden välissä, rakastavaisten kirjeitä, kauniita lapsuuden muistoja ja sekä luonnon että kaupunkiympäristön tarkkailua.

Kontio puhuu niin kauniisti lapsista, että haluan lopettaa kirjoitukseni pariin sitaattiin.

Suhteessa omiin lapsiin ihminen tuntee todellista rakkautta. Siinä ei ole kyse oikean puoliskon löytämisestä, ei välähdyksenomaisista rakastumisen hetkistä. Eikä siinä ole kyse vain sopimuksenvaraisista sitoumuksista ja uskomuksista, vaan biologisesta sitoutumisesta. Biologisen sitoutumisen lisäksi isyydessä ja äitiydessä on myös voimakas symbolifunktio, paljon voimakkaampi kuin parisuhteessa. Siksi myös adoptiolapsiin kohdistuva rakkaus ja sitoutuminen voivat olla yhtä voimakkaita kuin biologisiin lapsiin.

Kun nuorin tyttäreni oli kaksivuotias, hän äityi välillä mietteliään filosofiseksi. Kerran hän tuijotteli puuronsa yli pohdiskelunsa näkymättömään ytimeen, lusikka roikkui kädessä, kaurapuuroköntti hänen ruokalapussaan oli kuin hidasliikkeinen etana. Sitten hän katsoi minua ja sanoi:
    - Maailmassa pitää olla hellyyttä. 

Toni Morrison & Slade Morrison: Please, Louise - Nobel-kirjailija kirjoittaa lapsille

Please, Louise on  tärkeä kirja. Se kertoo siitä, miten lapsi löytää kirjojen maailman. Se on myös ylistys kirjastoille. 

Kirjan on kirjoittanut vuonna 2014 Nobel-kirjailija Toni Morrison yhdessä kuvataiteita ja musiikkia opiskelleen taiteilijapoikansa Sladen kanssa.

On sadepäivä, ja Louisella on tylsää sisällä. Hän lähtee kävelylle. Louise-parka pelkää kaikenlaista turhaan, koska hänellä ei ole oikein tietoa asioista. 

Please, Louise, please, please.
Things are not always what they seem.
If you are sometimes lonely or sometimes sad,
know that the world is big but not so bad.

Louise pelkää puiston puita, pientä koiraa, katusoittajaa ja autiotaloa. Hän kavahtaa isoa lintua huomaamatta, että sehän voisi olla sadun kultainen kotka. Voi sinua Louise! Please Louise!

The sky is gray now but not for long. 
after the rain, birds break into song.
Please, Louise, please, please.
There's nothing hiding in those trees. 

Sheets of rain, black clouds, thunder.
Hurry! Find a roof to get under!
Is that a bird of prey from which you'd better run?
or an eagle of gold when touched by the sun?

Sade ajaa Louisen kirjastoon - ja lopun voitte arvata! 
Louise löytää uskolliset ystävät, kirjat, eikä ole sen jälkeen enää koskaan yksin. Hän ahmii yhdellä istumalla tietoa ja satuja, jännitystä, surua ja iloa. Hän uppoutuu merirosvotarinoihin, delfiinien maailmaan, leijonan pennun eksymiseen ja emon ikävään. Hän tutkii kanavien kaupunkia, Venetsiaa, ja prinsessoiden elämää.  

Kirjan alussa on kaksi omistuskirjoitusta. 
Toni Morrison omistaa kirjan kaikille maailman kirjastovirkailijoille. 
Kuvittaja Shadra Strickland omistaa kirjan muutamalle nimellä mainitulle henkilölle. 

Shadra Strickland on menestynyt kuvittaja ja kuvataiteiden opettaja. Hän on mukana mm. vuonna 2009 julkaistussa mustan ihmisoikeusliikkeen pioneereista kertovassa kirjassa Our Children Can Soar. Mikä ihana nimi! "Soar" tarkoittaa liidellä nousta korkeuksiin kuin lintu. "Meidän lapsillamme siivet kantaa" olisi tavanomainen käännös. Voisi keksiä omaperäisemmän. 
Please, Louise löytyi AdLibriksestä. Innostuin tilaamaan Amazonista tämän Our Children Can Soar sekä  Morrisonin ja poikansa toisen yhteisen lastenkirjan The Book of Mean People 1999 ja vielä Barack Obaman tyttärilleen 2005 kirjoittaman kirjemuotoisen lastenkirjan Of Thee I Sing.   

Morrison on mustien kirjailija. Tämä kirja on kuitenkin kaikille lapsille. Strickland on piirtänyt Louisen viisaasti monitaustaisen näköiseksi. Hän voisi olla aasialais- afrikkalais-kaukasialais-alkuperäis-amerikkalainen tai suomalainen Liisa. Voi kun joku suomentaisi tämän ihastuttavan kirjan meidän lapsillemme!

Minä harjoittelin Louisen tarinan itselleni suomeksi niin, että pystyn lukemaan sen joka kerta samalla tavalla (lapsille tärkeä asia) lapsenlapsille, joista pieninkin on jo löytänyt lukemisen ja kirjoittamisen maailman. 

Takaisin Louisen tarinaan. 
Pitkän kirjastopäivän päätteeksi Louise astuu aurinkoon, nukenrattaat täynnä kirjoja ja pari vielä kainalossa. 

Fear and sadness - where did they go?
Louise doesn't care. Louise doesn't know.

She can understand what she feels,
since books can teach and please Louise.

Kulttuurivinkkejä ja vähän blogikirjoittamisesta sekä isot kiitokset lukijoille

Pysyvässä välitilassa
Poliittisen valokuvan festivaalin kuvia 2016

Kaksi bloggaajaa, Katja Jalkanen ja Aino-Maria Savolainen ovat kirjoittaneet kulttuurioppaan, joka kohta julkaistaan. Heidän innoittamanaan kirjoitan nyt lyhyesti viimeaikaisista kulttuurielämyksistäni.

Elokuvissa olen käynyt monesti. Tässä minun paremmuusjärjestykseni muutamalle juuri teatterilevityksessä olevalle elokuvalle.

1. sija: Son of Saul
Elokuva erään miehen elämästä keskitysleirillä. Perusteluja ykkössijalle löytyy edellisessä postauksessani.

2. sija: Carol
Elokuva nostaa esiin  ihmisen oikeuden omaan seksuaalisuuteensa ja sen faktan, ettei sitä noin vain muuteta. 
Uljas Cate Blanchett on nappivalinta esittämään 50-luvun naista, joka ei sovi hänelle määrättyyn rooliin.

3. sija: Tanskalainen tyttö
Tämä elokuva perustuu oikeasti tapahtuneeseen. Tanskalainen maisemamaalari Einar Wegener huomaa, että hänen sisällään on nainen, Lily Elbe. Tarmokkaan vaimonsa  Gerdan, taiteilija hänkin, tukemana Einar hankkiutuu 1920-luvulla vielä todella harvinaiseen sukupuolenvaihdosleikkaukseen ollakseen täysin Lily. 
Elokuvassa parasta on suloisen Eddie Redmaynen suoritus Lilyksi muuttuvana Einarina. Alicia Vikander Gerdana on myös vakuuttava.
Katsoin elokuvan pienessä perheteatterissa. Omistaja tuli ennen elokuvan alkua varmistamaan, että kaikilla on nenäliinat mukana. 
Epäröin mennä katsomaan tätä, koska etukäteen harmitti niin paljon se, että elokuva on englannin kielellä ja että tanskalaista taiteilijaa esittää englantilainen näyttelijä, mutta esityksessä se ei enää vaivannutkaan. Mika Kaurismäen Tyttökuningasta katsoessa en voinut unohtaa väärää kieltä; minua häiritsi koko elokuvan ajan Ruotsin hovissa puhuttu englanti.  

4. sija: The Revenant
Valtavasti Oscareita saanut ja paljon kehuttu tyhjä elokuva, komea spektaakkeli kostoretkestä Amerikan erämaissa 1800-luvun alusta. Sanoma: kostaminen ei tuo tyydytystä. Mutta sehän on niin kliseinen ja itsestäänselvä asia eikä siihen tullut mitään uutta. Ei jättänyt oikein mitään jälkivaikutusta.

On ollut niin kiva kirjoitella blogiini viime aikoina. Kansalaisopistolla on ollut talvilomaviikko, joten on jäänyt paljon aikaa. Niin kuin muutamat kurssit, joilla käyn nyt muka veisivät paljon aikaa! Eläkeläisen ajankäytössä ei ole samaa ripeyttä kuin työssäkäyvällä, ei tarvitse olla. Nautin joutilaisuudesta, kirjoitan pitkään ja nautiskellen, käyn usein parantelemassa parin viimeisimmän kirjoitukseni lauseita ja vaihtamassa kuvia niihin, kunnes kirjoitan uutta. Ohho, minähän taidan pitää jo kirjoittamisesta enemmän kuin lukemisesta! 
Huomasin vasta äsken, että kolme vuotta blogia tuli täyteen viime viikolla. Siispä kiitoksen sana on paikallaan.

KIITOS teille lukijat ja kommentoijat! Kommenttiosasta on tullut yhtä tärkeä, monesti pitempikin kuin varsinaisesta kirjoituksesta. Olen teidän innoittamananne saanut uusia ideoita ja näkökulmia ja kehittynyt kirjoittajana.
Käyn itsekin mielelläni toisten blogeissa keskustelemassa.
Kävisin enemmänkin, jos ehtisin äsken mainitsemaltani korjailulta ja leppoisalta ajankäytöltä. 

En edelleenkään ota vastaan ilmaisia kirjoja, anteeksipyyntöni niitä tarjonneille tahoille. Olen kieltäytynyt kohteliaasti pyrkien kertomaan perusteluni: vapaus lukea ja kirjoittaa mieleni mukaan, liiallinen kirjapaljous, halu säilyttää kirja itselleni arvokkaana esineenä, ilmaisena saadun eettinen ongelma ja kirjastojen sekä (harvemmin) kirjakauppojen tukeminen.

Kongolainen pakolainen Pudasjärvellä
Laura Böökin teoskokonaisuudesta Walking on Rivers

Jatkan kulttuurivinkkaustani taidenäyttelyllä. Suomen valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla ja muutamassa muussa paikassa mm. Itäkeskuksen Kulttuurikeksus Stoassa on menossa laaja Poliittisen valokuvan festivaali, johon kuuluu paitsi näyttelyitä myös erilaisia esityksiä, elokuvia, työpajoja, tapahtumia ja puheenvuoroja.

Kävimme mieheni kanssa valokuvataiteen museon päänäyttelyssä, Kotimaa, johon kuuluu tasokkaita kuvia yhdeltätoista kuvaajalta. Stoassa ja Galleria Kontupisteellä on vielä lisää kuvia kahdelta kuvaajalta. 

Tässä kaksi kuvaa Danila Tkachenkon kuvasarjasta Escape, johon hän on kuvannut Venäjän ja Ukrainan metsissä yhteiskunnan ulkopuolella eläviä miehiä ja heidän kotejaan. 

Kirjoitukseni alkukuvana on still-kuva Adrian Pacin videoteoksesta Centro di Permanenza temporanea. 

Muista teoksista mieleeni jäivät Katja Tähkän kuvasarja Paperittomat ja karkotetut sekä Tuomo Mannisen lämminhenkinen  Me - Ramallah, jonka kuvilla hän näyttää, miten terroristipääkaupungiksi kutsutussa kaupungissa eletään myös ihan tavallista elämää. 

Erityisen vaikutuksen minuun teki Kerttu Matinpuron ja Sanni Sepon kokoelma Valokuvilla hiljaisuutta vastaan, jossa kerrotaan jo kolmannessa sukupolvessa Saharan hiekan keskellä elävistä sahraweista, jotka Marokko on karkottanut kotoaan upeilta meren rannan kalavesiltä kapealle kaistaleelle sisämaahan. Vanhin sukupolvi muistaa meren, kaksi muuta ei ole sitä ikinä nähnyt. Täällä ei eletä tavallista elämää, vaan kulutetaan aikaa loputtomaan odotukseen.

Sahrawipojat Saharan autiomaassa