Antti Eskola, Vanhuus

Sosiaalipsykologian emeritusprofessori Antti Eskola kertoo kirjassaan Vanhuus (2016), miltä vanhuuden lähestyminen ja itse vanhuus tuntuu. Eskola on kirjoittanut paljon tieteellisiä julkaisuja työaikanaan. Eläkkeelle jäätyään hän on iloinnut siitä, että saa kirjoittaa vapaammin. Vanhuus-teoksen kirjoittajassa näkyy tutkijan, oman elämänsä asiantuntijan ja kaunokirjallisen kirjoittajan ote.

Päällimmäiseksi vaikutelmaksi jää, että Eskola haluaa nostaa vanhuuden merkityksellisyyden arvoonsa yhteiskunnassamme, jossa tämä ikäkausi nykyään koetaan lähes pelkästään riesana. 

Alkusanoissa lukijalle Eskola kertoo ottaneensa käyttöön kolmiportaisen rakenteen: teesinä on helpotus, urakka on tehty, antiteesinä tulee huolestuneisuus terveydentilasta ja loppuelämän järjestämisestä ja lopuksi synteesinä kiinnostava suhtautuminen siihen, mitä uudessa elämäntilanteessa tapahtuu. Hän haluaa myös saada kirjaan keskustelevuutta, jossa hän oman elämänsä kokemusasiantuntijana kertoo mitä hänelle on tapahtunut, ja saa lukijan myös pohtimaan omaa elämäänsä. Eskola lainaa kohtia tutkijoiden artikkeleista, kaunokirjallisuudesta, sanomalehtiartikkeleista ja mielipidekirjoituksista. Tyyli on esseetä. 

Minusta kolmijako on hyvä. Itse asiassa tällaista suhtautumistapojen vaihtelua tapahtuu koko elämän ajan, kaikissa elämänvaiheissa. 

Eskola nostaa esiin erilaisen suhtautumisen vanhuuteen nyt ja omassa lapsuudessaan. Ennen vanhus sai irtautua arjen hyörinnästä ja vanhuuden väsymystä pidettiin itsestäänselvänä asiana. Vanhat isännät kävivät ruuan jälkeen päiväunille, kun nuoremmat lähtivät pellolle. Nykyään irtautumisteorian tilalle on otettu käsitteet aktiivinen vanhuus ja onnistunut vanhuus, jotka eivät ole pelkästään positiivisia käsitteitä, vaan myös vaatimuksia ja sellaisina vanhoja ihmisiä loukkaavia. 

Esimerkiksi jos eläkkeelle jäätyäni olisin jättänyt kaiken aktiivisuden ja vetäytynyt omiin oloihini vain passiivisesti mietiskelemään, olisinko silloin syyllistynyt huonoon vanhenemiseen? Vai olisinko suorastaan epäonnistunut niinkin yksinkertaisessa asiassa kuin vanhenemisessa? Jos olisin aktiivisuuden sijaan sairastunut tai peräti kuollut, minut kai pitäisi muistaa - tai mieluummin unohtaa - varsinaisena luuserina. 

Jos vanha ihminen ei ole vakavasti sairas, Eskola näkee vanhenemisessa kaksi vaihetta, aktiivisen vaiheen eläkkeelle jäämisestä noin kahdeksankymppiseksi ja sen jälkeen vaiheen, jossa irtaannutaan vuorovaikutuksesta, hidastutaan, väsytään helposti ja aletaan lausua ehkä pitkiäkin jäähyväisiä. 
Ei tämäkään vaihe mitään masennusta ole vaan uteliasta carpe diem, poimi päivä -aikaa. Eskolasta sananmukainen käännös Horatiuksen ohjeesta on parempi kuin tuttu tartu hetkeen! 

Loppuvanhuuteen kuuluu valintoja (ei se ole mitään kalkkeutumista että ei välitä olla mukana "elinikäisessä oppimisessa"), kosminen yhteyden tunne kaikkeen elolliseen ja lempeys omaa itseä ja muita kohtaan. 

Vanhetessa omia elämänvaiheitaan alkaa tarkastella eri valossa. Eskola arvostaa nykyvaiheessaan yli kahdeksankymppisenä eläkeläisenä 50-luvun koulupoika Anttia ja tuntee tämän ajatukset läheisiksi nuoren ystävän ajatuksiksi, mutta 70-luvun radikaalista sosiologi-Eskolasta hän on vieraantunut. 
Kapakassa luultavasti menisin eri pöytään kuin hän. 

Eskola kirjoitti aktiivisessa vanhuusvaiheessaan kolme uskontoa käsittelevää kirjaa ja laajan muistelmateoksen. 

Vanhuus-teosta kirjoittaessa kirjoittajaa rasittaa vanhuuden väsymys ja sairaudet, mutta asenteessa ei kuulu luopumista, vaan ilkikurista osallistumista. Vai mitä sanotte hänen ehdotuksestaan seuraavalle virsikirjakomitealle vaihtaa jonkin mollivoittoisen virren tilalle Juicen lyriikkaa:

Mieletön karkelo soittajat hei!

huominen vartoo, eilinen ei.
Haudalla seppele, kaulassa lei

 - all my troubles seem so far away. 

Sosiologin ja kokemusasiantuntijan näkökulma yhdistyvät, kun Eskola kirjoittaa halveksivasti hoiva-alan yrityksistä, joiden puitteissa vanhuksille tarjotaan ns. tehostettua palveluasumista. Tehostetuissa palveluissa ulkomaiset omistajat kähmivät rahaa avuttomien vanhusten kustannuksella veloittamalla erikseen ja kalliisti jokaisesta yöllisestä vaipanvaihdosta. Aamulehden otsikko on paljonpuhuva: "Seniorit ovat kasvava bisnes". 

Eskola sanoo, että vanhusten hoivan pitää olla all inclusive -tyyppistä, kokonaisvaltaista, kuten lastenkin hoiva on. Kuvitelkaa, että lasten vanhemmilta velotettaisiin kaikki heidän lastensa päivähoidossa tarvitsema apu erikseen; nenää ei niistettäisi, koska se ei kuulu palvelutuotteeseen ja toimenkuvaan.

Vanhusten kohteleminen esineinä näkyy myös siinä, että heille tarjotaan rahalla ostettavaksi kävelyttäjiä ja kavereita, ketä tahansa tuntemattomia, Eskolan mielestä tämä toiminta kuulostaa Amsterdamin punaisten lyhtyjen kaduilla myytävältä seksiltä. Vapaaehtoistyö kuulostaa paremmalta, mutta vaikea sitäkään on sulattaa sen keinotekoisuuden vuoksi. 

Kävelisin tuolla Tammelan torilla seuranani Mummon kammarista lähetetty ulkoiluttaja, joka haluaa tehdä päivän hyvän teon lievittämällä hänelle sinänsä yhdentekevän vanhuksen yksinäisyyttä. 

Olen Eskolan kanssa aivan samaa mieltä siitä, että vanhuspalvelussa tarvitaan tasokasta, humaania laitoshoitoa. Aktiivisen vanhuuden vaatimus sisältää myös sen usein toistetun ja vähän kyseenalaistetun väitteen, että kaikki haluavat asua kotona. Ei kuulosta hyvältä vanhuudelta, jos muistisairaalta ihmiseltä evätään laitospaikka sillä perusteella, että kotihan se paras paikka on, vaikka pelokas vanhus ei edes tiedä olevansa kotona, onko ilta vai aamu ja tuleeko kukaan koskaan häntä katsomaan. On myös sattunut, että vanhus kuolee yksin saattohoidossa kotonaan, maailman parhaassa paikassa, aamuvuorolaisen ja iltavuorolaisen pistäytymisten välissä. 

Kuvaavaa asennemuutokselle vanhuksia kohtaan on se, että 2014 poistettiin vanhuspalvelulaista kohta, jossa laitoshoitoa perusteltiin sillä, että se on iäkkään ihmisen arvokkaan elämän tai turvallisen hoidon kannalta perusteltua. Eskola toteaa, että tuleehan se halvemmaksi, jos vanhukseen voi suhtautua kuin eläimeen tai kasviin, joka ei loppunsa lähellä tarvitse mitään inhimillistä. 

Tarvitsen apua vielä suhteellisen vähän ja saan sen läheisiltäni. Mutta jos avun tarve merkittävästi kasvaa, haluan melkoisen määrän veroja tuloistani maksaneena ja eläkkeestäni vieläpä ylimääräisen rangaistussumman joka kuukausi yhä maksavana saada avun julkisista palveluista. 

    Jos en saa, se on väärin. 

Hoitotestamenteista Eskola kirjoittaa järkevästi. Ei niihin kannata haaveilla kuin vitsinä toiveita maanpäällisestä paratiisista mielisuklaineen ja olutmerkkeineen, vaan varsinaisen hoitotahdon lisäksi esimerkiksi, minkä olettaa tepsivän itseensä ahdistuksen hetkellä, hiljainen hetki vai joku pitämässä kädestä. 

Eskola pohtii kuolemaa tiedemiehen uteliaisuudella ja kertoo erilaisista tunnettujen henkilöiden kuolemista. Hän toivoo, että voisi juuri elämän ja kuoleman rajaa ylittäesään olla tajuissaan, tehdä havaintoja ja kertoa ilmeellään poislähtöään seuraaville jotain rajantakaisesta.
Vai säilyttääkö kuolema aina salaisuutensa, ja kuten Hamletin lopussa, "the rest is silence"?

Pidän kovasti Eskolan ajatuksista. 
Hän sanoo hidastelleensa kirjan loppuun saattamisessa, koska sitten pitää taas löytää jotain uutta innoittavaa, mihin keskittyä. 

Seuraa helpotuksen huokaus, jonka jälkeen ehkä alkaa uusi etsiminen, sillä jännitteitä viriää ja kiinnostavia löytöjä riittää elämässä vielä vanhuuden viimeisiin päiviin asti.