keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Turvallinen maa, sydämellä tehty näytelmä Kuusankosken Taideruukissa


Reda AlTaiin taidetta

Kuusankosken Taideruukki (klik) on paikka, jossa olen käynyt paljon taidenäyttelyissä ja joskus ostamassa koruja lahjaksi. Tällaiset hylättyihin tehtaisiin rakennetut taidekeskukset ovat kiinnostavia paikkoja. Olen käynyt vastaavissa Tallinnassa ja Berliinissä.
Kouvolalaisen Irakin pakolaisen, taideopiskelija Reda AlTaiin töitä on ollut keskuksessa esillä ennenkin. Nyt hänellä oli koskettavia töitä alueemme turvapaikanhakijoiden ja suomalaisten yhdessä tekemän näytelmän Turvallinen maa yhteydessä. Muistan Redan niiltä ajoilta, kun jaoin ruokaa hätämajoituksessa. Hän oli se, joka pyysi päästä keittiön puolelle ja neuvoi laittamaan riisiin kardemummaa, jolloin se alkoi maistua lapsille. Hän on ollut muutoinkin hyvin aktiivinen, käynyt kouluissa kaverinsa kanssa kertomassa itsestään ja pakomatkasta ja murtamassa näin muukalaisuuden muuria.

Teatteriesityksen alussa kolmenkymmenen hengen ryhmä, irakilaisia, suomalaisia ja syyrialaisia, taputtaa lavan reunoilla sydämen lyöntien tahtia. Isolle kankaalle heijastetaan rujoa videokuvaa sodasta, jossa ihmiset juoksevat raunioiden välissä kujia pitkin pakoon jylinää ja pommeja. Pauke on melkoinen ja tilanne uhkaava. Teatterisavu täydentää elämystä.

Esitys koostuu erilaisista näytellyistä tilanteista, liikkeestä, kännykällä kuvatuista kuvista ja videoista pakomatkoilta ja musiikista. Päähenkilöiksi nousee viisi pakolaisiksi lähtenyttä miestä, joiden lähtötilanteet esitetään, Wissam, George, Omar, Rizkar ja Hussein.

Kun suosittua ajankohtaisohjelmaa vetävä toimittaja erehtyy paljastamaan korruptioon langenneen korkeassa virassa olevan henkilön, hän saa potkut. Kun häneksi luultu veli ammutaan, perheen isä pakottaa ainoan poikansa pakomatkalle.

Mosulissa asuvan kristityn perheen isää pidetään pankkivankina, ja kun pyydetyt lunnaat on maksettu, isä raahataan ruumiina kotiin ja seuraavaksi uhataan teloittaa poika. Poika pakenee.

Krsitittyäkin pahempi on vanhoillisten mielestä jesidi. He katsovat, että jesidit eivät ole ihmisiä, kuten islaminuskoiset, juutalaiset ja kristityt, joten heidän henkensä ei ole minkään arvoinen. Kun eräs nuori mies rakastuu jesidinaiseen, niin hänen uppiniskaisuutensa tekee hänestä henkipaton.

Poliisin ammatissa kuten toimittajanakin joutuu sotatilanteessa tappolistalle ellei taivu palvelemaan terroristiryhmää. Mies pakenee mieluummin kuin alkaa teloittaa omia kansalaisiaan.

Kun perhe on virunut leirillä kauan, perheen äiti taivuttaa isän lähtemään etsimään jotain parempaa, turvallista maata, johon hän ja lapset voitaisiin myöhemmin hakea. Kun lapset eivät pääse kouluun ja jokainen päivä on vain odottamista - "täällä  meillä ei ole mitään" - isä lähtee vaaralliselle venematkalle.

Käsi sydämelle. Vieläkö joku moittii: "Ja miehiä sieltä vaan tulee, nuoria miehiä, eivät välitä mitään naisista ja lapsista." 

Takaseinälle ilmestyy kuva öisestä valtamerestä. Sen edessä ryhmä on muotoutunut matkustajiksi ahtaassa pelastusveneessä, jossa etummaiset tutkivat taskulamppujen valossa reittiä ja mahdollisia kareja.
Ryhmän vieressä on kitaristi, joka soittaa ja laulaa hyvin kauniisti arabiankielistä (vai kurdinkielistä) laulua. Se kuulostaa vähän samalta kuin espanjassa kuulemani copla, mutta on eleettömämpää. Muusikko on Rebar Jamal, kurdien X-Factoria vastaavaan X Kurd Like -kisaan osallistunut ammattimaiselta kuulostava nuori mies. Hän esittää näytelmän aikana muitakin kappaleita, joissa puhutaan äidin ikävöimisestä ja rakkaudesta. Loppulaulu on yhteisesitys suomeksi Tuija Kivikon kanssa, Antti Railion Halla ja etelätuuli: ... kun kumpikin luuli, että luontoa uhmaten toisiinsa vois kiintyä halla ja etelätuuli.
Ei ihme, että esityksestä poistuvat ihmiset pyyhkivät silmiään.

Mutta ennen loppua on monta tilannetta lähtömaassa ja Suomessa. Eräs miesten iloisen riehakas häätanssi muuttuu surujuhlaksi. 

Nuori syyrialaistyttö käy kertomassa, että hän oli kuullut Suomen olevan maailman turvallisin maa ja lähti siksi tänne kotimaan kauhuista. 
  
Viimeisessä  videokohtauksessa suomalainen virkailija tuo päätökset samassa kaksiossa asuville viidelle miehelle, joiden vaiheista olemme saaneet tietää. 
He saavat kielteisen päätöksen, koska heidän kotimaansa katsotaan turvallisiksi maiksi. Siis mitä? He lähtivät etsimään turvaa ja se turva onkin siellä Irakissa ja Syyriassa! 

Kaikki puhuvat näytelmässä omaa kieltään. Osassa kohtauksista näyttelijän takana seisova kertoja selittää tapahtumaa. Se tuntui luontevalta, kuin olisi ollut katsomassa tekstitettyä elokuvaa.

Esityksen jälkeen näimme näytelmän tekemisestä valmistetun päivittyvän videoteoksen. Videon tekijä Aimal Hakimi kuvasi myös koko ajan tässä esityksessä. 
Toinen näytelmän käsikirjoittajista Wissam Abdullah Sami kertoo videolla saaneensa juuri kielteisen päätöksen. Hän on ollut tulkkina koko turvapaikanhakijana olonsa ajan ja tehnyt innolla tätä näytelmää. Näytelmä on valmistettu kolmessa kuukaudessa ryhmälähtöisesti. Vielä pari päivää sitten Sami, kuten häntä Suomessa kutsutaan, kertoi Kouvolan Sanomien jutussa odottavansa päätöstä minä päivänä tahansa. Kielteinen.

Videodokumentin tekijä Hakimi pakeni Afganistanista Kotkaan 2013. Hän oli johtanut koulutuskeskusta, jonka moderni opetussuunnitelma ei ollut talebanien mieleen. Hakimin isän talebanit murhasivat. Hakimi määrättiin ensimmäisessä turvapaikkakäsittelyssä palautettavaksi Suomesta Kabuliin, jossa häntä oli vainottu, ja valituksen jälkeen monissa työtehtävissä Suomessa toiminut mies päätettiinkin karkottaa Irakiin, jossa hän ei ole koskaan edes käynyt. Toiseen valitukseen on vastattu, että päätös on oikein tehty. 

Miten voidaan tehdä tällaisia päätöksiä?  
Kiristynyt turvapaikkapolitiikka johtaa paperittomien lisääntymiseen. Tottakai ihmiset pakenevat maan alle turvaverkkojen ulkopuolelle mieluummin Suomessa kuin palaavat samanlaisen asemaan johonkin heille vaaralliseen maahan.

Olen tyytyväinen, että Kouvolan Sanomat on kirjoittanut niin paljon meidän alueemme turvapaikanhakijoista, tämänkin näytelmän puitteissa jo kolme laajaa artikkelia. Paljon tietoa. 

Näytelmän valmistaminen on varmaan ollut tärkeää ja kotouttavaa sen ulkomaalaisesiintyjille. Se oli kotouttavaa myös katsojille. Esityksessä oli lämmin tunnelma. Kiitos koko ryhmä!

Näytelmän lopussa sen ohjannut entinen Kuusankosken teatterin johtaja, Voimateatterin perustaja, teatteriopettaja ja moninaiseen ehtivä ihminen, Piia Kleimola, sanoi, että jokaisen esityksen jälkeen tanssitaan. Osa jäikin tanssimaan, varsinkin nuoremmat. Rytmi oli hyvin tarttuvaa, minuunkin, estoiseen. Me katselimme lähtiessä mieheni kanssa Reda AlTaiin töitä ja tervehdimme ihmisiä ympärillämme. Sekä esittäjissä että yleisössä oli tuttuja kasvoja vuoden takaa, jolloin he odottivat hätämajoituksessa ja me puuhasimme keittiöapulaisina. Oli kiva nähdä, että he olivat sopeutuneen oloisia ja puhuivat jo aika paljon suomea. Lapsetkin olivat kasvaneet. Esityksen ikäraja on 13 vuotta. Lapsiesiintyjät tuotiin sivutiloista joihinkin kohtauksiin; kokonaisuutena näytös on lapsille liian rankka. 
Minua liikutti sekä näytelmä pakahduttavine kohtauksineen että nämä ihmiset, joille se on totta. 

Jos näytelmä kiinnostaa, niin sen voi nähdä vielä tammikuussa Kotkassa monikulttuurisessa toimintakeskus Myllyssä. Kouvolasta esityksessä oli mukana monikulttuurikeskus Saaga. 
Voimateatterista, Saagasta ja Myllystä löytyy tietoa googlaamalla.



Näytelmän ohjelmalehtisen alkukuva


Seuraavana aamuna kesken sanomalehtien lukemisen:
Pysähdyin HS:n Ulkomaat sivuille, jossa on kuvia Alepposta, 50 000 siviiliä odottaa kuolemaa, ellei evakuointi onnistu. Kuvat ovat kauheita. Kuvittelen niihin äänen ja olen taas Voima-teatterin esityksessä.
Kouvolan Sanomissa kerrotaan, että Turvallinen maa -esitykset keräsivät Kouvolassa joka kerta täyden katsomon ja että esitystä on pyydetty kouluihin ja maakunnan ulkopuolelle, mm. Mikkeliin ja Imatralle. Ohjaaja näkee kaiken vain järjestelykysymyksenä, mikä into.
Suurin osa näyttelijöistä on saanut kielteisen päätöksen. Siinä on yksi kysymys.
Paitsi tietoa tämä esitys lisää empatiaa ja on näin oikea joulun sanoman levittäjä enemmän kuin monet nostalgiaa nostattavat joululaulukonsertit.
Eräs esiintyjistä sanoi haastattelussa, että hän on oppinut välttämään Kotkassa liikkuessaan aikoja, jolloin suomalaiset juhlivat. Miten me saisimme "juhlimiseen" juhlamielen? Kotkan Meripäivät, juhannus, jopa joulu saavat aikaan ruumiita myös ihan suomalaisten keskuudessa, rauhan aikana.
Tällaisia mietteitä tänä aamuna.
Toiveikasta torstaita kaikille lukijoille! 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...