Suloinen Nalle Puh sekä isä ja poika Panahin elokuvia

Siivoilin kaappejani ja huomasin, että  minulta on jäänyt sinne odottamaan kirjoja vanhempien lastenlasten kasvaessa ohi lastenkirjaiän, ja alan olla myöhässä pienimmänkin kohdalla. 
Pienten oma Nalle Puh sisältää neljä pienille lukijoille sovitettu tarinaa A. A. Milnen klassikosta Nalle Puh.

Ensimmäinen tarina "Puh käy kylässä" on hellyttävä kertomus Puhista, joka on perso hunajalle ja muillekin herkuille. Puh tunkee itsensä yllätysvierailulle Kanin kotikoloon, ja Kani haluaa tarjota jotain vieraalleen.

Puh nautti aina mielellään jotakin pientä aamulla kello yksitoista. Hän katsoi ilahtuneena miten Kani otti esiin lautasia ja mukeja. Kun Kani sanoi:"Otatko hunajaa vai hilloa leivän kanssa?" Puh oli niin inoissaan että vastasi:"Molempia", ja lisäsi sitten ettei olisi kuulostanut ahneelta:"Mutta älä leivän takia vaivaudu." Sitten hän ei pitkään aikaan sanonut mitään. 

Älä leivän takia vaivaudu... miten suloista.

No, vedettyään naamaansa Kanin kaikki hunajat sekä hillot - ilman leipää - Puh tekee lähtöä... ellei herkkuja löydy lisää...   
No niin, arvaatte tietenkin kuinka siinä käy.
Kun Puh on juuttunut koloon ei auta kuin odottaa laihtumista ainakin viikko. Kani keksii Puhin takaosalle käyttöä...

 ... ja etupuolella Risto Reipas lukee Voimaa Antavaa Kirjaa.

Voi mikä viehättävä tarina, kiitos Milnen eläytymisen lasten maailmaan, jossa pehmoeläimet ovat eläviä ystäviä, ja erityiskiitos kuvittajalle.
Andrew Greyn vesiväripiirrokset ilmeikkäine hahmoineen saavat tarinan elämään. 

Aloin heti kuvitella, miten meidän näytelmäkerhoon ilmoittautunut ekaluokkalaisemme (lapsenlapsi siis, jolla jo ekaluokalla englantia ja harrastuskerhoja) laatii tästä näytelmän rakentaen kaninkolon jostain, mitä meidän lukaalista löytyy. Ja pehmolelujahan meillä on joka lähtöön.

- - -

Näin tapahtui. Luettiin ja leikittiin sydämemme kyllyydestä ja rallateltiin Nalle Puhin keksimää "pikku hyrinää". Myös toiset kolme tarinaa toimivat erinomaisesti virikkeinä leikeille, ja leikissähän voi aina keksiä lisää, kun on niin hyvät hahmot kuin Puh, Kani, Nasu, Kengu ja Risto, joille keksiä seikkailuja. 

------

Lastenkulttuurin lisäksi olen hiljattain nauttinut iranilaisen Panah Panahin elokuvasta Soratie, joka löytyy Areenasta.
Panah on kuuluisan poistumiskieltoon ja kotiarestiin määrätyn, mutta arestissakin elokuvia salaa ja puolisalaa (härnätenkin) tekevän Jafar Panahin poika.
 
Pojan tyyli on samaa kuin isän, Jafar Panahin, eli jos olet katsonut esim.  elokuvat Valkoinen ilmapallo, Tämä ei ole elokuva, Teheran Taxi ja Kolmet kasvot ja pitänyt niistä, niin takuulla pidät myös Panahi juniorin elokuvasta, joka on esikoiselokuvaksi suorastaan upea.  

Elokuvassa ajetaan autoa vuoristomaisemassa, autossa hassu perhe, jonka jäsenet ärisevät toisilleen, mutta rakkaus heidän välillään on ilmiselvää. Isä istuu takapenkillä kipsi jalassa ylivilkkaan pikkupojan kanssa, jolla on ehkä jokin ADHD:n tyylinen häiriö, etupenkillä ryhdikkäänä tyylikäs äiti pelkääjän paikalla ja kuskina perheen iso poika. Takakontissa matkustaa sairas katukoira.

Ollaan matkalla salaiseen kokoontumispaikkaan, kännykät on jätetty kotiin ja ollaan muutoinkin varuillaan. Pienimmälle ei puhuta matkan tarkoituksesta. Ilmeisesti nuori mies lähtee pakolaiseksi naapurimaahan etsimään parempia oloja. 
Äiti koittaa pitää tunnelmaa yllä, mutta kyynelet ovat herkässä. Apea kuski ei puhu mitään. 

Kaunista ja vaikuttavaa elokuvassa:

- verkkaisuus, pitkät luontevat hiljaisuudet tuttujen ihmisten kesken

- kaukaa kuvatut kohtaukset, jossa pieniä ihmisiä avarassa maisemassa ja kuulemme heidän keskustelunsa kirkkaina

- autokaraoke, jossa vilkas pikkupoika jammailee isän kanssa ja äiti laulaa täysillä suruaan ulos 

- kaunis farsin kieli

- isä satuilemassa kuutamossa mahansa päällä kerrankin rauhallisena makaavalle pikkupojalle, kohtauksen unenomaisuus 

- leppoisa huumori, isän viime hetken elämänohjeet (juniorin kuittailua seniorille?)
- kaiken kattava herkkyys

- upea musiikki

Elokuvan alkuperäinen nimi on humoristisesti Hit the Road, eräänlainen roadmovie tämäkin.

Minusta tuntui elokuvaa katsoessa ja tuntuu myös nyt jälkimietteissä, että siinä on enemmän viittauksia maan nykypolitiikkaan kuin mitä minä ymmärrän. Elokuvan viesti on ollut esitettävä verhotusti, muutoin nuorempi Panahikin olisi vaarassa tulla tuomituksi vankilaan. 
Mutta vaikka joitain nyansseja menettäisinkin, niin nautin tästä elokuvasta kovasti perhetarinana ja tarinana siitä, miten monissa maissa ihmisten on lähdettävä tuntemattomaan ja luotettava vain siihen, että salakuljettajalla on kunnon vene ja hän vie perille asti. 
 
Isän kohtalo ja perheen valvonta on vaikuttanut Panah Panahin elokuvan ilmapiiriin, jossa säpsähdellään ja pelätään jonkun seuraavan.
Oman auton sisällä ollaan vapaita ja villejä, kuunnellaan juuri sellaista musiikkia jota halutaan ja riehutaan musiikin tahdissa. 

Eroja isä ja poika Panahin välillä:

- Isän elokuvilla on farsinkieliset nimet, pojan esikoisella englanninkielinen.
- Isä näyttelee omissa elokuvissaan - nallekarhumainen ihana mies  - ja mistäpä niitä näyttelijöitä paljon saisi, koska elokuvat on tehtävä salaa - poika ei esiinny näyttelijänä ainakaan tässä esikoisessaan.  

Katsomisvinkki:
Ensi viikon keskiviikkona tulee Teema&Femillä Jafar Panahin uusin Ei karhuja, hänen pessimistisimmäksi luonnehdittu elokuvansa.
Elokuvan maailmanensi-illan aikaan Panahi oli jo vankilassa. Hän on ollut aiemminkin vankilassa, rikkonut poistumiskieltoaan, tehnyt luvatta elokuvia ja ollut nälkälakossa protestoiden saamaansa kohtuutonta tuomiota hallituksen vastaisesta propagandasta.
Miten hänen käy?
Miten paljon sananvapautta Iranissa loukataan, miten paljon loistavaa taidetta menetetään maassa, joka oli joskus taiteen kehto, Persia, maailman vanhimpia kulttuureja.
Ulkomaiset palkinnot eivät auta taiteilijaa, jos rajojen sisällä on julma diktatuuri.