Merkittyjä kohtia

Työpöydälläni on pino kirjoja, joita aion palauttaa kirjastoon. Jokaisen välissä on paperilappu täynnä sivunumeroita. Olen merkinnyt muistiin kohtia, joissa on hyvä ajatus, jotain mitä jäin miettimään tai mikä on sanottu osuvasti tai erityisen kauniilla kielellä. 

Seuraavaksi joka kirjasta joitain ajatuksia pyöriteltäviksi, itselleni ja mahdollisesti muillekin. Lyhyesti. 

Olli Löytty kysyy kirjassaan Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle (2021), mitä me sisällytämme suomalaiseen kirjallisuuteen.
Suomenkielistä syntyperäisten suomalaisten kirjoittamaa, heidän muilla kielillä kirjoittamaansa, suomenkielistä Suomessa asuvien ulkomaalaistaustaisten kirjoittamaa, heidän vierailla kielillä kirjoittamaansa, ulkosuomalaisten suomeksi tai muulla kielellä kirjoittamaa?
Minusta tämä on hyvä kysymys niin meillä kuin muuallakin. Mikä tekee kirjallisuudesta jonkun maalaista, kirjoituskieli, virallisesti todistettu kansallisuus vai joku muu?

Kun Irakista lähtöisin olevalta arabiaksi kirjoittavalta Hassan Blasimilta kysyttiin Helsinki Lit -tapahtumassa, onko hänellä monessa maassa asuneena kotimaata ollenkaan, hän vastasi, että jos joku kotimaa pitäisi valita, niin se olisi kirjoittaminen ja kirjallisuus. 

Yhä useammalla ihmisellä, kirjailijallakin, saattaa olla "diasporinen identiteetti". 

Kulttuurinen omiminen, josta on paljon väitelty, saattaa olla sekin turhaa rajojen asettamista. Tottakai me inspiroidumme uudesta, eikä kaikki inspiroituminen ole anastamista, pikemminkin arvostamista. Lisään tähän vielä omiani sen, että eihän kirjailijan luomiin hahmoihin samaistuminen vaadi samaa ulkonäköä tai taustaa, mitä ajatusta myös nykyään vaalitaan ja vaaditaan. Tunteethan ne on mihin me samaistumme, ne ikiaikaiset. 

Pekka Sauri jatkaa elämäkertakirjassaan Huominen, eilisen sanelema (2020) samaa lyhyttä tyyliä ja samoja aiheita kuin aiemmassa Ratkaisemattomien kysymysten kirjassa (2015). 

Omat yksityiset pelkoni ja ahdistukseni alkoivat kasvaa yhteen pahan maailman kanssa. Minua ei voinut kukaan rauhoittaa tai lohduttaa, kun en kertonut mahdollisista huolistani tai ahdistuksistani kenellekään. Olin aina jollakin tavalla vastuussa kaikesta mitä ympärilläni tapahtui, vaikkei minulla olisi ollut sen kanssa mitään tekemistä. Tämän perustunteen lapsuus ohjelmoi syvälle alitajuntaani, enkä tiedä miksi niin kävi, ja mistä se johtui. 

Joskus odotin, että maailman taakka heltiäisi iän karttuessa. Että vanhuus toisi seesteisyyden ja armon. Ei se hellitä, eikä tuo. 

Ei tästä mihinkään pääse. Kysymys on siitä, kuinka paljon ahdistavaa tietoa kykenee sulkemaan tietoisuutensa ulkopuolelle ja kuinka paljon päästää sisään. Voi heitä, joiden rajavalvonta on syystä tai toisesta riittämätöntä! Voi suojattomia! Joiden syyllisyydentunto, ja velvollisuuden, murtaa alkujaankin heiveröisen puolustuksen. Kaikki maailman kärsimys täyttää heidät kuin kalkin, kuin vastaanottokeskuksen. Meidät. Minut. 

Ensimmäinen sitaatti on elämäkertakirjasta, kaksi muuta Ratkaisemattomien kysymysten kirjasta. Molemmissa kirjoissa on paljon asiaa, ja olen lainannut otteita niistä aiemminkin. Pitäydyn nyt  huoli-aiheessa. 

Tässä on hyvä pysähtyä miettimään omia murehtimisiaan. Itse olin lapsena ja pitkälle nuoreen aikuisuuteen totinen huolikimppu, välillä huolesta sairas. Ja olihan minulla syitäkin huoliini. Nyt kun niitä samoja ongelmia ei enää ole, suhtaudun hyvin luottavaisesti asioihin. Nukun yöni hyvin ja luen uutiset päästämättä niitä suojieni läpi. Minusta tuntuu aina, että kaikki järjestyy. 

Samuli Paronen (1917 - 1974) oli 47-vuotiaaksi työmies ja harrastelijamaalari. Sitten hän kirjoitti nopeassa tahdissa, kymmenessä vuodessa, kahdeksan romaania, novellikokoelman ja aforismikirjan Maailma on sana (1974), jota on siteerattu paljon. Kirjan nimikin on miete. Parosen kiteytykset ovat upeita. 

Useimmille vapaus on sitä, että välttyy vapaudelta.

Ihmistä ei enää saa kivittää kuoliaaksi. Pitää olla tykki. 

Ne arvottavat myös taiteen sillä että vain harvoilla on siihen varaa.

Maailmanloppu alkaa joka hetki. 

Omat suosikkini tällä kertaa - luen Parosen aforismit aika ajoin uudestaan - ovat seuraavat:
Kaikki eivät voi paeta riviin. 
Suomalainen kestää paremmin vihan kuin rakkauden. Se johtuu arkuudesta. 

Samuli Paroselta on julkaistu myös postuumisti vuonna 1999 mietelauseteos Testamentti, jonka on toimittanut Hannu Mäkelä. Aion lukea sen. Katsotaan, onko näistäkin Parosen ajatuksista tullut lentäviä lauseita. 


No niin, kirjoitin naistenviikkotarinointini yhteydessä, että mieskirjailijoiden kirjoja on myös odottamassa käsittelyä. Tässäpä niitä.
Vielä yksi on odottamassa, Paul Therouxin novellikokoelma Saarista vihrein (1980). Ajattelin kirjoittaa siitä otsikon 'Yksi riittää' alla, koska pidin kirjan neljästätoista novellista oikeastaan vain yhdestä. Mutta niinhän sitä käy monessa muussakin asiassa, yhden hyvän löytääkseen pitää jaksaa käydä läpi ja ohittaa monia vähemmän hyviä. Juuri eilen eräässä taidenäyttelyssä pysähdyin erään pienen työn ääreen ja palasin yhä uudelleen sitä katsomaan, vain sitä. 

Kohta on lukeminen veden ääressä muisto vain, vaikka onhan joskus jopa syyskuussa vielä kesää.
Therouxin kirja on myös matkakirja, niin erilaisiin ympäristöihin sen novellit sijoittuvat.