Jaana Kapari-Jatta vie meidät työhuoneeseensa

Kannen kuva: Mika Launis

Kylläpä olenkin poiminut kiinnostavan kirjan mökkipaikkakunnan kirjaston poistohyllystä. Tämä ei häviä minun hyllystäni.
  
Jaana Kapari-Jatta kertoo kirjassaan Pollomuhku ja Posityyhtynen, miten hän suomensi englannin kielestä seitsenosaisen Harry Potter -sarjan. Hän käänsi näitä kirjoja yli kymmenen vuotta, vuodesta 1997 vuoteen 2008. Tämän kirjan hän on kirjoittanut heti viimeisen Potterin jälkeen vuonna 2008.

Ennen Pottereita Kapari-Jatta oli jo suomentanut lähes sata teosta ja sanoo, että tähän kirjaan kuvattu suomentamispolku kertoo vain Potterien suomentamisesta, "toisissa kirjoissa soi toiset sävelet", ja toisilla kääntäjillä on omat metodinsa. 

Kirjan voi lukea, vaikka ei ole lukenut yhtään Potteria (minäkään en ole), eikä sen lukeminen myöskään haittaa myöhempää sarjan lukemista, vaan innostaa siihen. 

Miten monta kertaa luulet kääntäjän lukevan työn alla olevan kirjan alusta loppuun?

No, Kapari-Jatta on toiminut Potterien kohdalla näin:

1. Ensin kirjan lukeminen aivan tavallisin silmin, niin että saa kokonaiskäsityksen ja kuin ei aikoisi kirjaa kääntääkään.

2. Toiseksi lukeminen suomentajan silmin yrittäen tavoittaa kirjailijan ajatuksen ja tunteen sanojen takaa. Tässä vaiheessa kinkkiset kohdat jäävät hautumaan ja kääntäjä huomaa toistot ja vinkit, jotka tässä sarjassa ovat hyvin tärkeitä ja jotka pitäisi saada suomeksi samanveroisina kuin alkukielessä. Kapari-Jatta lukee alkukielistä tekstiä hyppien välillä ajattelemaan suomen kielellä.

Tätä vaihetta seuraa uupumus ja epätoivo. Silloin on hyvä puuhastella muutama päivä kaikenlaista muuta, hoitaa puutarhaa ja järjestää työpöytä. Aivot sulattavat asioita, ja kohta tehtävä ei tunnukaan enää vaikealta. Into tarttua työhön kasvaa. 

3. Tarpeellisen vitkastelun jälkeen alkaa varsinainen kääntäminen. Ensin raakakäännös koko kirjasta. Kapari-Jatta painaa kovaa vauhtia, mutta pysähtyy välillä kohtiin, jotka eivät tunnu aukeavan, pyrähtelee ylös tuolista ja istuu samantien takaisin. Ehkä aivot jumiutuivat liiallisesta paikallaan istumisesta ja työ vaati keskeytyksen. 

4. Raakakäännöksestä siirrytään suurella innolla käännöstapahtuman mukavimpaan vaiheeseen, paneutuvaan, hitaaseen suomentamiseen, jossa maistellaan sanoja, käytetään sanakirjoja, muita kirjoja ja nettiä, pyydetään apua kollegoilta, jätetään asioita kehittymään ja odotetaan oivalluksia.
 
Raakakäännösvaihe on istuttanut tekstin kääntäjän päähän, niin että hän tuntee kirjan kokonaisuuden. Nyt tekstiä työstäessä henki, rytmi ja sävy ovat tärkeitä.
Kapari-Jatta on tutustunut J. K. Rowlingiin jo ennen ensimmäisen Potter-kirjan lukemista, lukenut hänen muita teoksiaan ja pyrkinyt ymmärtämään hänen ajatusmaailmaansa. Hän haluaa suomentaa Rowlingin teoksen, kuten tämä olisi kirjoittanut sen, jos olisi kirjoittanut suomeksi. 
 
Merkitys ja tunne sanojen takana on hyvässä käännöksessä aina tärkeämpää kuin jonkin yksityiskohdan tarkka käännös. Kääntäjä kääntää kielestä toiseen ajatuksia ja mielikuvia, ei sanoja irrallaan kokonaisuudesta. 
Kun Rowlingilla on tekstissään karamelli joka paisuttaa kielen paksuksi "Ton-Tongue Toffee" (tonnikielitoffee) Kapari-Jatta päätyy monen vaihtoehdon kautta sanaan "kilokielimelli", joka toistaa Rowlingin leikkisyyttä ja osin jopa alkusoinnuttelua, joka englannissa on yleisempää kuin suomessa.  
Ensimmäisen Potter-kirjan Harry Potter ja Viisasten kivi (Harry Potter and the Philosopher's Stone) ensimmäinen luku on otsikoitu "The Boy Who Lived" (poika joka eli), mutta se ei tarkoita, että poika ei eläisi enää, vaan että poika eli elämäänsä ja elää edelleen. Kapari-Jatta suomensi otsikon muotoon "Poika joka elää" ja on ollut tyytyväinen, koska sama ilmaisu toistuu sarjan myöhemmissä osissa ja tämä suomennoshan kestää. 

5. Seuraava vaihe on värittämistä. Nyt suomentaja ei enää paljon katso alkutekstiä, vaan hakee Potter-suomennokselleen värikkyyttä, Rowlingin tapaan, ei omaansa. Yleensäkään kääntäjä ei käännä omalla tyylillään, sillä jolla hän kirjoittaa silloin kun ei käännä. Hän on kirjailijan tulkitsija, vaikka luokin uuden teoksen.

Synonyymisanakirjat ovat tärkeitä värittämisvaiheessa, kun sanoja pyöritellään ja vertaillaan etsittäessä sekä juuri sopivaa sanaa että vaihtelua.
Rowlingin kieli on jekkuilevaa ja välillä vanhahtavaa. Hän vääntelee uusia sanoja oikeista sanoista, vihjaa, arvuuttelee ja leikittelee. Suomentaja pyrkii saamaan aikaan saman vaikutelman niin sanojen kuin lauseidenkin osalta niillä eväillä mitä hänellä on suomen kielessä.
Viidennen kirjan nimi sai muodon Harry Potter ja Feeniksen kilta, kun Kapari-Jatta oli pyöritellyt alkukielen otsikon sanaa "order" (Harry Potter and the Order of the Phoenix) ja tullut siihen tulokseen, että sanan lukuisista merkityksistä juuri vanha sana kilta kertoo parhaiten sen mihin kirjailija on pyrkinyt.     

Kun Rowling keksii englannin kuuloisia sanoja "apparate" ja "disapparate" (appear, ilmestyä ja disappear, kadota) niin suomentajankin on käytettävä luomistaitoaan ja niinpä suomenkielisissä Pottereissa ilmiinnytään paikalle ja kaikkoonnutaan tarkoin määritellyllä tavalla loitsujen avulla.
 
Rowling käyttää tehokeinona oikeaa latinan kieltä, koska se hänen valitsemissaan yhteyksissä on englantilaiselle aivan ymmärrettävää, esim. "quietus" (quiet, hiljainen), suomentaja käyttää tekolatinaa, "hiljutus".

6. Seuraavaksi tulee siivoamisvaihe, jossa suomentaja käy taas koko tekstin läpi ja leikkaa kaiken mikä hyppää esiin liian erikoisena ja karsii pois runsautta. Tekstin on saatava ilmaa; eihän lukijaa saa läkähdyttää, ellei se sitten jossain kohdassa ole tarkoituksellista.

7. Nyt teksti alkaa olla lähes valmis. Kapari-Jatta printtaa tässä vaiheessa tekstin ja lukee sen paperilta. Hän tarkistaa, että nimet ja termit ovat oikein ja toistettavaksi tarkoitetut kohdat toistuvat samanlaisina koko kirjan mittaan ja samoina kuin sarjan aiemmissa osissa. Tätä vaihetta hän kutsuu fiilaamiseksi.

8. Fiilausta seuraa vielä höyläys. Suomentaja siirtää printtiversioon tehdyt korjaukset koneelle ja lukee vielä kerran koko tekstin läpi nopeasti, koska jos tekstissä on vielä jotain häiritsevää, niin nopeasti lukiessa se löytyy parhaiten.

Kahdeksan kertaa!

Jos ennen viimeisiä vaiheita olisi aikaa pitää pitempi tauko, ei vain välttämättömiä  verryttelypausseja, niin tekstin näkisi uusin silmin, mutta siihen ei kääntäjällä ole yleensä varaa. 
Uusin silmin näkijöitä ovat sitten kustannustoimittaja ja lopuksi oikolukija, joilta teksti kimmahtaa vielä kerran suomentajalle korjausehdotuksineen.
Jaana Kapari-Jatta toteaa, että hyvin harvoin hänellä on syytä väitellä muutosehdotuksista. Hän on huomannut, että jos jokin töksähtää yhden lukijan korvaan, se töksähtää jonkun toisenkin korvaan. No, tämähän olisi hyvä myös kirjailijoiden muistaa suhtautumisessaan esilukijoittensa ehdotuksiin. 

Jaana Kapari-Jatan kirjan otsikon salaperäiset Pollomuhku ja Posityyhtynen ovat Potter-kirjoissa kasvin ja pöllön nimet. Nekin tulevat selitetyiksi, kuten myös ankeuttaja, suojelius, oljo, metsinkäinen ja monet muut. 
Hyvin, hyvin kiinnostavaa sanojen rakentamista. 

Yksi osa kirjaa ovat lukijakysymykset ja kirjailijan vastaukset niihin.
Harry Potter -sarjahan on tehnyt myös suomentajastaan eräänlaisen julkkiksen.

Aloitellessani J. K. Rowlingin Harry Potter -kirjojen suomentamista en todellakaan osannut arvata millainen kysymystulva minua odotti. Olisin säikähtänyt pahanpäiväisesti, jos olisin tiennyt, että vielä jonain päivänä Suomen Tietotoimistosta soitetaan suomennoksen ilmestymispäivänä ja kysytään:"Miltä nyt tuntuu" Niin kuin hiihtäjältä tai seiväshyppääjältä.  

En ole lukenut Pottereita, mutta tiedän, että kyse on lapsille ja nuorille suunnatuista fantasiakirjoista. Päähenkilö on aluksi 11-vuotias velhopoika, joka käy ystävineen Tylypahkan taikakoulua. Jokainen kirja käsittää yhden vuoden alkaen kesästä. Maailmaa katsellaan siis seitsemän vuoden ajan näiden hahmojen silmin. Miten Harryn ja muitten lasten varttuminen näkyy kirjoissa?

Kapari-Jatta toteaa, että haukkoi henkeään ihastuksesta, kun sai käsiinsä sarjan viimeisen osan ja näki, mihin siinä päädyttiin ja miten taitavasti Rowling nivoi asiat yhteen. Kirjailija oli ilmoittanut osien määrän jo varhaisessa vaiheessa, mutta moni epäli, että sitä venytetään. Sellaista tapahtuu, kaupallisista syistä. Hyvä, että Rowlingilla oli selvä linja.

Kapari-Jatan kirja sai minut haluamaan tutustua tähän sarjaan, jota 8-vuotias lapsenlapsikin parastaikaa lukee.
Minä aion lukea molemmilla kielillä ja katsoa, miten oivaltavasti Kapari-Jatta suomentaa. 
Olen aina ollut hyvin kiinnostunut suomentamisesta. Tätäkin kirjaa luin kuin jännityskertomusta. 

Kapari-Jatta käsittelee kiehtovasti myös eri välineillä kirjoitettujen kirjojen kääntämistä. On kirjailijoita, jotka edelleen kirjoittavat kirjansa käsin ja käsikäyttöisellä kirjoituskoneella. Tällainen teksti on vienyt suomentajankin ajattelemaan kunkin ajatuksen ja lauseen kerralla valmiiksi toisin kuin tietokoneella kirjoittaessa, jolloin mahdollisuudet tekstin muunteluun ovat rajattomat.
Kapari-Jatta on myös itse aloittanut suomentajan uransa kirjoituskonetta hakkaamalla 80-luvun lopussa.
Pottereita hän on suomentanut vain tietokoneelle ja tallentanut niitä ensin disketeille, sitten cd-levyille ja lopuksi muistitikuille.

 

Kapari-Jatta antaa kirjassaan kiitosta monelle taholle tarkemmin yksilöimättä muita kuin kansikuvien tekijän, Mika Launiksen, joka oli heti ensimmäisen kirjan kohdalla oivaltanut, että nyt hänellä on upea tehtävä, koska "tämähän on elävä klassikko".
Launis on myös huomannut, että hän voi panna ensimmäisen ja viimeisen kirjan kannen rinnakkain ja tuntea, että ne kertovat samaa tarinaa.
Sama tyytyväinen olo kuin Jaana Kapari-Jatalla, joka oli tarkkana heti kirjasarjan alussa ja odotti kunnes löysi napakan muodon "Poika joka elää".