Ydinkohtia

Teksti kirjanmerkistä

Minulla on tapana pitää lappua kirjan välissä ja merkata siihen lukiessani tärkeitä sivunumeroita, kohtia, joihin haluan palata. Yleensä kirjasta löytyy jokin huippu: uusi näkökulma, jokin asia ilmaistuna nasevammin kuin koskaan ennen, jotain tavattoman kaunista tai jotain, jolla on henkilökohtainen sanoma juuri minulle. Tällaiset ydinkohdat ovat eri kohtia eri lukijoille. Kerron nyt muutamasta viimeksi luetusta sen kohdan, joka on jäänyt päällimmäisenä mieleeni pyörimään.

Delphine de Vigan, Yötä ei voi vastustaa (2013 - alkuteos Rien ne s'oppose à la nuit 2011)

Nyt tiedän, millaiseen jännityksen tilaan tämä kirjoitustyö minut saattaa, miten paljon kysymyksiä se herättää, miten paljon se häiritsee, väsyttää, toisin sanoen vie voimiani sanan fyysisessä merkityksessä. Halusin kenties kunnioittaa Lucilen muistoa, tehdä hänelle paperisen ruumisarkun - minusta ne ovat kaikkein kauneimpia - ja lahjoittaa hänelle romaanihenkilön kohtalon.

Kirjailija kirjoittaa muistelmateosta äidistään. Hän joutuu penkomaan menneitä etsiessään äitinsä tuskaisuuden alkuperää. Monesti tällaista työtä epäillään ja katsellaan pahansuopaisesti, mutta näinhän se juuri on: paperinen ruumisarkku. Miten kauniisti sanottu!

 

 

Anna-leena Härkönen, Takana puhumisen taito (Kirjan ja ruusun päivän kirja 2014)

Yksi vuosikausia huonossa liitossa kärvistellyt nainen oli selittänyt ystävälleni: - Kyllä mä tiedän, että pitäs erota mutta mä en jaksa, kun on talvikin tulossa!

Tässä tiivistyy Härkösen omin tyyli:koominen, ronski ja maanläheinen. Ja nyt sen keksin - meretemazzarellamainen! Kyllä, Mazzarellan ja Härkösen arkifilosofisessa, tapauksia luettelevassa rupattelutyylissä on paljon samaa.

Schoschana Rabinovici, Thanks to My Mother (1998)

There in that car, on a journey into the unknown, I learned that people in extreme situations can behave completely differently from the way they usually do. No one can know how he would himself behave. Many who give the impression of being strong might allow themselves to become discouraged, and weak ones might become heroes. 

Olen nähnyt näin tapahtuvan, ja tiedän itse olevani aika kova luu pahassa paikassa. Yleensä varsinkin naiset luulevat olevansa  - ja heidän uskotaan olevan - pinteeseen joutuessaan voimattomia kirkujia, mutta tosipaikassa he saattavat saada supervoimat ja olla tosi valppaita ja kylmähermoisia.

Ähäkutti, maltoin ottaa lainaukset lyhyinä ja kirjoittaa niukasti. Olen kohta Twitter-kelpoinen. Montako merkkiä twiittauksessa saikaan olla? Miten sillä on tuollainen nimi, visertely! Meillä ainakin linnut visertävät tosi pitkään ja perusteellisesti ilman rajoituksia.

Lisää Berliinin matkalla koettua

Berliinin matkamme muodostui tälläkin kertaa ihmisoikeuspainotteiseksi, vaikka oli tarkoitus myös vaellella puutarhoissa ja kylpeä turkkilaisittain. Onneksi olemme miehen kanssa samanmielisiä, kuten vanhat pariskunnat yleensäkin. Ja työnjako pelaa: minä löydän liikaakin kohteita, joihin tiedän kokemuksesta molempien haluavan, ja mieheni tutkii yksityiskohdat, aukioloajat ja miten mennään. Mieheni olisi ehkä rauhallisempi matkaaja ilman minun ahnetta asennettani.

Berliinissä on aivan upeat muistomerkit kaikille natsiajan vainotuille ryhmille. Näitä muistomerkkejä valvoo valtiopäivien päätöksellä 25.6.1999 perustettu säätiö, joka järjestää myös paljon toimintaa: työpajoja, keskitysleireiltä selvinneiden tapaamisia, erikoisnäyttelyitä, on-line näyttely koululaisille.

Euroopan surmattujen juutalaisten muistomerkki sijaitsee aivan Brandenburger Torin lähellä. Se on 2711 erikorkuisesta betonipylväästä koostuva 19 000 neliömetrin alue, joka on valmistunut 2005. Sen alla on informaatiokeskus, johon on ilmainen pääsy läpivalaisun kautta. Keskuksessa on lukuisia sanomalehtikuvia, kirjeitä ja videoita, joilla holokaustista selviytyneet kertovat kokemastaan.

Jonkin matkan päässä kivipaasimuistomerkistä Tiergartenin puiston varrella on 2008 avattu vainottujen homoseksuaalien muistomerkki, vielä yksi betonipaasi, joka on pystytetty vinoon. Sen ikkunasta voi katsoa suuteluvideon. Tämä muistomerkki haluaa muistuttaa, että maailmassa on vieläkin paljon maita, joissa suuteleminen on vaarallista. Ryhmille tarjotaan myös työpajaa "Forbidden Love".

Tiergartenissa on myös kaunis musta lampi, jonka keskellä olevaan kivipylvääseen toimitetaan joka päivä tuore kukka. Lampea ympäröivissä laatoissa on niiden keskitysleirien nimiä, joissa Euroopan romaneja surmattiin. Lammen vierellä pitkässä paneelissa on lisää tietoa näistä vähemmistöistä, joita usein kutsutaan vain yhdellä nimellä, mustalaiset, romanit, Gypsies, vaikka heissä on hyvinkin erilaisia ryhmiä. Tämän muistomerkin pystyttämisestä päätettiin 1992, mutta se valmistui vasta 2012. Pitkä suunnittelu on kannattanut, koska muistomerkki on henkeäsalpaavan kaunis.

Gypsies-jaottelua, usein käytetään nimitystä Sinti and Roma

Toiselle puolen tietä, osoitteessa Tiergarten 4, ollaan vasta valmistamassa muistomerkkiä niiden muiston kunnioittamiseksi, joita sterilisoitiin ja surmattiin sairauden tai kehitysvamman vuoksi. Natsit kutsuivat tätä surmaamista eutanasiaksi. Samassa osoitteessa on sijainnut päämaja, jossa darwinistista vahvemman eloonjäämisoppia on sovellettu, suunniteltu ja toteutettu "eutanasiana". Luulin, että tämäkin merkki olisi jo paikallaan, kun esitteessä oli hieno kuva vaaleansinisestä 30 metriä pitkästä lasipaneelista antrasiitinharmaalla betonipinnalla, mutta se olikin vasta visualisointia. Kävelimme paikalle ja siellä olivat traktorit työssä pohjan teossa. Tämän linkin kuva ennustaa, että muistomerkistä tulee todella kaunis.

Anne Frank Zentrum Hacheshe Höfen jugendkorttelissa on pieni, kodikas museo ja toimintakeskus, jossa on pysyvän näyttelyn lisäksi seminaareja ja tapahtumia. Pidin erityisesti keskellä huonetta olevasta teltasta, jossa saksalaiset nykynuoret puhuvat videoilla asioista, joista Annekin oli kiinnostunut. 

Alkuperäinen päiväkirja vitriinissä

Eliminoitavia lapsia

Esimerkkilapsi

Kerrankos sitä erehdytään! Valokuvaliikkeen mainoskuvassa "Kaksi upeaa arjalaista lasta, mutta lapset olivatkin juutalaisia Levyn suvun lapsia, Herbert 4 ja Ellen-Eva 13.

Berliinin reissumme oli monipuolinen ja antoisa. Ehkä vielä pitää kuitenkin kerran palata. Brechtin kotimuseo jäi omituisten aikataulujensa takia käymättä ja tuo sininen lasimuistomerkki kiinnostaa nähdä valmiina.

Sää suosi meitä mahtavasti. Söimme joka päivä ulkopöydissä, mikä tuntui uskomattoman hienolta. Kävimme DDR Museossa, Maailman kulttuurien talossa, Helmut Newtonin laajassa valokuvanäyttelyssä, kahdessa elokuvassa ("her" ja "The Grand Budapest Hotel"), Galerie-tavaratalossa ostamassa miehelle T-paitoja, kun hän ei arvannut, että olisi T-paitakelit, tutustumassa eri kaupunginosiin, taidemarkkinoilla ym. Seurasimme myös elämäni hienointa vappukulkuetta. Se oli kilometrejä pitkä, hyvät julisteet, karnevaalimeininkiä, kansainvälistä sanomaa, hienoa pukeutumista ja erilaista musiikkia. Aivan liikutuin, kun opettajien ja tieteentekijöiden ryhmä kulki ohi. Lapset rauhan puolesta -osasto vaikutti samalla tavalla. 

Mieheni kuvaamassa vanhan juutalaisen hautausmaan muuria. Tänne on puettava portilla olevasta korista kipa päähän, koska juutalaisille pää on pyhä paikka ja siksi peitettävä.

Berliinin kulkuvälineistä voisi kirjoittaa aivan oman postauksensa, mutta totean vain, että kylläpä toimii hyvin. Käytimme busseja, metroa ja raitiovaunua, sekä junaa keskitysleirimatkalla. Pyöräilijöitä oli paljon, kaupunkipyörät käytössä ja useissa paikoin oma väylä pyöräilijöille. Hauskimmat turistikulkupelit olivat sähkön avustamana kulkeva pyöräriksa, seitsemän hengen renkaan muotoinen pyörä, jossa vain yksi polkee suoraan eteenpäin, kaksi sivuilta ja kaksi selkä menosuuntaan sekä lasten polkuauton näköinen miniauto. Segwayt näyttivät olevan suosiossa. Olen nähnyt tämän laitteen aiemmin vain ruotsalaisen Solsidan-sarjan Freddellä.  

Bloggari tässä poseeraa berliiniläisen poikaystävän vieressä, jonka mahasta on valinnut  paikan, johon seuraavaksi sännätään.

Kyllä piisaisi kirjoittamista ja kuvia. Mutta hei – kirjablogihan tämän piti olla!

DDR Museon ostalgista nostalgiaa

Berliinin matkalta, Sachsenhausenin keskitysleiri

Puolen tunnin junamatkan päässä Berliinistä idyllisessä Oranienburgin pikkukaupungissa on keskitysleiri, jossa pidettiin vankeina yli 200 000 ihmistä 1936 - 1945. Vankeihin kuului alkuun vain poliittisesti epäilyttäviä, mutta pian natsi-ideologia määräsi myös rodullisesti ja biologisesti alemmiksi määritellyt ihmiset vangittaviksi ja eliminoitaviksi. Keskitysleirille tuotiin juutalaisia, mustalaisia, homoja ja erivärisiä sekä Saksasta että Saksan valloittamista maista. Vammaisia ei tuotu edes leirille asti, heidät tapettiin muualla, koska heistä ei ollut hyötyä. Ideologian mukaan paras hyöty leirille valituista ihmisistä saatiin tappamalla heidät työllä, ja paljon kuolikin raskaan työn ja aliravitsemuksen seurauksena. Kun tämä keino ei ollut tarpeeksi nopea, leirillä alettiin teloittaa ihmisiä eri tavoin: hirttämällä, päähän ampumalla ja pesuhuoneiksi naamioiduissa kaasukammioissa. Tämä kaikki oli minulle tuttua asiaa kirjoista, dokumenteista ja elokuvista, mutta keskitysleirillä asia muuttui eläväksi.

Leirin edessä tien varressa on iso rakennus, joka on ollut kaiken keskitysleiritoiminnan suunnittelu- ja koulutuskeskus. Nykyään siinä on museo. Sachsenhausenista suunniteltiin mallileiri muille. Sen sijainti pääkaupungin kupeessa toi paikalle myös mediaväkeä, jota harhautettiin eri tavoin. Oli mm. yksi moderni sairaalahuone moderneine laitteineen, muualla potilaat olivat kurjissa oloissa useampi samassa sängyssä. Juutalaisia ei hoidettu ollenkaan. Lääkäreinä oli nuoria harjoittelijoita ja muutamia "tutkijoita", jotka suorittivat kokeita mm. istuttamalla sairauksia terveisiin ihmisiin. 

Ennen ironista leiriporttia on ollut leirin johtajien ja vartijoiden taloja puutarhojen ympäröimänä. Niitä ei ole enää jäljellä kuin kuvissa. Portin toisella puolen muurin sisällä aukeaa toisenlainen elämä. 

Työ, jota leirillä tehtiin, oli aluksi monenlaista, ihan järkevääkin, valmistettiin mm. huonekaluja. Mutta sodankäynnin kiihtyessä kaikissa pajoissa alettiin valmistaa aseiden osia. Itse työ oli monesti siedettävämpää kuin tuntikausien seisottaminen nimentarkistuksissa aamuin illoin kylmässä ja sateessa avoimella kentällä.

Jotkut asuinparakeista ovat säilyneet alkuperäisinä, hävitettyjen tilalle on kentälle merkitty niiden ääriviivat. Eri ryhmät pidettiin tiukasti erillään alueilla, joista jokaiseen oli vartiokopeista hyvä näkymä. Sachsenhausenin julmuuden arkkitehtuuria on toistettu lukuisissa muissa keskitysleireissä. 

Vankikoppi

Rankaisupaaluja

Tämä teloituspaikka oli minulle melkein liikaa. Kuuntelulaitteessa, jossa selostettiin 37 kohdetta - noin neljä tuntia ja useita kilometrejä kului koko kierrokseen - kaunis englanninkielinen ääni esitteli, miten nerokkaasti paikka oli suunniteltu: sopiva luisu, niin että veri loiskuu hyvin alas, "blood could easily sluice out".

Ruumiiden hävittäminen oli iso ongelma, johon kehitettiin uunit. Silti myös kylän kanava oli loppuvaiheessa aivan tukkeessa ihmisten jäännöksistä.

Pakeneminen leiriltä oli lähes mahdotonta. Ennen sähköpiikkilankaa leirin laidoilla oli alue, jolle erehtyvän vartijat saivat heti ampua. Vartijat saivat näistä uroteoistaan kuntoisuuslomia.

Leirialueella on paitsi alkuperäisiä rakennuksia ja esineistöä, myös muistomerkkejä ja massahautapaikkoja, joihin on kerätty kaikkialta leirialueelta löytynyttä tuhkaa.

Nelikymmenmetriseen obeliskiin on kirjattu niiden maiden nimet, jotka luovuttivat kansalaisiaan Sachsenhauseniin. Tässä joukossa ei ole Suomea, mutta Suomikaan ei ole viaton tässä eurooppalaisessa massamurhassa. Meiltä luovutettiin natseille sodan loppuvaiheessa parikymmentä juutalaista.

Leirialueelta on Oranienburgin asemalle vajaa kaksi kilometriä. Siinä pois tallatessa mielessä kävi monenlaista. Muistan, miten lapsena puhuttiin, että eihän sellaista olisi tapahtunut, jos olisi tiedetty. Hah, tottakai tiedettiin! Eräässäkin juutalaismuseossa kerrotaan jo hyvin varhaisessa vaiheessa keskitysleiriltä sukulaisille ghettoon salakuljetetusta kortista, joka oli välitetty eteenpäin ja julkaistu vasemmistosanomalehdessä. Korttiin oli kirjoitettu, että näillä leireillä tapetaan kaikki. Tietenkin natsien propagandakoneisto vastasi heti tällaiseen tietoon idealisoiduin kuvin. Mutta miten ihmeessä oranienburgilaiset, aivan aidan takana asuvat, olisivat voineet olla tietämättä? Sitäpaitsi ennen Sachsenhausenia siellä oli ollut jo vuoden ajan 1933 - 1934 Oranienburgin leiri vanhassa panimossa Berliiniin vievän valtamaantien varressa. Tähän leiriin näki suoraan tieltä.

Tietäminen ei ole ongelma, vaan kysymys, mitä sitten, vaikka tietäisikin? 

Miten paljon me tiedämmekään nykyään - ja miten vähän me osaamme tai voimme tehdä! 

Hotellimme vieressä oli Ukrainan suurlähetystö, jonka seinustalla oli ajankohtainen muistopaikka.

Saska Saarikoskella on tämän päivän HS:ssa kolumni "Keskitysleirillä ei hymyillä selfiessä", jossa hän kertoo kahdesta käynnistään Auschwitzin leirillä Puolassa. Hän mainitsee, että leiri on nykyään suosittu turistikohde myymälöineen ja hampurilaiskioskeineen, kun se hänen edellisellä vierailullaan vuonna 1985 oli syrjäinen muistomerkki. Sachsenhausen on onneksi yhä hyvin epäkaupallinen, ei kioskeja eikä pääsymaksua, hyvin vaatimaton opastus rautatieasemalta. Mekin kävelimme ensin harhaan, koska olimme tottunet näkyvämpään opastukseen. Alueella on kirjasto ja arkistoja, kaikessa on arvokas tuntu. 

Myös Berliinin kaupungissa on lukuisia muistomerkkejä natsiajan uhreille. Kirjoitan niistä myöhemmin.

Minä haluan aina positiivisen lopun, siksi vielä tämä kuva toisinajattelijasta, joita aina diktatuureissakin löytyy. Kuva on maanalaisesta museosta, joka löytyy Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkin alta Berliinin keskustasta. Uusi sotalaiva on telakalla saatu valmiiksi. Hitler on pitänyt puheensa ja kansallishymni raikaa: tämä mies ei sojota kättään, vaan pitää ne puuskassa, koska hän tietää oikean ja väärän eron.

Lähtöselvitys, Berliinin viikko edessä

Huomenaamulla starttaamme mieheni kanssa viikoksi Berliiniin, toinen kerta molemmilla. Se edellinen kerta oli pari vuotta sitten tammikuussa, jolloin asuimme taidetoimikunnan residenssissä, miehen taideharrastuksen ansiosta, minä siinä siivellä mukana. Silloin kolusimme paljon taidemuseoita ja gallerioita. Ei ollut mitään tungosta missään, koska ajankohta oli todellakin off-season. Saatoimme viettää pari - kolme tuntia jossain galleriassa katsoen videofilmejä taiteilijan elämästä tai taiteilijasta työssään. 

Nyt asumme hotellissa kynän osoittamassa kohtaa, siis ihan ydinkeskustassa. Ajankohta on otollisempi ulkoiluun, todella hienoja lämpötiloja on luvassa, joten todennäköisesti kävelemme puistoissa ja tutustumme paremmin eri kaupunginosiin.  

Lasimestari-blogista sain vinkin hyvästä turkkilaiskylpylästä. Olen ollut usein Turkissa, mutta ei ole tullut koskaan käydyksi hammamissa, koska olen ollut siellä aina aurinkolomalla, jolloin biitsin lämpö voittaa hammamin. Jospa nyt sitten jonain päivänä rentouttaisin Berliinissä kulkemisesta väsynyttä kroppaani suloisessa turkkilaisessa hammam-käsittelyssä. 

Myös Katja Jalkasen helmikuinen Berliinin loman postaus nostatti intoani jo silloin varattuun matkaan.
Saa nähdä, mitä kaikkea tulee koetuksi. On utelias ja innokas olo. Teemme joka ilta uudet väljät suunnitelmat seuraavaksi päiväksi. Läppäri on mukana, joten mikäs on suunnitellessa. Sattumalle jätämme tietenkin paljon tilaa, kuljemme silmät auki ja katsomme, mitä vastaan tulee. 

Lukutilanteeni on sellainen, että kaksi hyvää kirjaa on kesken, Hans Falladan romaani Yksin Berliinissä, josta kiinnostuin Donna Mobilen kirjoissa ja Delphine de Vigan romaani Yötä ei voi vastustaa, joka alkoi houkuttaa, kun olin lukenut Leena Lumin blogikirjoituksen. Fallada on niin paksu, että sitä en ota mukaan ja Vigan taas on jo niin pitkällä, että luen sen ehkä loppuun vielä tänä iltana. Kirjan ja ruusun päivän kirja, Anna-Leena Härkösen kolumnikirja Takana puhumisen taito, lähtee mukaan, samoin sen kanssa ostamani brittikirjailija Saskia Sarginsonin pokkari The Twins. Eikä muuta tarvita, Berliinissä on kirjakauppoja, jos tulee pula. Ja mitä jos yrittäisinkin jättää tällä kertaa lukemisen vähemmälle ja huomioida enemmän. 

En lupaa kirjoittaa matkalta, mutta matkan jälkeen tulee varmaan jonkinlainen kooste huomioinneista. Käyn kyllä piipahtamassa blogissa - eihän sitä osaa ilmankaan olla - lukemassa toisten postauksia. 

Tällainen check-in tällä kertaa! Auf Wiedersehen!

Kaija Juurikkala, Äitikirja (2014)

Kaija Juurikkala on ehtinyt monenlaiseen äitirooliin. Hän on ollut nuori pienten lasten äiti kahden perheen kommuunissa, yksinäinen yksinhuoltajaäiti, uusperheäiti perheessä, jossa vilistävät omien lasten lisäksi uuden puolison adoptiolapset, vanha äiti, perhekodin ammattiäiti ja isoäiti. Juurikkala on ollut sekä uraäiti että kotiäiti. Hän on saanut nähdä toisten lastensa menestyvän ja toisten epäonnistuvan pystymättä auttamaan. 

 

Äitikirja ei ole kasvatusopas vaan elämäkerta äitiysnäkökulmasta. 

Tämä kirja on hienoa luettavaa niin sille, joka vasta suunnittelee äidiksi ryhtymistä kuin myös sille, joka katselee äitiyttään taaksepäin. 

Kun Juurikkalan perheeseen kuuluu neljä pientä poikaa, hän yrittää ohjata leikkejä Maija Poppasena, kunnes huomaa, että pojilla syntyy aina riitaa ja hän on siinä sähinässä tiellä. 

Olen kyseenalaistaja, ja minusta alkoi tuntua, että perusturvattomat lapset eivät kuitenkaan ajan uskomuksista huolimatta olleet laatuaikaa paitsi. Osasin tarjota sitä, mitä ei tarvittu. Mikä paradoksi!
   He tarvitsivat jotain muuta.
   He tarvitsivat minut.
   Vain minut. 

Miten turhaan moni vanhempi kokee huonoa omaatuntoa siitä, ettei leiki tarpeeksi lapsen kanssa. Pyh. Ei lapsi tarvitse aikuisesta leikkikaveria, vaan aikuisen.
   Niin minä annoin itseni kurottautua kohti aikuista.
   Ikiaikainen nainen istuu kodin keskipisteessä ja kutoo.
   Äiti on läsnä.
   Hän on pesä ja turva. Ei muuta. 

Näin Juurikkala rauhoitti ja vapautti itsensä osallistumisesta lasten leikkeihin. Samalla tavalla perinteisesti hän suhtautuu siihen nykyään yleiseen tapaan, että aikuiset valitsevat lapselle harrastuksia ja toimivat taksikuskeina. 

Menettääkö lapsi mahdollisuuden löytää elämäntehtävänsä, jos häntä ei kuskaa pienestä pitäen aikuisten mielestä hyödyllisiin harrastuksiin? Asioiden löytämisellä on aikansa. Kun ymmärtää ajan syklisen luonteen, sen taipumuksen kiertyä aina uudelleen oman elämänteeman äärelle, silloin vapautuu kiireestä. Tietää saavansa mahdollisuuden aina uudelleen. 

Vaisto toimii paremmin hiljaisuudessa kuin vauhdilla kohkatessa. Sydäntään kuljettaa perille sisäiseen hiljentymiseen opettajaa tehokkaammin itse. 

Ja vielä ajatuksia järjestyksenpidosta.
Juurikkalan (äidin mielestä käsittämättömän) siisti kakkoslapsi: "Meillä lopetetaan siivous siihen, mistä muut äidit alottaa."
Naapurin terävä kakara:"En oo koskaan nähnyt näin sotkuista kotia."
Hän ei kuulostanut moittivalta, pikemminkin vain toteavalta. Siitä huolimatta - tai sen ansiosta - hän viihtyi meillä, kuten muutkin lastemme kaverit. Osa heistä suorastaan asui kanssamme. Poikien huoneessa oli aina lattialla ylimääräinen patja.

Nämä lainaukset puhukoot puolestaan. En ala pähkäillä, olisiko jossakin puolitie parempi, eikä Juurikkalakaan sano, että hänen tapansa olisi paras. Se on ollut hänelle paras silloin ja niissä olosuhteissa, missä hän on lapsineen elänyt.
Hän korostaa myös itselle nauramisen kykyä äitiin kohdistuvien odotusten paineessa. Tämä kyky saisi hänen mielestään olla ostettavissa äitiysvaatteiden kera tai sitä voisi olla mukana muutaman litran verran neuvolan jakamassa äitiyspaketissa. 

Kirjaa lukiessa oli mukavaa miettiä, minkälainen äiti on itse ollut. En ole ollut niin monissa äitirooleissa kuin Juurikkala. Olen ollut pienten lasten työssäkäyvä ydinperheäiti ja nyt aikuisten lasten eläkkeellä oleva äiti ja neljän lapsenlapsen isoäiti. Olin - ja olen - lapsistani innostunut äiti. Juurikkalan tavoin minäkään en ollut huolissani heidän koulumenestymisestään tai suorituksistaan, vain siitä, että he olisivat onnellisia. Yksi pojista tuli kerran nuorena aikuisena kotiin toipumaan rakkaushuoliensa vuoksi. Minä laitoin hänen huoneensa seinät täyteen voimalauseita ja tervehdyttäviä luontokuvia. Tälle toimenpiteelle on myöhemmin naurettu. Olen ilmeisesti parhaimmillani lohduttajaäitinä. 

 Äitiyslomalla keväällä 79 lohduttamassa esikoista vauvan nukkuessa.