Pimeässä kirjajulkkareissa

Olin eilen mielenkiintoisessa kirjan julkistamistilaisuudessa. Tilaisuus oli - pimeä -  ja paljon muuta, lämmin, iloinen, elämyksellinen. 

Miksi pimeä? Esikoiskirjailija Jonna Mononen on sokea. Hän halusi tarjota kirjansa Hiljaa pimeässä juhlintaan osallistuville elämyksen kokea tilaisuus ilman näköaistia, kuten hän kokee jokaisen hetkensä. Kun näin Kouvolan Sanomissa jutun kirjailijasta ja tästä tilaisuudesta, koin, että tuonne minun on päästävä. Monosen kirjaa juhlittiin Kouvolassa, koska hän on asunut täällä lyhyen ajanjakson elämästään ja hänellä on edelleen kontakteja tänne.

Kirjamessuilla kuuntelin muutamaa kirjailijaa, jotka keskustelivat aiheesta, miten kirjoittaa vähemmistöistä, jos ei itse kuulu ko ryhmään. No, nyt oli mielenkiintoista, lähes jännittävää, saada tietää, miten kirjoittaa kaunokirjallisuutta se, jolla puuttuu havainnointiin tarvittava tärkeä aisti, näköaisti. Yksinkertainen vastaus: äärimmäisen hyvin!

Julkaisutilaisuuteen saapui ihmisiä vähitellen, näkeviä ja näkövammaisia. Istuimme pitkän pöydän molemmin puolin. Kirjailija itse istui sivupöydässä äänentoistolaitteidensa kanssa. Luvassa oli otteita kirjasta kuunnelmatyyppisesti esitettynä. Huomioin, että näkövammaiset koskettelivat ihmisiä enemmän ja he näyttivät kuulevan herkemmin kuin me näkevät. Jonna kuuli nopeasti, jos joku hänen tuttunsa oli tulossa eteisessä. Hän tunsi ohikulkevan ihmisen läsnäolon. Keskustelunsorina täytti tilan siihen asti, että kaikki olivat paikalla.

Sitten se tapahtui. Kaikki valot sammutettiin, pieni hätävalokin seinässä peitettiin. Aloimme ruokailla. Pöydän molemmissa päissä olevat vadit kulkivat eteenpäin, samoin mehukannut. Tarjolla oli sorminsyötävää ruokaa: piirakoita, kanaveneitä (aika märkiä), lihapyöryköitä, vehnätikkuja, vihannestikkuja ja dippejä. Piti selostaa vatia ojentaessaan: tulossa vihanneksia, pyöreä vati tässä tulossa ilman kautta, tässä mehukannu pöytää pitkin. Ei voinut tietää, mitä oli menossa suuhun, ruoan maku ja rakenne oli yllätys. Kyllä se oli erilaista kuin näkevänä syöminen. Minä ajattelin, että en riskeeraa dippien kanssa. Syön sellaisia sitten kun taas näen. Sitten tajuntaani iski, että tämä on monen samassa tilassa istuvan pysyvä tila. Ei tule mitään sitten kun. 

Kirjailija kiersi pöytien takana palvelemassa siltä varalta, että joku kaipaa jotain sellaista, mikä on toisessa päässä pöytää tai joku haluaa tietää, käykö ruoka keliaakikolle jne. Hän kulki hiljaa ja toisteli lempeästi:"Jonna tässä, minä vain kattelen, että teillä on kaikki hyvin."
Jonna osasi tämän homman, koska hän on ollut tarjoilijana Berliinissä ravintolassa, jossa ruoka tuotiin pöytiin pilkkopimeässä. Muistan nähneeni tämän ravintolan mainoksen. Mainoksessa korostettiin, että kun näkö on poissa pelistä, niin maku- ja hajuaisti paranee.

Kuva UM, Valotaiteilija

Jonna Mononen muutti Saksaan vuonna 2011. Hänellä on saksalainen avomies, arkkitehti, jolta voi kirjoittaessa kysyä, miltä mikin näyttää. Paljon lukeneena Jonna on oppinut näköhavaintoja myös kirjoista.

Ruokailun loppuvaiheessa aloimme edelleen pimeässä kuunnella äänitystä, jossa kirjailija esitti elävästi otteita kirjastaan. Kuulosti ihan kuin lukijoita olisi ollut useampia. Esityksessä oli myös taustaääniä, mm. sortumien ääntä, rysähtelyä ja veden tippumista. 

Jonna Monosen kirja Hiljaa pimeässä on jännitysromaani. Sen on kustantanut Kemissä toimiva pienkustantamo Nordbooks.

Ryhmä saksalaisia turisteja jää maanvyöryn vuoksi tippukiviluolaan. Ruoka loppuu, pelastaminen ei onnistu, pimeässä paljastuu traagisia asioita ja alkaa taistelu eloonjämisestä. Kumpi on pahempi, pimeä vai nälkä? 

Mononen on julkaissut aiemmin itse kaksi e-kirjaa, Sokea raivo ja Marjanpoimija. Lukijapalautteen mukaan kirjoja ei uskoisi sokean kirjoittamaksi. 

Mononen on sanonut, että haluaa antaa lukijalle viihdettä ja jännitystä ja haluaa siinä ohessa käsitellä yhteiskunnallisia epäkohtia ja ympäristöasioita. 

Kuuntelen ja tunnen, että keskityn pimeässä hyvin. Tippukiviluola kuulostaa kaamealta paikalta. Dialogi on luontevaa, epätoivo käsinkosketeltavaa. 
Kun äänite sitten hiipuu ja valot rävähtävät päälle, minusta tuntuu, että sokeudun niiden kirkkaudesta. 

Kuva UM, Tähtitaivas

Tarjolla olisi ollut täytekakkukahvit ja vapaata seurustelua, mutta minä katsahdan kelloani. Voi ei, pakko lähteä. Minulla lähtee bussi, ja seuraavaan on liian kauan. Uskollinen kuskini, mieheni Unto, on omassa harrastuksessaan, Yökuvauksen kurssilla - aiheeseen sopivasti, kuinka sattuikaan - opettelemassa pimeässä kuvaamista. Käyn äkkiä ostamassa kirjan ja viuhdon pysäkille.

Käytän tämän kirjoitukseni kuvituksena paria Unton yökuvaa.

Ehdin lukea bussissa parikymmentä sivua. Pidän dialogista. Kuulohavainnot nousevat esiin, ja ne ovat tarkkoja. Samoin hajut. Mielenkiintoista.
En ole päässyt kirjaa tämän pitemmälle, koska tänään oli taas omat rientonsa, joista lisää pian.  

Kiitos Jonna Mononen, että järjestit julkkarit Kouvolaan! Elämys oli minulle ainutlaatuinen.

James Bowen, A Street Cat Named Bob, asunnottouus

Lämpöinen ja elämänmyönteinen bestseller-kirja A Street Cat Named Bob, joka on suomennettu nimellä Katukatti Bob tuotti minulle myönteisen yllätyksen. Miten rankasta aiheesta voikin kirjoittaa niin kevyesti! Vaikka Bobin isännällä on huumeongelma, kirjan voi hyvin antaa vaikka lapsen luettavaksi. Ulkonäkö onkin lastenkirjan.

Bowenin kirja perustuu tositapahtumiin.

James Bowen on rikkonaisen lapsuuden kokenut ajelehtija. Vanhemmat eroavat pojan ollessa pieni, ja äiti, jonka kanssa James muuttaa Englannista Australiaan, vaihtaa paikkakuntaa työuran vuoksi aivan liian tiheään. Pojan koulu kärsii niin, että tämä jää ilman päättötodistusta. Hän päättää 18-vuotiaana lähteä Lontooseen sisarpuolensa luo ja ryhtyä rockmuusikoksi. Ura ei lähde käyntiin, ja kun Jamesin pitäisi palata kotiin, hän hukkaa passinsa ja jää puolivahingossa Lontooseen. Toisten nurkissa luuhaaminen ja epävarmuus oman elämän suunnasta johtavat nuoren miehen huumeisiin ja pikkurikoksiin. 

Nukuttuaan vuosia kadulla ja yömajoissa James pääsee tuettuun asuntoon ja yrittää ansaita elantonsa katusoittajana. Tässä vaiheessa hänen seuraansa liimautuu kaunis punaruskea kolli, jonka hän nimeää Bobiksi.Tarina alkaa tästä tapaamisesta, muu ilmenee muisteluna.

James epäröi pitää kissaa. Hän ei tiedä, onko hänestä niin säännölliseen elämään, että voisi pitää lemmikkiä.

Käy kuitenkin niin, että Bob osoittautuu paljon enemmäksi kuin lemmikiksi. Bob tekee Jamesista näkyvän niin katusoittajana kuin The Big Issue -katulehden myyjänä. Suloinen kisu olkapäällä houkuttelee ihmisistä esiin heidän lempeän puolensa. Kolikot ropisevat kitarakoteloon niin, että Bobista voi puhua hyvänä liikekumppanina. Jotkut kantavat Bobille herkkuja ja mitä ihanimpia neuleita.

Bobin ansiosta ihmisten asenne Jamesia kohtaan muuttuu. Niin muuttuu myös Jamesin asenne ihmisiin. Hän saa takaisin luottamuksensa ja kokee olevansa mukana elämässä, ei vain omituinen pudokas.
Bobin kanssa Jamesin elämä säännöllistyy. Hän kokee rikastuttavana sen, että voi pitää huolta toisesta olennosta. Vastuu Bobista saa hänet myös miettimään ensimmäistä kertaa elämässään, miltä tuntuisi hoitaa omaa lasta.
Tulee päivä, jolloin James haluaa pyrkiä eroon kymmenen vuotta kestäneestä huumeiden käytöstään. Vieroitusoireiden kestämisessä auttaa kukas muu kuin Bob!

Näinkin voi elämäkerran tehdä, kissan kautta.

Samalla kun Bowen kertoo arjestaan Bobin kanssa, hän pohtii omaa syrjäytymistään js syrjäytymisen syitä yleensäkin.
Hän tuntee, että jotkut kyselijät kokevat, että noin voisi käydä kenelle tahansa, mutta vielä useammat ovat tyytyväisiä todetessaan, että ovat itse parempia kuin piruparka, jolla ei ole paljon muuta kuin kissansa. 

Huumeet ja alkoholi yhdistävät usein kodittomiksi joutuvia, mutta mitkä sitten ovat syyt, jotka ovat johtaneet päihteiden käyttöön. Tausta on useilla käyttäjillä juureton. Sattumakin voi vaikuttaa, se kadonnut passi. 
Sitten kun huumeesta on tullut ainoa ystävä, sen käyttö jatkuu yksinäisyyden takia. Ihmisen on vaikea olla ilman ystävää.

Turistit kuvaavat mielellään Jamesia ja Bobia, ja eipä aikaakaan, kun YouTubeen ilmestyy kaksikin filmiä 'Bobcat and I' ja 'Bob The Big Issue Cat'. Bobista on tullut tähti!

Bobilla oma Twitter-tili! :)

Jamesin ja Bobin elämästä on ilmestynyt myös jatko-osa, The World According to Bob, jossa kaverukset kulkevat yhdessä menestykseen ja jossa Bowen kertoo lisää vaikeista vuosistaan.

Menestys on tuonut mukanaan kissakahvilan Bob's World, lastenkirjoja ja vaikka mitä. Elokuvakin on tekeillä. Jamesia näyttelee Luke Treadaway ja Bobia viisi eri kissaa. Toivottavasti oikeat James ja Bob myös näyttäytyvät filmissä.

Kaikki tämä vaikuttaa amerikkalaiselta unelmalta, vaikka tapahtuukin Euroopassa.

Sattumalta katsoin muutama päivä sitten televisiosta dokumenttielokuvan Homme Less, jossa entinen malli, nykyinen muotivalokuvaaja ja pikkuosien näyttelijä, pätkätyöläinen Mark Reay, 52 v, asuu New Yorkissa kerrostalon katolla. Hän ei käytä päihteitä eikä elä mitenkään säännöttömästi. Päinvastoin. Hänellä on entisen maalaispojan arvot. Hän tekee ahkerasti kuvaustöitä muotilehdille, käy muotinäytöksissä ja gaaloissa. Kukaan ei uskoisi, että tämä Montgomery Cliffiä muistuttava sliipattu komistus peseytyy yleisissä vessoissa, säilyttää tavaransa lukituissa lokeroissa ja hiipii yöksi salaa pressun alle katolle, jossa hänellä on yövessana vesikanisteri. Reayn majapaikasta on näköala Vapauden patsaalle. Hän haluaa jahdata amerikkalaista unelmaansa, tuntee välillä itseinhoa ja haastaa katsojan kutsumalla tämän katolle. "Come here and kick my ass!" 

Millaista on suomalainen asunnottomuus? Valtakunnallisen asunnottomien yön yhteydessä 17.10. YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä kerrottiin, että Suomen tilanne on hyvä. Suomi on harvoja maita, joissa asunnottomus on vähentynyt. Asunnottomuustilastoihin meillä kuten muuallakin kuuluu myös pieni joukko ihmisiä, jotka ovat omasta halustaan asunnottomina, toisten kodeissa tai metsämajoissa tavoittelemassa vaihtoehtoista elämäntapaa. Alkoholismi on saanut monella asunnottomalla aikaan sen, että he menettävät asunnon toisensa perään ja heitä on vaikea auttaa. 
  

Suomessakin myydään The Big Issue -lehden vastinetta, Isoa Numeroa. Sitä myyvät Helsingissä pääasiassa Romanian romanit, joiden toinen vaihtoehto on kerjääminen. He ostavat lehdet kahdella eurolla ja myyvät viidellä.

Loppuun kirjan alku, joka positiivisuudessaan sopii tähän aikaan, jolle on tyypillistä valittaminen, tyytymättömyys ja kyynisyys. 
There's a famous quote I read somewhere. It says we are all given second chances every day of our lives. They are there for the taking, it's just that we don't usually take them.
On olemassa kuuluisa sanonta, jonka olen lukenut jostakin. Siinä sanotaan, että me saamme päivittäin uusia mahdollisuuksia. Niitä on tarjolla, me emme vain usein tartu niihin. (minun käännökseni)

Iloisena tunnustuksista, kiitos Cision ja Miska

Onnitteluruusu minulle!

Menen yleensä aamukahvin ja sanomalehtien jälkeen katsomaan sähköpostini. Vau mikä uutinen, minun - minun!!? - blogini on valittu Cisionin kirjallisuusblogien Top 10 -listaan! Kiitos Cision-raati!
Minut valtasi onnellisuuden tunne. Olenhan blogannut vasta päälle kaksi vuotta vaatimattomalla tyylillä. En ole Facebookissa enkä twiittaa. Vasta tänä syksynä viitsin opetella kuvankäsittelyä; rakas aviomieheni teki minun blogikuvani siihen asti. Ja vasta hiljattain laitoin tunnisteita takautuvasti kirjoituksiini. 
Laitan tähän linkin, josta löytyy palkitut ja tämän tunnustuksen perustelut. Voitte miettiä, miksiköhän minun blogini on noin huomioitu ja miksi olen päässyt noiden osaavien ihmisten joukkoon. 
Onnittelut toisille listalla mainituille!
Itse päättelen, että palkitsemiseni peruste olette TE lukijat ja kommentoijat! KIITOS! Palkinnon antajat ovat varmaan huomanneet kommenttiketjut fiksuine keskustelijoineen. 
Poikani, jolle ensimmäisenä soitin tunnustuksesta, sanoi, että hänen mielestään minun blogini ansio on myös sen tietty vanhanajan rauhallisuus. Ah, niinkö? Odottelen kyllä aina, että minulla on oikeasti asiaa ennen kuin kirjoitan. En kirjoita hyvästäkään kirjasta ellen löydä jotain näkökulmaa, mikä houkuttaa näpyttelemään ja kertomaan myös omista mielipiteistäni tai kokemuksistani. Siksi muutin kirjani nimenkin Marjatan kirjaelämyksiä muotoon Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia. 

Viime aikoina olen kirjoittanut ehkä vähän harvemmin, koska osan kirjoittamisen halustani ja energiastani on vienyt kirjoitusten väsääminen lapsuusmuistoista elämäkertakirjoituskurssille.

Nyt olen niin hyvällä mielellä että! 

Sain jokin aika sitten kivalta Kirjoitan ja luen, siis olen blogin Miskalta Liebster Award -tunnustuksen ja haasteen, johon liittyy 11 kysymystä. Kiitos Miska, olet ihmeellinen! Käykää Miskan blogissa, vasta lukiolainen ja kirjoittaa niin hyvin ja niin viisaasti.

Haasteen säännöt:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5 - 11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Miskan laatimat kysymykset ja minun vastaukseni

1. Minkä perustella tartut kirjaan ensimmäistä kertaa? Kansi, juonikuvaus vai jokin muu?
Se vaihtelee. Joskus kaikki nämä vaikuttavat. Esimerkiksi Joan Didionin elämäkerrallinen kirja "Iltojen sinessä" veti minua puoleensa, koska tiesin siitä luettuani hänen toisen kirjansa, johon sain puolestaan vinkin Ullan luetut kirjat -blogin Ullalta, siis bloggarin suositus vaikutti. Ja kun näin kirjan, olin aivan myyty sen kannen sinisyyden vuoksi.

2. Oletko pöytälaatikkokirjoittaja? Siis luetko vai tykkäätkö itse luodakin jotain? Mitä kirjoitat jos kirjoitat?
Käyn kerran viikossa elämäkertakirjoitusryhmässä, jonne kirjoitan joka kerraksi yhden lapsuusmuistelun. Toistaiseksi ne ovat olleet kipukohtien ja häpeän hetkien sanallistamista, mutta eiköhän sieltä ala löytyä myös aurinkoisten hetkien kuvauksia. En sitten tiedä, mitä niillä kirjoituksilla teen. Niitä tulee kurssilla päälle kaksikymmentä, joten niistä voisi tehdä pienen omakustannekirjan lapsille ja lastenlapsille.

3. Mitä muuta harrastat kuin kirjallisuutta?
Harrastan elokuvia, teatteria ja taidenäyttelyissä käymistä. Liikuntamuodoista pidän kävelystä ja pilateksesta. Minusta on hauska myös katsoa viihdettä televisiosta, Maria Veitola yökylässä, Modern Family, Downton Abbey yms ja dokkareita.

4. Oletko sosiaalinen lukija? Pidätkö pitkistä keskusteluista lukupiirin tai ystävän kanssa vai onko lukeminen sinulle henkilökohtainen kokemus? (kuten se minulle aika pitkälti on, jos ei oteta lukuun bloggaamista)
En ole ollut koskaan lukupiirissä. Luulen, että olisin kärsimätön. Sen sijaan on kiva jutella ystävän kanssa kirjasta, jonka molemmat olemme lukeneet. Yleensä kyllä luen vain itsekseni ja bloggaan osasta lukemaani.

5. Kuinka bloggaaminen on muuttanut sinua?
Se on tuonut itsetuntemusta. Se on antanut iloa. Käyn aika paljon lukemassa toisten blogeissa, ja moni bloggaaja tuntuu jo vanhalta tutulta tai jopa ystävältä. Blogikirjoittelussa on vähän vanhanaikaista kirjeiden kirjoittamisen makua, hidasta ihmissuhteiden rakentelua.

6. Kuinka pitkään hiot blogipostauksiasi? Kirjoitatko kerralla kaiken vai palaatko myöhemmin muokkaamaan?
Kirjoitan aikalailla yhtä päätä, sitten korjailen ja paikkailen. Yleensä silti huomaan julkaistussa kirjoituksessa virheitä ja palaan korjaamaan niitä. 

7. Kuinka rehellinen uskallat olla blogatessasi?
Hyvin rehellinen.

8. Kerro yksi asia, joka ilahduttaa sinua tänään.
No, nyt on helppo: tuo Cisionin tunnustus! Parvekkeen kynttilälyhty ja joulun ajattelu. Siinä tuli jo kolme.

9. Kerro yksi asia, johon olet tyytymätön.
Se, että nykyään on sopivaa vihata julkisesti.

10. Kehu itseäsi muutamalla virkkeellä.
Olen tyytyväinen elämääni. Olen aika kiltti. Olen pärjännyt vaikeuksista huolimatta.

11. Oletko hetkessä eläjä? Osaatko nauttia pienistä asiosta?
Kunpa osaisinkin olla enemmän hetkessä eläjä! Kyllä minä murehdin aika paljon, mutta jos vertaan itseäni moniin mestarihuolehtijoihin, niin en sittenkään kohtuuttomasti. 
Osaan nauttia pienistä asioista. Minulle esimerkiksi riittää vaatimaton matkustelu, en valita helposti muhkuraisista tyynyistä. 

Tämä tunnustus ja haaste on nyt kulkenut niin monella - minäkin haastoin jo aiemmin toisia blogeja - että taidan jättää tällä kertaa tähän.  
Kaikki kirjablogit ovat palkinnon arvoisia Liebstereitä ja top-blogeja. ♥

Helsingin Kirjamessuilla 2015 koettua ja tuumailtua

Ensimmäinen messupäiväni oli perjantai.
Kävin kuuntelemassa, mitä nuoret kirjailijat Alexandra Salmela ja Iida Rauma sanovat kulutusyhteiskunnasta ja syistä, jotka ovat johtaneet siihen.

Salmela sanoi, että ihminen on heikko eläin, jonka käyttäytymistä johtaa mukavuudenhalu.

Rauma sanoi, että ihminen arvostaa liikaa järkeä unohtaen luonnon, tunteet ja vaistot.

Molempien kirjoissa, Salmelan romaanissa Antisankari ja Rauman romaanissa Seksistä ja matematiikasta, jotka tyyliltään ovat hyvin erilaisia, on yhteisenä teemana ihminen vaatimassa oikeuksiaan ja unohtamassa velvollisuudet.

OMASTA AIHEESTA EI SAA LUOPUA
Anna-Leena Härkönen

Toinen perjantailta mieleen jäänyt tilaisuus oli otsikoitu "Saako sanoa?". Aihe tarkentui muotoon, millä kielellä saa sanoa. Kirjailija Sirpa Kähkönen johdatteli kiinnostavaa keskustelua, johon osallistui Venäjän ja suomalaisugrilaisten kielten tuntijoina suomentaja (mm. udmurtin kielestä kääntänyt) Esa-Jussi Salminen, kirjailija-toimittaja-kriitikko Ville Ropponen, kielentutkija Janne Saarikivi ja petroskoilainen muusikko Santtu Karhu, jonka etnorockyhtye 'Santtu Karhu & Talvisovat' esiintyy livvin kielellä. 
Tässä keskustelussa kävi ilmi, että suomalaisugrilaiset vähemmistökielet ovat säilyneet paremmin kuin monet Euroopan pienet kielet, jotka ovat kadonneet jo 1800-luvulla. Tämä johtuu Venäjän myöhemmästä modernisoitumisesta ja mm. siitä, että yhteys isovanhempiin on Venäjällä edelleen tärkeä. 
Kaksikielisyys on vaikeaa toteuttaa Venäjällä, koska se ymmärretään niin, että latinalaisilla kirjaimilla kirjoitettua ei hyväksytä ja kaikki julkaisut pitää kääntää myös venäjäksi. Jos meillä olisi näin, niin esim Hufvudstadsbladet pitäisi julkaista myös suomeksi.
Kaikki keskustelijat kummastelivat, miksi Suomessa ei ole kiinnostuttu kunnolla pienistä sukulaiskielistä. Harrastellaan vain jonkinlaista kansansirpaleromantiikkaa, kolonialismin ja orientalismin perinteen mukaista paapovaa suojelua. Suomalaissukuisilla kansoilla on eepoksia, klassikoita ja uutta kirjallisuutta, josta ei puhuta Suomessa.

KIRJALLISUUDESSA MERKITTÄVÄÄ ON
NIMEÄMÄTÖN
Juha Seppälä

Kävin katsomassa esikoiskirjailijoiden haastattelua. Esikoisensa julkaisseita on hauska kuunnella, koska he ovat niin innoissaan ja tyytyväisiä oma tuore kirja edessään pöydällä.

Seurasin myös vähän aikaa Mihail Siskinin haastattelua. Sveitsissä emigranttina asuva Siskin puhui samalla tavalla pettymyksestään kotimaahansa kuin taannoin Helsinki Lit -tapahtumassa, jossa häntä oli viihtyisämpää kuunnella kuin meluisassa messutapahtumassa. 

Suunnittelemani Susanna Alakosken ja Mathias Rosenlundin yhteishaastattelu minulta valitettavasti jäi, koska silloin pitikin jo lähteä valmistautumaan teatteriin. 

Toisen kerran olin messuilla sunnuntaina.  Aamulla oli väljää ja mukava liikkua, mutta puolen päivän aikaan kävi jo melkoinen kuhina.

Seurasin keskustelua vähemmistöistä suomalaisen kirjallisuuden aiheina. Keskustelijoina olivat Anja Snellman, Maija Haavisto ja Mari Pyy. Todettiin, että aiemmin fiktiossa esiintyi enemmän vammaisia, koska heitä näkyi katukuvassakin enemmän. On outoa, että vammaisista kirjoittavalta henkilöltä tivataan usein, miten hän voi eläytyä, koska ei ole itse vammainen. Kirjailijan tehtävähän on nimenomaan eläytyminen. 

#GRANDIOSITEETTIHARHA #MIKÄVITUNKIRJAILIJA?
Anja Snellman

Pentti Linkolalta on julkaistu uusi painos kirjasta Unelmat paremmasta maailmasta, joka julkaistiin ensimmäisen kerran jo vuonna 1971. En ollut silloin kiinnostunut. Olin varmaan liikaa kiinni omissa nuoruuden angsteissani. Linkolaa haastateltiin lavalla, jonka viereisessä paikassa rallateltiin kovalla äänellä jotain kansanlauluja. 
Toivomus messujen järjestäjille: jättäkää musiikki pois! Avolavalta toiseen kuuluva puhe muodostaa juuri ja juuri siedettävän kakofonian, musiikki on jo liikaa. 
Linkola totesi nyt kirjastaan, että nuorena kirjoittajan tyyli ei ole naseva, Hän ei kirjoittaisi enää samalla runsaalla tyylillä. 
Hänen mielestään ihmisen vapaus on maailman tuho. Ihminen ei toimi viisaasti, ellei häntä pakoteta siihen laeilla ja määräyksillä.  
Tässä haastattelussa minua ärsytti paitsi naapurilavan häly, niin haastattelijan ilme ja tyyli, joka oli täynnä myötätuntoa ja huvittuneisuutta ikäänkuin Linkolan vanhuus olisi jotain vitsikästä. Ainakin minä tulkitsin näin. Linkola täyttää kohta 83, mutta ei kai korkea ikä tee ihmisestä (välttämättä!) huvittavaa.
Samaan aikaan messuilla oli esillä Image-lehden Juha Törmälän kuvasarja 'Kirjallisuuden kuninkaalliset', jossa kirjailijat oli kuvattu vanhennettuina ja vanhanajan tyyliin laitettuina, protestina nykyajan tavalle nuorentaa ja poistaa kuvattavista vanhuuden merkkejä. On kyllä erikoista, että vanhenemisesta tehdään niin iso numero. Käytän tämän kirjoitukseni kuvituksena joitain näistä kuvista Image-lehdestä uudelleenkuvaaminani. Tekstit kuvien alle on laatinut Outi Kaartamo. 
Ostin pari Linkolan kirjaa ja pyysin oikein omistuskirjoituksen. Linkola kirjoitti nimensä kauniisti selvällä kaunolla. Kirjan lopussa oleva itsenäisyyspäivän radiopuhe 1967 on hätkähdyttävän hieno. Muuta en ole kirjasta vielä lukenut.

Lopuksi seurasin kahden nuoren moskovalaiskirjailijan haastattelua. 
Aleksandr Snegirjov ja Jevgeni Babuskin ovat molemmat nuoria palkittuja "herättäjiä". 
Snegirjov on kirjoittanut naisista kirjan Vera, jonka jälkeen hän ei enää ole pitänyt miehiä kiinnostavina kirjan henkilöinä. Miehet ovat Venäjällä menettäneet arvojaan ja naiset ovat vahvistuneet.
Babuskin kirjoittaa satuja köyhille. Hänen sankarinsa hengailevat hylätyissä pommisuojissa. Hän pelkää, että he vielä löytävät vanhoja aseita ja haluavat tuhota niillä maanpäällisen valtakunnan. Babuskin on Ukrainan sodan yhteydessä huomannut, että ihmiset voidaan saada vihaamaan toisiaan jopa muutamassa päivässä. Hän katsookin missiokseen puhua ihmisten yksinäisyydestä ja pelosta ja olla vihaa vastaan. 
  

Jevgeni Babuskin (vas) ja Aleksandr Snegirjov

Kun vielä näytelmäkin, minkä katsoimme Kansallisteatterissa, oli Pirkko Saision kirjoittama Slava!, niin tulihan tässä jonkin verran Venäjä-teemaa. Slava!:n tapahtumapaikka on Venäjä, sekä oikea maa että fiktiivinen tähän näytelmään luotu myyttinen paikka. Näytelmä on hurja satiiri, mutta myös pasifistinen teos, joka puhuu vakuuttavasti rauhan puolesta, järjettömyyttä vastaan.

MARKKINOINTI ON KIRJAILIJAN LUONTEEN
VASTAISTA
Pirkko Saisio

Sellainenkin elämys messuilla tapahtui, että tapasin portaissa toisen bloggarin, Kirjakko ruispellossa -blogin Marin. Bloggarit ovat siis oikeita ihmisiä, ei vain jotain sometyyppejä. Heippa Mari, oli kiva tavata!

Mukavaa syksyä kaikille lukijoille!

Kirjamessuiluni historiaa, tulppaaneista ja orvokeista

En ole oikein messuihminen. En käy millään muilla messuilla kuin kirjamessuilla. Kerran kokeilin matkamessuja, mutta en saanut niistä irti paljon mitään. Matkoja on paljon hauskempi suunnitella netissä kuin jonkin mainospöydän ääressä hälinässä.

Helsingin Kirjamessuilla olen käynyt lähes joka vuosi siitä asti, kun niitä on järjestetty, siis 2001 alkaen. Teen aina hyvän suunnitelman ja pyrin näin muokkaamaan messuista itselleni kirjallisuusseminaaria muistuttavan tapahtuman. Viime vuonna vietin paljon aikaa yläkerran saleissa Aino ja Kullervo, joissa on suljettava ovi ja kulloinenkin haastattelu tai keskustelu kestää yleensä tunnin. Pöytien ääressä haahuileminen ja keskustelunpätkien kuuntelu seisaaltaan jää siis minulta aika vähälle. Kivaa sekin on, vähäisessä määrin.

Alkuun kävin messuilla vain lauantaisin, sitten venytin Helsingin reissuani yön yli. Eläkkeelle jäätyäni aloin lähteä liikkeelle jo torstaina. Oli hauska odottaa porttien aukaisua yhdessä koululaisryhmien kanssa ja mennä kuuntelemaan avajaispuhetta. Kaksi aktiivista päivää on minulla nykyään maksimi.

Olen lähtenyt monesti messuille yksin. Minusta on hauskaa kulkea yksikseni ihmisjoukossa. Pidän myös yksin matkustamisesta. Siltä varalta, että perheenjäsenet käyvät täällä, on lisättävä, että painotus on sanalla 'myös'. Perhematkat ja viime vuosien kolmen sukupolven matkat ovat olleet huippuihania!
Messuilla kävellessä yleensä aina törmää - minunkin "seminaarityylilläni" - johonkuhun tuttuun jopa Kuhmon ajoilta ja pääsee päivittämään kuulumisia. 
Tänä vuonna tiedämme jo tapaavamme ystävän, joka on tullut messuille Sodankylästä asti. 

Mieheni lähtee huomenna mukaan, kivaa! Teemme monipuolisen kulttuurimatkan. Suunnitelma on muotoutumassa. Näyttää siltä, että olemme messuilla perjantaina ja sunnuntaina. Perjantai-iltana menemme katsomaan Slavan Kansallisteatteriin ja lauantain omistamme näyttelyille ja ystävien tapaamiselle.

Olen innoissani lähtökuopissa, oikein pikku matka edessä. Hotelliyöpyminen viehättää. On ylellistä mennä juuri petattuun vuoteeseen ja valmiiseen aamiaispöytään.

Eilisen Helsingin Sanomien kulttuurisivuilla Hanna Mahlamäki on otsikoinut kolumninsa "Kirjallisuus on portti ymmärrykseen" ja toteaa, että lukeminen kehittää empatiaa, jota ilman emme ole oikein edes ihmisiä.

Minä pyrin ilmeisesti kovasti ihmiseksi, koska empatia-aiheet vetävät puoleensa. En mene suurten nimien perässä. Susanna Alakoski ja Mathias Rosenlund kiinnostavat minua enemmän kuin Sofi Oksanen. Haluan myös joka vuosi nähdä ja kuulla messuilla esikoiskirjailijoita.

Miestäni kiinnostaa minua enemmän Venäjä-teema, mutta löytyi myös paljon samoja valintoja. Pitkä liitto tekee kaltaisekseen. 

Eräs kiinnostava aihe on perjantaina Kullervossa (Ah, kunnon salissa!) Saako sanoa? Minusta nykyään sanotaan liikaa, töräytellään mitä sattuu yhtään valikoimatta. Minusta ei siis tarvitsisi sanoa ihan niin paljon. Mitähän keskustelijat ovat mieltä?

Kansalaisopiston kirjoituspiirissäni on läksynä kirjoittaa jostain, mihin osallistui messuilla. Ehkä väsään jotain juuri tästä aiheesta, mitä saa ja ei saa sanoa. Se sopii hyvin elämäkertakirjoittamisen yhteydessä pohdittavaksi.

Ai, miksi minulla on kirjoitukseni alkukuvana tulppaanikimppu eikä kirja-aihetta?
No, löysin Matti Nykäsen lentävistä lauseista ajatuksen, joka jäi pyörimään mieleeni kirjallisena korvamatona.
Kyllä tulppaani on tulppaani, mutta orvokillekin kiitos!
Voi ... orvokillekin kiitos...! Sovellan tätä aivan kaikkeen. Kyllä leivos on leivos, mutta pullallekin kiitos! Kyllä sunnuntai on sunnuntai, mutta maanantaillekin kiitos! 


Nähdään messuilla kirjojen ystävät!

Henning Mankell, Ruotsalaiset saappaat, monen teeman kirja

Ruotsalaiset saappaat on Henning Mankellin viimeisin ja viimeinen kirja. Se on rikosromaanin muotoon puettua pohdintaa ihmisenä olemisesta.

Mankell on kirjoittanut kirjansa Jälkisanat viime maaliskuussa. Niiden loppulause kuuluu: Koska totuus on aina väliaikainen ja muuttuvainen. 

Entinen kirurgi, seitsenkymppinen Fredrik Welin on vetäytynyt yksinäisyyteen muistorikkaaseen taloonsa Itä-Götanmaan saaristoon. Hänen rauhansa rikkoontuu pahasti, kun hän herää siihen, että talo palaa. Tämän jälkeen hän kohtaa kaksi naista, oman tyttärensä ja toimittajan, joiden elämän ja motiivien pohtiminen ei myöskään jätä häntä rauhaan.

Koti on ihmisen minä. Oman kodin palaminen tuhkaksi - jo murtovarkaan käynti talossa - saa aikaan kaiken mullistumisen ja uudelleen rakentamisen myös mielessä. Kun ihminen syöksyy palavasta talosta ulos kaksi vasemman jalan saapasta jaloissaan, tilanne toimii samanlaisena jysäyksenä kuin sairauskohtaus. 
Tuli mieleen myös, että talon sortuminen voisi Mankellin kohdalla olla tieto parantumattomasta sairaudesta.

Kun Welin alkaa rakentaa elämäänsä uudelleen, hän tekee kysymyksiä.
Welin kysyy, ketä nuo saaristolaiset ovat, nuo vieraat ihmiset, jotka hän luuli tuntevansa. Mitä salaisuuksia hänen tyttärensä Louise piilottelee? Miksi toimittaja Lisa Modin välillä päästää hänet lähelleen ja välillä torjuu? Ja kuka hän oikein itse on? 

Tietääkö kukaan meistä oikeastaan keitä me olemme?

Eräs Welinin mietiskelyn aiheista on maailman muuttuminen kansainvälisemmäksi, maapalloistuminen. Hän ihmettelee uutislähetysten yhä omituisemmaksi muuttuvaa maailmaa. Arkielämän tilanteissa ihmettely tiivistyy siinä, miten hän tutkii ostamiensa tuotteiden alkuperää ja huomaa, että ne on tehty milloin missäkin oudoissa paikoissa. Perinteisiä Tretorn-ruotsalaissaappaita on hankala saada. 
Tavaroiden tavoin myös ihmiset liikkuvat. Köyhät eivät enää pysy paikallaan, vaan lähtevät katsomaan, löytyisikö heille jossakin parempi elämä.

Puhuimme kaikista köyhistä ihmisistä, joita olimme nähneet Pariisin kaduila.
- Köyhyys tule yhä lähemmäksi meitä, hän sanoi. - Siltä ei välty kukaan.
- Ajattelen toisinaan, etä se aika ja maa , jossa olen elänyt, on suuri, ihmeellinen poikkeus, sanoin. - En ole koskaan kärsinyt rahan puutetta paitsi silloin kun olen itse valinnut niin. Tiedämme hyvin vähän siitä maailmasta, jossa lastemme täytyy elää.

Saaristokokous, joka järjestetään tuhopolttojen selvittämiseksi, paljastaa erään ihmismielen pimeän puolen. Nuori kalastaja nousee todistamaan ääni väristen, miten juuri muukalaiset aiheuttavat kaiken sen, mikä vetää Ruotsia yhä alemmas. Ahventen katoaminen vesistä on "niiden saamarin puolalaisten syytä", muukalaisia vyöryy maahan hallitsemattomasti, kerjäläiset ja taskuvarkaat riehuvat kaupungeissa, yhä enemmän myös maaseudulla ja nyt saarilla. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että paljastaa totuuden. Hän ei todellakaan siedä sitä, että köyhyys tulee lähelle. Hän vaikeroi, miten Ruotsi on annettu rellestävien laumojen käsiin, kunnes lysähtää lopulta itsensä itkuun lietsoneena tuolilleen. Sen jälkeen yksi toisensa jälkeen nousee todistamaan samanmielisyyttään.

Muukalaisviha, joka perustui tuskin muuhun kuin uskomuksiin, kuulopuheisiin ja siihen mitä tuttavan tuttavat, ei koskaan puhuja itse, väittivät kokeneensa, kohosi mielipahan pilveksi huoneen ylle.

Tämä muistuttaa paljon erästä asukasinfoa josta kirjoitin muutama postaus taaksepäin. Mitään pelättyä pahaa ei ole hätämajoituksen ympärillä täälläkään tapahtunut. Ainoa paha on erään paikallisen muukalaiskammoisen tuhopolttoyritys.

Vielä on mainittava eräs teema, jonka Mankell nostaa vahvasti esiin tässä viimeisessä kirjassaan, vanheneminen. Osaan samaistua tähän. Olen kokenut jotain samaa vähittäisissä muutoksissa ja luopumisissa. Onneksi ei ole tarvinnut kokea noin isoa jysäystä.

Weling tarkkailee ihmisiä ympärillään kadulla ja tajuaa yhtäkkiä kirkkaasti, että lähestulkoon kaikki muut ovat nuorempia kuin hän. Hän oli ennen niitä ihmisiä, joka kiirehti liukuportaissa. 

En ollut koskaan nähnyt sitä yhtä selvästi kuin nyt. Olin ihmiskunnan marginaalissa. Kuuluin siihen ryhmään, joka oli poistumassa elämästä. Täällä siitä muistutti jokainen ihminen, joka kulki ohitseni ripein askelin kohti määränpäätä, josta minulla ei ollut tietoa.

Vanheneminen oli sitä että jaksoi päivä päivältä hieman vähemmän. Jonakin päivänä kaikki loppuisi kokonaan.

Vanhuus on tullut, kun ei enää voi hypätä veneeseen.

Vanhoilla miehillä ei ole paljon aikaa, ajattelin. Voimme vain toivoa äkillistä rakkautta.

Vanheneminen oli usvaa, joka ajelehti hiljaa mereltä päin. 


Linkki Elegian kirjoitukseen samasta kirjasta. 

Kysymyksiä ja vastauksia -haaste Ullalta minulle ja eteenpäin

                                                       

Tällaisen hurmaavan bloggaajapalkinnon sain Ullan luetut kirjat -blogista. Kiitos! Näihin on aina hauska vastata, kun ei ala miettiä turhan pitkään.

Tunnustushaasteen säännöt ovat seuraavat:
1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.
 

Yllä siis säännöt, jotka liitetään uusiin Liebster award -haastepostauksiin.

Ja alla vastauksia Ullan laatimiin kysymyksiin. 

1. Kenen kirjailijan kirjoja sinulla on eniten.

Näyttää olevan John Steinbeckiltä ja Pentti Saarikoskelta, molemmilta 6 kirjaa, sitten tulevat F. Scott Fitzgerald, Timo K. Mukka ja Graham Greene. Kirjahyllyni ovat kovin kirjavia, mutta olen saanut niihin sinnikkäällä siirtelyllä ja huoneesta toiseen kävelyllä jonkinlaista aakkosjärjestystä. 

2.  Sano kirjan nimi, josta pidät? Siis nimi, joka viehättää sinua.

Veden  paino (Jari Järvelä), Topatut alamaiset (Sinikka Nopola), Vesissä toinen silmä (Eeva Joenpelto), muun muassa tällaiset viehättävät, hieman arvoitukselliset ja äänneasultaan kauniit. 

3. Teetkö omiin kirjoihin merkintöjä?

En missään nimessä, en omiin enkä toisten. Minulla on kirjan välissä paperilappu, johon merkkaan lukiessani niitä sivuja, joille haluan palata uudelleen, jos tuntuu, että haluan ajatella jotain sillä sivulla mieleeni noussutta asiaa lisää tai jos löydän jonkin erityisen hienon ilmaisun. Nykyään söherrän lapulle jotain myös bloggausta varten. 

4. Mitä kirjasarjaa olet lukenut viimeksi?

Matti Yrjänä Joensuun dekkarit on ehkä ainoa sarja, jota olen lukenut, kauan sitten. Lapsille tulee luetuksi Pekka Töpöhäntiä ja Mimmi Lehmä -sarjan kirjoja.

5.  Minkälainen lukija sinä olet?

Vaativa. En välitä helposta viihteellisyydestä. Vaadin kirjalta, että sillä halutaan sanoa jotakin ja että se haastaa minut ajattelemaan. Tämä ei tarkoita, että kirjan pitäisi olla vakava. Monesti hauskuus on puhuttelevaa, esim. Siina Tiuraniemen Kukkia Birgitalle on äärimmäisen hauska, pohtimaan pistävä kirja. Aion haastaa Siinan. 

6.  Kenen roolihenkilön kanssa haluaisit mennä Seinen rantakahvilaan?

Hmm, kenenköhän. Juuri tällä hetkellä voisin mennä Henning Mankellin Ruotsalaisten saappaiden Fredrik Welinin ja John Williamsin Stoner-romaanin William Stonerin kanssa. Kolmistaan keskusteltaisiin ja siemailtaisiin kahvia. Seuraan voisi mieluusti liittyä myös J. M. Coetzeen Huonon vuoden päiväkirjan kirjailija C.

7.  Mikä on sinun oma miljöösi tarinassa? Missä viihdyt?

Viihdyn kait aika monenlaisissa kirjamiljöissä. Tärkeintä on, mitä siellä tapahtuu ja varsinkin mitä henkilöiden mielessä tapahtuu.

8. Minkälaisista kirjoista pidät?

Tähän on vaikea vastata. Niin monenlaisista! Yleensä hyvistä mukaansatempaavista romaaneista. Vanhemmiten olen alkanut pitää yhä enemmän muistelma- ja esseekirjoista. Joissakin kirjoissa nämä kaksi yhdistyvät, silloin saattaa syntyä jotain upeaa.

9. Kerrotko 3 kirjaa, joita toivot muidenkin lukevan?

Lukekaa Juha Hurmeen Hullu, Henning Mankellin Juoksuhiekka ja Joyce Carol Oatesin The Sacrifice. Sitä ei ole vielä suomennettu, mutta tullaan varmaan pian suomentamaan. En ole vielä(kään) ehtinyt postaamaan tästä(kään) kirjasta. Oates näyttää saman, minkä kirjallinen iki-ihastukseni Coetzee. Kun sorretut nousevat, he käyttävät samoja alistuskeinoja kuin sortajansa. Pahan kierteen katkaiseminen on vaikeaa, koska aina löytyy niitä, joille kosto on makeaa ja niitä, jotka etsivät taloudellista hyötyä kriisitilanteissa.

10. Mitä kirjaa luet parhaillaan? 

Mankellin Ruotsalaisia saappaita, joka on kohta luettu. Sitten lukaisen äsken kirpparilta ostamani Juha Veli Jokisen Matti Nykäsen lentävistä lauseista kokoaman Elämä on laiffii. Avasin kirjan kirppiksellä sellaisesta kohdasta, joka pysähdytti: "Jos joudun vankilaan, menen turvallisin mielin. Siellä ainakin tietää, mitä saa ja mitä ei."

11. Mitä sinulle tulee mieleen kirjan nimestä: Intohimoisesta Sienestäjästä?

Haa, tämä on helppo - ystäväni Pipsa, joka rymyää metsiä sienten perässä todella intohimoisesti. Olen saanut häneltä upeita sienilahjoja. 

Vielä omat kysymykset ja haasteet. Laadin lauseen alkuja, joihin saatte keksiä lopun - tai ei siis keksiä, vaan vastata rehellisesti tietty. Neljä ensimmäistä liittyy kirjoihin, muissa saatte vapaat kädet.

1. Minusta kirja saa olla mieluusti ulkonäöltään ...

2. Olen oppinut kirjoista, että ...

3. Mielipaikkani lukiessa on ...

4. Kirjahyllyssäni on ...

5. Toivon, että...

6. Koulussa minä...

7. Ikävöin...

8. Syksyllä ...

9. Olen pettynyt ...

10. Kirosanani on ...

11. Haaveilen ...

And the Oscar goes to, palkinto sekä haaste menee seuraaville: 
Aimarii, Kaisa Reetta, Elina, Siina ja Mari.

Nyt olen kuulkaas nykyajassa! Otin uudella kännykälläni autossa istuessa Selfien. Olen tässä niin kullanmurun näköinen - siis taas kerran kuva on kohdettaan parempi, oikein Liebster - että laitan sen teille toivottamaan iloista syksyä ja hyvää mieltä. Mattia lainaten, elämä on ihmisen parasta aikaa! 

P.S. Tekstini ei ole tarkoituksella eri kirjasintyypeillä. Blogger ei tykkää, kun yrittää päästä helpolla ja siirtää tekstiä muualta. Tai sitten vain taitoni ovat huonot. Anteeksi!