Kun olin lukenut pari lukua Jari Tervon romaania Aamen, aloin nähdä sen näyttämöllä, samantyyppisenä runsaana tykityksenä kuin Pirkko Saision musikaalit SLAVA!Kunnia ja HOMO! ja ilmeisesti - ja varsinkin - myös kuin tämä uusin, jota en ole vielä nähnyt, Musta Saara, päätellen blogikavereitten kuvauksista. Mustassa Saarassa on toistuvina esiintyjinä kolme ikääntynyttä tanssityttöä ja Aamenessa somekuoro. Molemmissa teoksissa pureudutaan kylmien arvojen sekavaan maailmaan.
Tiesin Aamenta aloittaessani, että ellen tee henkilökarttaa olen loppuaamenen lähestyessä aivan pihalla siitä, kuka on kukin ja miten he liittyvät toisiinsa.
Kirjoitin siis perheet ja yksittäiset henkilöt paperille omiksi ryhmikseen.
Kirjassa on Maanviljan monisukupolvinen perhe, jonka vanhimmat jäsenet laukovat teräviä huomioitaan nyky-yhteiskunnasta tuonpuoleisesta käsin, Kaitsu ja Liekko Häräntähti poikineen, Vehnäpäät, Tatska Tiera, Wang Lili, Tuomikki Tammi ja monia muita kummallisen nimen saaneita tyyppejä. Kertojia on kolmisenkymmentä, eikä kukaan heistä syvene hahmona muita tärkeämmäksi. Päähenkilöksi voisikin nimetä Jämämäen kaupunginosan koko kerrostaloasukkaiden yhteisön. Lisäksi muutaman luvun lopussa on tapahtumia ruotiva, sekoileva somen kommenttiporukka, siinäkin joitain jo esiteltyjä henkilöitä mukana nimimerkillä, tarkka lukija kyllä tunnistaa. Tämä kommenttiketju osoittaa ihmisen alennustilan räävittömyksineen, pikatuomioineen ja mielipidekuperkeikkoineen. Lapsen raiskaaminen saattaa olla somekuoron huutajille sekä rikos että hyvä teko ja uhrin oma syy riippuen vouhkaajan asenteista uhrin ja oletetun tekijän todellista tai oletettua ihonväriä ja muuta persoonaa kohtaan.
Monipolvinen tarina kattaa yhden päivän. Vanha Leo Maanvilja raahaa läpi päivän pomppulinnaa, joka olisi tarkoitus pystyttää maahanmuuttovastaisen mielenosoitustapahtuman alueelle lapsille leikkipaikaksi. Pomppulinna edustaa jotain pysyvää ja konkreettista kaiken päättömän menon ja omituisten tapahtumien pyörteessä, kuten mehumaija, jota päähenkilöpoika kiikuttaa huushollista toiseen Tervon lapsuuden muistoissa viipyilevässä romaanissa Esikoinen.
Kirjan ensimmäinen virke on lyhyt: Kuka minä olen? Viimeinen virke käsittää 143 sanaa (jos laskin oikein), muutaman pilkun ja useita kolmen pisteen sarjoja. Tyylitaituri Tervo!
Dialogi on upeaa, kuten Tervolla aina ja kielikuvat mainioita, mutta välillä kaikkea on kyllästyttävän paljon. Liikaa vitsiä ja rönsyjä ja nopeita, epäuskottavia juonen käänteitä. Ei niiden uskottavia ole varmaan tarkoitus ollakaan, pikemminkin kärjistettyjä ja karnevalistisia. Tällainen tyylihän on Tervon tavaramerkki, mutta nyt vauhti ja vimma koettelee lukijan kärsivällisyyttä.
Kun henkilöitä on näin paljon ja heidän tiensä risteävät, on oltava todella valppaana. Vilkaisin henkilökarttaani vähän väliä.
Toisten näkemysten tuomitseminen, ihmiskaupan uhrien ja paperittomien arki, ihmisten yritys selviytyä monimutkaisessa maailmassa sillä ymmärryksellä, mitä heille on annettu. Rajuja aiheita ja rajuja käänteitä, rikoksia. Onneksi kirjassa on paljon myös tilannekomiikkaa ja lämmintä asennetta ihmispoloja kohtaan.
Niille, joiden mielessä Tervo on leimautunut johonkin kuplaan, haluan kertoa, että sivalteluja tässä tekstissä on moniin suuntiin.
Uransa alussa Tervo kirjoitti Rovaniemen alamaailman porukoista. Nyt hän on palannut osin siihen suuntaan. Tässä tarinassa on myös muita kuin roistoja, on pappi, pitkälle lukenut yliopistonainen, opettaja, sairaanhoitaja ja muita keskiluokan edustajia.
Vaikka henkilöillä on kullakin oma hyvinkin erilainen kielensä, on eri murteita ja maahanmuuttajan suomea, niin henkilöt eivät oikein erotu, mikä johtuu ehkä siitä, että kaikkien heidän monologeissaan välittyy kirjailijan nokkeluus ja velmuus enemmän kuin näiden ihmisten oma persoona.
Esimerkki tästä, ote alakoululaisen Mikael Häräntähden ajattelusta. Ollaan tunnilla, jonka aiheena on Mikael Agricola.
Mikael Agricola kirjoitti Abckirian ja Se Wsi Testamentin. Se joutui keksimään uusia sanoja, koska suomalaisilla ei ollut ollut mitään sanottavaa toisilleen koko keskiaikana. Ne raivasivat kaskea ja kaivoivat ansakuoppia. Teräviksi vuollut paalut lävistivät ruhon, sarvipää ilmoitti kuolinmölinällään bakkanaalien alkaneen. Nuotiotulilla flossattiin ja vasanmaksaa ahmittiin.
Heimon jehu twerkkas hirvensarvet päässään. Se oli kastanut sormensa elukanvereen ja vetäissyt amerikkalaisen jalkapalloilijan viivat naamaansa.
Hauskaa kyllä, mutta tämä sanasto tuntuu minusta oudolta Mikaelin käyttämäksi?
Jossain kohtaa lukemista joidenkin tyyppien paasaaminen ärsytti ja kyllästytti minua suunnattomasti. Tässä Tervo kuvaa todellisuutta hyvinkin realistisesti; nykyään saarnaajia ja oikeassaolijoita riittää.
Miksi näin outoja nimiä henkilöillä? Essi Kukurtaja, Vilutar Maanvilja, Orma Vehnäpää. Kuulostaa keskiaikatapahtuman näytelmältä tai digipeliltä. Jos henkilöillä olisi tavalliset nimet, he pysyisivät paremmin lukijan mielessä nopeiden käänteiden ja monien tarinoiden runsaudessa.
Olisiko joidenkin nimien tarkoitus korostaa ns. kantasuomalaisuutta? Ja onko muitakin kuin yksi henkilö, jolla on vastine todellisuudessa?
En pitänyt siitä, että tunnistin erään humaanin, kiltin henkilön peitenimen takaa ja koin, että hän sai fiktiivisen hahmon kautta mielestäni aiheetonta ja ylimitoitettua pilkkaa osakseen.
Toivottavasti teatterit ja elokuvantekijät nappaavat Aamenen käsikirjoitettavakseen. Kun henkilöt herätettäisiin näyttämöllä henkiin, he olisivat selkeämpiä ja tragiikka nähtynä ja kuultuna ehkä julmempaa kuin farssimaisesta tekstistä koettuna.
Käväisin lukemassa lehtiarvosteluja. Ansiokas kiteytys tästä teoksesta on Kouvolan Sanomien toimittajalla Seppo Paajasella.
"Jämämäen sortin sakin asioista ja ajatuksista kasvaa tragikoominen kansanooppera. Järkyttävyydessään se voisi olla jopa sielunmessu, requiem, joka tapauksessa loppuun voi hyvällä syyllä kirjoittaa - Aamen!"
Arvatkaa, mitä olen aloittanut lukea - Karl Ove Knausgårdin juuri suomennettua ensimmäistä romaania, Poissa Päiväjärjestyksestä (Ute av verden, 1998). Se on täydellinen vastakohta Tervon vauhdikkaalle menolle. Knausgårdilla saattaa mennä kokonainen sivu jonkin tuntemuksen analysointiin, ja silti teksti koukuttaa. Liepeessä kerrotaan, että kirjasta on tekeillä elokuva. Mietin, ottaisinko tämän matkalukemiseksi, 760 sivua, vähän painava, ja edessä matka, jolla lukeminen jää vähemmälle, kun matkaseurana on hurmaava, kohta kaksivuotias kullanmurunen. Pitää pakata mukaan Molla ja mummo ja Santtu ja Ihana Iina. Knasu jää ehkä odottamaan minua tänne kotiin.
P.S.
Ai niin, unohtui kommentoida kirjan nimeä ja kantta. Nimi on loistavan itseironinen kertoessaan lukijalle, että tulossa on saarna. Minusta kirjan nimi voisi olla aina kannessa näkyvämpänä kuin kirjailijan nimi.
Kansikuvan suunnittelijan nimeä en löydä. Pitäishän se nyt näkyä. Kävin Otavan sivuilla tutkimassa, hän on luultavasti Otavan graafikko Jaakko Ollikainen. Näin siellä rajumman hahmotelman. Tämä on hieman säyseä, lastenkirjamainen, mutta kertoo kyllä hyvin kirjan moninaisuudesta.
Sinä ilmeisesti tykkäsit noista Tervon ensimmäisistä. Minä en. Vierastan kovasti tätä vuolasta tyyliä ja kymmeniin nousevia nimiä. Sitähän ei ollut tuossa Esikoisessa ollenkaan. Se oli hauska ja ytimekäs. - Knausgård sensijaan, ja tack!
VastaaPoistaKivaa reissua teidän porukalle!
Niistä ensimmäisistä opin tykkäämään vähän enemmän vasta sen jälkeen, kun olin nähnyt Poliisin pojan näytelmätoteutuksena harrastajateatterissa.
PoistaEniten minäkin pidän Tervolla hänen henkilökohtaisista romaaneistaan. Olen lukenut Esikoisen jälkeen myös Revontuultentien ja Pyrstötähden. Niissä ei ole farssia, vaan nostalgista lämpöä.
Kiitos, matkakuume alkaa nousta. Koitetaan pärjätä.
Revontultentie yhdellä e:llä, tietysti.
PoistaItse olen päätynyt ajattelemaan, että Tervo on sovinnaisista sovinnaisin kulttuuripersoona, joka ei todellakaan esitä mitään poikkipuolista ajatusta hyvää-tarkoittavan-kalliossa-tai-punavuoressa-tai-katajanokalla-asuvan-vihervasemmiston kliseistä. Eli kuplassa taapertaa Jari. En tosin ole Tervon proosaan lukenut, mutta...
VastaaPoistaKekkosohjelma oli kyllä hyvää työtä.
Noo, tässä kirjassa oli kyllä erään tällaista ryhmää edustavan henkilön persoonaan kohdistuvaa kritiikkiä.
PoistaKuplassa taapertaa Jari ... tätä kuulee, mutta minä en ole sitä huomannut. Eniten Tervo puuttuu mielestäni vihapuheeseen ja yrittää ymmärtää, missä maa makaa, kuten moni muukin tässä. Aamen on myös törmäilyineen nyky-Suomen vastakkainasettelujen (inhoan tuota sanaa) tarkastelua. Väärinymmärrysten vuoksi tulee ruumiita, onko pakko!
Minäkin tykkäsin Kekkos-dokkarisarjasta. Se oli huolella valmistettu ohjelma.
Tämäkin pitää ehdottomasti lukea. Kiitokset hyvästä arviosta.
VastaaPoistaKiitos kiittämisestä, Heidi! Tämä kirja on niin runsas, että loppuun päästyäni ja nyt kirjoittaessa pohdittuani heräsi halu lukea se pian uudelleen. Toni Morrisonin mosaiikkimaisia teoksia lukiessa sama juttu.
PoistaAameneen tarttumista pitää harkita. Tervolta olen lukenut Esikoisen, Pyrstötähden sekä Revontulentien, jotka olivat suurenmoisia ja herättivät nostalgisia muistoja.
VastaaPoistaKekkos-sarjasta pidin, toi paljon uusia näkökulmia.
Minusta sinä olet lukenut Tervon parhaat, mutta makukysymyksiähän nämä ovat.
PoistaToivon, että hän kirjoittaisi lisää tämän lapsuustrilogian tyylillä. Näissä kirjoissa on tunteita, kuten surua ja haikeutta, joihin on helppo eläytyä. Pikkuveli Unto Abraham on mieleenjääävä hahmo ja henkilöt ovat yleensäkin täydempiä kuin esim. Aamenessa, jossa he pikemminkin edustavat jotain ihmistyyppiä.
Kiitos mielenkiintoisesta kirjan esittelystä. Tämä olikin ensimmäinen postaus, jonka luin tästä kirjasta. Saattaisi olla kiinnostava lukukokemus. - Hyvää matkaa sinulle! Ehkä kannattaa ottaa mukaan jotakin kevyttä luettavaa, kun on tuollaista ykkösluokan matkaseuraa.
VastaaPoistaKiitos! Joo, otinkin nyt tuohon jo laukun viereen Catarina Kruusvalin Iida ja pehmot puistossa, jota ei ole pienen kirjallisuuden harrastajan kanssa vielä luettukaan. Kirjan dramaattisin kohtaus on se, kun pehmoeläimet putoavat yksi toisensa perään keinusta, tiedän, että siihen kohtaan palataan ja toistellaan: "Voi ei! Jänö Pupunenkin lentää keinusta." Ja lopussa ihana asia: Kille Kirahvi, joka ei pääsyyt ajelulle, koska ei mahtunut Iidan pyörän koriin kuten muut, on juuri sopivan kokoinen keinuun.
PoistaItselleni iltalukemiseksi mietin joko Leïla Slimanin Kehtolaulua (psykologinen trilleri ranskalaisella twistillä, lukee takakannessa) tai Jenny Offillin teosta Syvien pohdintojen jaosto, jota on kiitelty blogeissa.
https://sv.wikipedia.org/wiki/En_tid_f%C3%B6r_allt
VastaaPoistaMä odottelen kovasti tuota Knausgårdin toista romaania, En tid för allt, suomennettuna, tämän Ute av Verdenin seuraajaa. Olen sen ruotsinnoksena kahlannut läpi, mutta eihän se samalla tavalla aukea kuin hyvä suomennos, hyvä jos pysyy edes pintakuviossa mukana toisella kotimaisella.
Mutta nyt on kyllä luettava tuo esikoisteos tietty. En tiennytkään että se on suomennettu.
Ihan häpeilemättä tunnustan että KOK on ehkä eniten minua koskettanut nykykirjailija.
Kaikkea en ole kokenut kuitenkaan lainkaan samalla tavalla kuin mitä julkisuudessa siitä on meillä puhuttu (mm. se koti-isukki -teema, joka on musta ihan lillukan varsi koko Taisteluni-sarjan isossa kuviossa, tärkeä toki sekin...), mutta eihän niin tarvitsekaan. Ruotsissa mm. teemat on nähty kokonaan toisaalla.
Mutta tämä kertonee myös tekijän lahjakkuudesta, kun teksti avautuu noin moneen suuntaan.
Hyviä kirjailijoita ei kukaan voi omistaa juuri tuon ominaisuuden vuoksi. Heikommilla tekijöillä voi ratsastaa miten haluaa.
jope
Taisteluni-sarjassa on kaikkea. Eikös K:n tarkoitus ollutkin kirjoittaa aivan kaikki, koko elämänsä.
PoistaKirjan liepeessä lukee, siis tämän esikoiskirjan suomennoksen, että siitä on tekeillä myös elokuva.
Suomennoksista puheen ollen, tuo linkki aukesi googlekääntäjän kääntämänä. Ihmettelin "sen kertova metsästäjä" ja vaihdoin ruotsiin, "dess berättarjag"... heh, kyllä me vielä tarvitaan ihmisiä suomentajiksi!
Mä olen viime vuosina sortunut lukemaan elämänkertojakin. Pääasiassa kirjallisuus- ja elokuvaihmisten. Mua on aina kiinnostanut myös ns. human interest-jutut, ihmisten elämänstoorit muutenkin.
PoistaKnasun kautta tullut mieleen että toisen ihmisen elämästä lukiessa ei olekaan tärkeintä uskomattomat jutut ja vahvat kokemukset, "täysillä eletty elämä", vaan jos joku kuvaa tapahtumattomuutta, arkipäiväistä, tätä juonetonta elämää todella tarkasti, se voi olla kiinnostavaa, ellei kiinnostavampaankin kuin jonkun legendaariset paljastavat jutut.
Ihminen joka paljastaa itsensä myös tyhjyydessään on suuri.
Toki elämänkerroissakin on kiinnostavuutensa. Luin jokin aikaa sitten esim. Marcello Mastroiannin elämänkerran ja vaikka siinä ei menty pintaa syvemmälle lainkaan, se oli hyvä kokemus, kuin jokin kevyt leffa.
Knausgårdin repertuaari on taas niin laaja, että uskon että melkein kaikki ihmiset löytävät sieltä jotain tunnistettavaa ja siksikin kirjojen vaikutus on ollut niin iso. Mulle K:n kakkonen, vitonen, kutonen ja Kevät (vuodenaika-sarjasta) ovat olleet läheisimpiä.
Odotan edelleen K:lta lisää kirjoja ja muutenkin suuria.
jope
Samoin minua kiinnostavat elämäkerrat ja myös tällaiset autofiktiot kuten Knausgårdilla.
PoistaMinusta vuodenaikasarjan Kevät on hänen paras kirjansa. Se on ehyt kokonaisuus.
Taisteluni, jonka viimeistä osaa, sitä tiiliskiveä, en ole lukenut, on valtava suoritus ja upeaa tekstiä, mutta hajanainen ja lukijan jaksamista koetteleva.
Terveiset Toscanasta. Täällä viisihenkisellä kolmen sukupolven reissulla. Aamu alkaa valjeta.