lauantai 14. kesäkuuta 2014

Kaikille lapsille, tietokirja, toimittanut Anna Rastas (2013)



Perusopetuksen on tuettava jokaisen oppilaan kielellistä ja kulttuurista identiteettiä sekä äidinkielen kehitystä. Tämä on eräs perusopetuksen tavoitteista nykyisessä opetussuunnitelmassa. Toteutuuko se? Tätä kysymystä tarkastelee yhdentoista kirjoittajan artikkelikokoelma Kaikille lapsille.

Kirjan idea syntyi keväällä 2010 Tampereen yliopistossa järjestetyssä Kirjoja kaikille lapsille! -seminaarissa. Teoksen toimittaja Anna Rastas työskentelee tässä yliopistossa sosiaaliantropologian professorina. 

Kirjallisuustieteen dosentti Päivi Heikkilä-Halttunen kysyy omassa artikkelissaan, millaisin äänenpainoin lasten kuvakirjat ovat valmentaneet suomalaisia lapsia yhä moninaisempaan yhteiskuntaan 70-luvulta nykyhetkeen. Tässä artikkelissa mainituista kirjoista haluan nostaa esiin Raili Mikkasen ja Mauritz Hellströmin kirjan Thuongin päivä (1984). Se on varhaisin kotimainen kuvakirja, joka käsittelee maahanmuuttajalapsen sopeutumista. Tämä kirja herätti huomiota myös muissa Pohjoismaissa, koska vastaavaa ei ollut muualla vielä ilmestynyt.
Adoptoidut, muualta muuttaneet ja myös Suomessa syntyneet ulkomaalaistaustaiset lapset on esitetty kuvakirjoissa hyvin pitkään erikoisuuksina, mutta nykyään on jo kirjoja, joissa he ovat mukana lasten yhteisössä ilman että heidän erityisyyttään korostetaan, mikä on juuri oikein. Eiköhän ne yhdistävät asiat ole lapsille tärkeämpiä kuin erottavat! 

Aukeama Liisa kallion kuvakirjasta Lentävä talo (2003)
Tähän sopii hyvin keskusteluni pienen kolmivuotiaan pojanpoikani kanssa Turussa.
-  Mun parat kaveri on Tuntan.
-  Millainen poika se Sultan on?
-  Tuntanilla on tininen pipo.
-  Mitä te Sultanin kanssa teette siellä päiväkodissa?
-  Me aina juattaan kilpaa. Tuntan otaa tanoo äRRän.
-  Jaa.

-  Mummi, mää kytyin, mikä ten Tuntanin tukunimi on. Tuntan tano, että ten tukunimi on Tuntan. Ten Tuntanin tukunimi on Tuntan. Titte me naurettiin. 

Sultan Sultania määrittää siis sininen pipo, ei se, että hän on tumma ihonväriltään, mitä moni aikuinen pitää tärkeänä asiana. Aikuinen etsii sopivaa ilmaisua tälle ominaisuudelle tietäen, että n-sana on kielletty ja hoksaamatta, että voisi ohittaa koko asian ja sanoa vain kongolainen tai tunisialainen. Ihonvärillä toisaalta ei ole väliä, ja toisaalta sillä on liikaakin väliä siksi, että sitä on käytetty rasismiin oikeuttavana asiana. 

Vähän vanhemmat lapset huomaavat tietysti enemmän eroja ja heissä herää kysymyksiä, joihin aikuisen pitäisi osata vastata.

Ote kirjan johdannosta:
Uudet väestöryhmät eivät ole samalla tavoin edustettuina kaikilla työelämän alueilla tai asuinalueilla kuin mitä ne ovat päiväkodeissa ja kouluissa, joten lapset joutuvat aikuisia useammin pohtimaan maahanmuuttoon, monikulttuurisuuteen, etnisiin vähemmistöihin ja rasismiin liittyviä kysymyksiä. Heillä on halua keskustella näistä asioista ja usein heillä on myös kokemuksen myötä tullutta tietoa enemmän kuin vanhemmillaan.

Kasvatustieteilijä Jaana Pesonen on otsikoinut artikkelinsa Xing, Sikuriina sekä Tatu ja Patu. Kaikkia näitä kirjoja löytyy omastakin hyllystäni, joten oli kiinnostavaa lukea, mitä tutkija näissä suosituissa kuvakirjoissa näkee. Hän esittelee nämä kirjat esimerkkeinä monimuotoisuuden esittämisestä tavanomaisena arkisena tilana. Adoptoidun Xingin kotipihassa liikkuu etnisesti ja uskonnollisesti moninaisia perheitä. Tämä näkyy kuvissa, mutta sitä ei tekstissä huomioida, vaan asiaa pidetään normaalina. Kirjoissa korostetaan myös sitä, että tausta tai ihonväri ei ole ainoa erilaisuutta ilmentävä tekijä. Sikuriina-sarjan kirjoissa on erilaisia perhemalleja, ideologioita ja sosiaalisia luokkia. Tatun ja Patun luokalla on näkövammainen ja lukivaikeuksinen ja monta muuta, jokainen on omalla tavallaan erityinen eikä tumma ihonväri tai huivipäisyys korostu. Xingin luokan matikkanero on tummaihoinen Ali. Voisi ajatella, että tämä toimii vastapuheena yleistä käsitystä vastaan, jonka mukaan maahanmuuttajalapset laskevat luokan tasoa. 

Leena Virtanen ja Salla Savolainen, Pikku Xing
Anna Rastas tarkastelee, miten lastenkirjoissa kuvataan afrikkalaisten diasporaa ja afrikkalaistaustaisten lasten identiteetin rakentumista. Jokainen afrikkalaistaustainen joutuu ottamaan kantaa afrikkalaisten orjahistoriaan ja rasismiin jollakin tavalla aivan kuten juutalaiset tiedostavat taustastaan juutalaisvainot ja idean yhtenäisestä kansasta. Rastas muistuttaa, ettei kukaan halua olla pelkkä uhri, vaan myös sankari. Milloin joku kirjoittaa kirjan, jonka päähenkilönä on Peppi Pitkätossu -tyylinen Fatima?

Kielitieteilijä Sirkku Latomaa korostaa monikielisyyttä vallitsevana olotilana maailmassa. Suurin osa maapallon väestöstä käyttää arjessaan useampaa kuin yhtä kieltä, onhan kansallisvaltioita vain noin 200 ja kieliä lähes 7000. Tästä huolimatta monikielisyyteen suhtaudutaan usein poikkeuksena. On hyvä tiedostaa, että Suomikin on monikielistymässä. Kaupunkinuorten keskuudessa on syntymässä uusi monietninen kielimuoto. Muistan muutama vuosi sitten lukeneeni tästä artikkelin Helsingin Sanomissa. Siinä esiteltiin lauseen aloittava muoto mä vannon/ mä lupaan, joka tulee arabiasta ja on vähän kuin englannin I think. Ruotsalainen Jonas Hassen Khemiri on kirjoittanut tästä teemasta teoksissaan Ajatussulttaani (2004) ja Montecore – uniikki tiikeri (2007). Sitaatti jälkimmäisestä kirjasta:
Meillä on tunisialaiset isät ja ruotsalaistanskalaiset äidit eikä me olla ihan suedis eikä ihan arabis vaan jotakin muuta, jotakin kolmatta ja tieto siitä että tämä yhteisö ei ole ihan yksinkertainen kasvattaa meidät luomaan oman lokeron, uuden yhteisön josta puuttuu rajat, josta puuttuu historia, se on kreolisoitu piiri jossa kaikki on sekoitettua ja miksattua ja hybridisoitua. Me ollaan muistutus siitä, että teidän aikanne on ohi. Me ollaan niitä, jotka vievät teiltä teidän ällöttävän kielenne ja murjovat sitä. Me ollaan niitä jotka eivät ikinä hyväksy kieltä joka on konstruoitu seulomaan meidät pois. 

Kasvatustieteilijä Juli-Anna Aerila korostaa kaunokirjallisuuden lukemista elämän ymmärtämisenä. Hän listaa monikulttuurisuutta käsitteleviä nuortenkirjoja. Erityismaininnan ansaitsee Marja-Leena Tiainen, jonka useista ulkomaalaisaiheisista kirjoista Alex, Aisha ja Sam (2007) perustuu haastatteluihin ja on lähellä elämäkerrallista tai dokumentaarista romaania. Kaunokirjallisuuden käyttämisessä eettisenä kasvatuksen välineenä on myös vaaransa, joista Aerila varoittaa. Lukijan lukutaito ja maailmankuva määräävät, miten hän kokee lukemansa ja pahimmillaan ennakkoluuloista lukeminen voikin vahvistaa ennakkoluuloja. Taitava opettaja tuntee ryhmänsä ja liittää lukemiseen muuta toimintaa, piirtämistä, näyttelemistä ja vähintään keskustelua. 

Afrikkalaisen kirjallisuuden dosentti Raisa Simola tarkastelee Yrjö Kokon satua Pessi ja Illusia (1944). Illusia-keiju laskeutuu kotoaan Sateenkaarelta Pessi-peikon luo metsään ja jää onnettomien seikkojen seurauksena maan päälle. Ihmisten maailmassa soditaan. Pessi opettaa Illusiaa elämään rankassa neljän vuodenajan ilmastossa, ja Illusia opettaa Pessille optimistisempaa elämänasennetta. Yhdessä he selviävät yli rankan talven kumpikin oppien toisiltaan. Pessimistinä ei pärjää, mutta ei kannata myöskään olla liian sinisilmäinen. Kevään tullen pariskunnalle syntyy lapsi ilman peikon karvaa ja keijun siipiä, uusi ihminen. Kirja on ihana satu ja aikansa luonnon kultainen kirja, sodasta selviämistarina ja kasvukertomus.
Simola ottaa esiin myös aivan uuden tulkinnan. Illusia on maahanmuuttaja, joka onnistuu sopeutumaan ja Pessi on supisuomalainen, joka opettelee Illusian seurassa elämään monikulttuurisesti. Kokon kirjassa näkyvät aikansa asenteet, naisten ja miesten roolit ovat vanhanaikaiset ja mustaihoista sanotaan neekeriksi. Nämä ovat aikansa tapakulttuuria, jolle nykyään hymähdellään paheksuvasti tai huvittuneesti. Tällä kertaa nämä seikat saavat jäädä taka-alalle, kirjassa on niin paljon muuta. Pessin ja Illusian satu ei olisi kestänyt, ellei se olisi niin monitulkintainen.

Taiteen tohtori Helena Oikarinen-Jabai kertoo somalinuorten kanssa toteuttamastaan Mun stadi- projektista, jossa nuoret valokuvasivat ja videoivat arkeaan sekä haastattelivat toisiaan. Merkittävää on, että nuoret olivat tässä projektissa kanssatutkijoita, ei vain tutkimuksen kohteita. Materiaalista valmistui näyttely, radio-ohjelma ja kirja Mun stadi (2012). 

Kuvataiteilija Sasha Huber kertoo, miten hänen haitilainen isoisosisänsä PaGeo kuvitti koulukirjat uudelleen. Hän sai kustantajan vakuuttuneeksi siitä, että lasten kirjoissa on oltava kuvat ja tarinat heidän omasta ympäristöstään. PaGeo teki sitten samanlaisia kuvitusprojekteja myös Ranskassa ja Ghanassa UNESCON apurahan turvin.

Lontoossa asuva, kustannusalalla työskentelevä, intialaistaustainen Sharmila Beezmohun toteaa, että myös monikulttuurinen Lontoo on hyvin suppea kirjavalikoimassaan.  
Näyttääkin siltä, että siskoni lasten kirjahylly on hyvin samankaltainen kuin oma lapsuusajan kirjahyllyni oli. Se hylly kyllä riitti ruokkimaan rakkauttani kirjoihin, mutta on tyrmistyttävää, että sisareni lapset joutuvat todennäköisesti etsimään aivan yhtä pitkään kuin minäkin, ennen kuin he löytävät kirjallisuutta, johon samaistua.

Politiikantutkija Mai Palmberg kirjoittaa ruotsalaisten oppikirjojen Afrikka-kuvasta. Tähän kuvaan kuuluu, että usein yksi afrikkalainen yleistetään edustamaan koko kirjavaa maanosaa, jossa asuu lähes miljardi hyvinkin erinäköistä ihmistä useassa eri valtiossa. Afrikkalaiset ovat edelleen oppikirjoissa usein ilman nimiä, kotoisin paikasta nimeltä Afrikka.  

Viimeisen puheenvuoron saa kirjassa edesmennyt antropologi Ulla Vuorela, jonka työ jäi kesken. Hänen artikkelinsa Lapsilukija vallan maailmassa on toimitettu tähän teokseen. Vuorela korostaa sitä, että lapsi ei ymmärrä lukemaansa kolonialistiseksi tai rasistiseksi, mutta lukukokemuksen voi avata myöhemmin aikuisena ja tarkastella sitä oman aikansa kontekstissa.

Tämän ansiokkaan tietokirjan lopussa on kattava kirjaluettelo monikulttuurisia lasten ja nuorten kirjoja maittain ja aiheittain. Siihen kannattaa tutustua.

Kun kirja on suunnattu tutkijamaailman ulkopuolelle, tekijöiden olisi kannattanut karsia akateemisia piirteitä, kuten pitkiä viiterimpsuja. Joitakin kirjoituksia vaivaa toisteisuus ja kuivakkuus. Tekijät olisivat voineet myös olla tarkkana, että eivät käsittele keskenään samoja asioita. Hieman lisää työstämistä ja hyvästä kirjasta olisi tullut loistava.

Loppusitaatiksi valitsen upean kohdan Raisa Simolan artikkelista. Olen täysin samaa mieltä kirjoittajan kanssa!
Olisi tärkeää, että monikulttuurisen nyky-Suomen kouluissa tiedostettaisiin viihteellisen kulutuskulttuurin valta ja toimittaisiin tomerasti sitä vastaan, vanhanaikaisuuden leimaa pelkäämättä. Olisi tärkeää puhua hitaan - paneutuvan - lukemiskulttuurin puolesta yleensä ja erityisesti ajattelun ja klassikkojen puolesta. Silti klassikoihinkaan ei kannata suhtautua kritiikittömällä ihailulla vaan analyyttisellä luennalla: aikansa lapsia nekin.

19 kommenttia:

  1. Tämä on kiinnostava kirja, joka mun on pitänyt lukea mutta en sitten jaksanutkaan. Kiitos, että esittelit kirjan näin perusteellisesti!

    Ja samaa mieltä, että lapset ottavat asiat ihan tavallisina, elleivät vanhemmat pääse pilaamaan lapsiaan omilla mielipiteillään ja tavoilla nähdä asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No, tästä tuli kyllä perusteellinen. Tuntui, että jokaisesta kirjoittajasta on sanottava jotakin. Monikulttuurisuuskasvatus on myös eräs lempikiinnostuksenkohteitani - siksikin meni vähän pitkäksi.
      Lapsilla ei ole historian painolastia. He osaavat nähdä asiat raikkaasti, ihmeelliset, ihanat lapset!

      Poista
  2. Erinomainen postaus, Marjatta!
    Näin kaksikielisessä kaupungissa asuessani huomaan valitettavasti, että ennakkoluulot eivät rajoitu ainoastaan eri etnisten ryhmisten välille, vaan me suomalaiset osaamme olla ennakkoluuloisia myös keskenämme.

    On ollut mielenkiintoista huomata, kuinka esimerkiksi ruotsinkielen oppiminen suomenkielisille lapsille on täällä Porvoossa helpompaa jo asenneilmapiirinkin vuoksi (kun vertaa omaan syntymäkaupunkiini Hyvinkääseen). Täällä ruotsin valitsee suurin osa suomenkielisistä lapsista jo vapaaehtoisesti 4.luokalla ja oppimistuloksien uskallan väittää olevan parempia kuin teiniangstissa aloitettuna 7.luokalla. Ja arjen kielikylpy tehostaa toki oppimista: tällainen aidosti kaksikielinen kaupunki auttaa oppimaan ja ylläpitämään kielitaitoa.

    Olen itse aikanani kapinoinut murroiän kuohuissa "pakkoruotsia" vastaan ja muistan jopa tiukkasanaisesti väitelleeni aiheesta ruotsin lehtorini kanssa. "Mä en tätä hiton ruotsia tule tarvitsemaan koskaan!!!" Kuuluisat viimeiset sanat. Tämän ääneen huutaneen tytön kohtalo ilman muuta johdattaa porvoolaismiehen syliin... ;) Ja nyt olen ammatissa, jossa olen kaksikielisyyden puolestapuhuja. Jokaisella tulee olla oikeus käyttää äidinkieltään ja tietyissä elämäntilanteissa tunnekielen käyttö on äärimmäisen tärkeää ja siihen on oltava oikeus: synnyttäessä, psykiatriassa, hätätilanteissa kun ihminen on muutenkin shokissa vaikkapa soittaessaan hätäkeskukseen jne. Jokainen vastaanväittävä voi seuraavan kerran testata, miltä tuntuu asioida esimerkiksi sairalaan päivystyksessä siten, että ei saa itse puhua omaa äidinkieltään kun johonkin paikkaan sattuu ja lujaa.

    On ääretön rikkaus saada laittaa lapsensa kaksikieliseen päiväkotiin ja saada lapselle kielitaitoa ihan kaupan päälle ;) Lapset ovat siitä ihania, että kuten kirjoitit, heillä ei ole ennakkoluuloja. Ne tulevat meiltä aikuisilta. Myös täällä kaksikielisessä kaupungissa...

    VastaaPoista
  3. Kiitos, Milla!

    Puhut niin totta kielestä. Minä olen opettanut ruotsia Itä--Suomen kouluissa, joissa vastustus on ollut melkoinen. Kuhmossa hankimme oikein ystäväkoulunkin Kristinestadista, että saisimme oppilaat kiinnostumaan. Teimme vierailuja puolin ja toisin, mutta asenteet olivat tiukassa. Viimeisenä kymmenenä työvuotenani opetin vain englantia, eipä tarvinnut taistella ennakkoluulojen voittamiseksi.

    Yksi minua kovasti surettanut asia oli Venäjältä Suomeen muuttaneet oppilaat, jotka häpesivät omaa kieltään. Äidit olivat muuttaneet lapsen kanssa Suomeen mentyään naimisiin suomalaisen miehen kanssa, ja hekin halusivat kasvattaa lapsensa täysin yksikielisenä oman kulttuurinsa unohtaen. Surullista.

    Kaksikielisyys avartaa ja antaa pohjan oppia muita kieliä ja mallin suhtautua rennosti sanojen hakemiseen ja selittämiseen eli kehittää älyä yleensäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kunpa sitä nuorena oivaltaisi, että elämä voi viedä minne vain ja siitä ruotsista saattaa aidosti olla hyötyä. Minkään kielen opiskelu ei taatusti mene koskaan hukkaan. Mikään opiskelu ei ole koskaan merkityksetöntä.

      Surullista, kuinka oma kulttuuri halutaan kumittaa pois. Kaksi- ja monikielisyys todella avartaa, kuten monikulttuurillisuus. Bloggauksesi oli jälleen niin ajankohtainen ja tärkeä... <3

      Poista
    2. Mikään opiskelu ei todellakaan koskaan mene hukkaan. Minusta peruskoulu on aika hyvä, mutta se oli välillä parempikin ja viihtyisämpi, kun valinnaisuutta oli enemmän.
      Ennen peruskoulua olleessa oppikoulussa painotettiin akateemisuutta ja käytännön aineet hutaistiin joten kuten. Itseäni on esim. harmittanut saamani huono kotitalousopetus. Nyt kaikki peruskoulaiset oppivat kokkaamaan, ja monet ovatkin tosi innostuneita ruoanlaitosta.

      Poista
  4. Ruotsin pakollisuus on purettava monikielisyyden ja yksilöllisen kieltenoppimisen tieltä.

    Täällä muisteltiin kouluaikaista kritiikkiä pakkoruotsia kohtaan, joka suli sitten varauksettomaksi iloksi ruotsin osaamisesta uudella kotiseudulla. Minä taas olin koulussa ruotsista niin innoissani, että harkitsin ruotsinopen uraa - kohtalo vei kuitenkin minut kielivapauden kannattajien joukkoon. Nyt haastan ruotsin pakollisuuden aina ja kaikkialla - tänään tässä blogissa.

    Miksi se, että yksi löytää onnensa ruotsinkielisen vähemmistön mailta tarkoittaisi, että pakkoruotsi kaikkien muiden kohdalla on perusteltua. Miten huonosti pakko - jolle ei todellakaan ole perusteita useimpien opiskelijoiden nykyisyydessä ja tulevaisuudessa - kohteleekan ihmisen oikeutta kieleen samaistumiseen ja kielen oppimiseen omista lähtökohdista?

    Mikäli meillä olisi muiden maiden tapaan kohtuullinen kielivalinta, nuoremme voisivat kokea kielivalintansa paitsi hyödyn kautta myös osana omaa persoonallisuuttaan: minä olen tällainen vähän ranskalainen, taiteellinen; minussa on ripaus välimerellisyyttä siksi espanja; juurissani on keski-eurooppaa, otan saksan; minä koen vetoa slaaveihin ja venäjään...

    Maahanmuuttajien myötä meille on syntynyt monia kieliryhmiä: puolikielisiä nuoria, kotikielensä unohtaneita nuoria, nuoria perheistä, joissa on useita kieliä... Näiden kaikkien yhteinen nimittäjä tämän päivän Suomessa on - pakkoruotsi!

    Pakkoruotsille ollaan luomassa valtakunnallista digitaalista oppimisympäristöä - hyvä niin. Mutta missä ovat ne digitaaliset oppimis- ja seurusteluympäristöt muille kielille. Ne olisivat auttaneet myös syrjäseutujen venäjänkielisiä tai muita maahanmuuttajanuoria säilyttämään kielensä ja pysymään kosketuksissa kielen kautta kulttuuriin.

    EU:n tasolla on suuri tehtävä luoda näitä digitaalisia ympäristöjä, osin opetettavien kielialueiden omien asiantuntijoiden ja oman tarjonnan avulla. Tässä on projektia, jonka myötä voisi syntyä myös e-kirjoja ja mahdollisesti nuorten itse luomia teoksia monen kulttuurin lapsen kokemuksista.

    Mutta palaan pakkoruotsiin. Tilanne on masentava. Ihmiset, jotka ovat - syystä - rakastuneet itse ruotsiin ja sen kautta avautuvaan kulttuuriin, kuvittelevat, että heidän on "pelastettava" nuoret vääriltä "asenteilta", kun nämä oikeutetusti kyseenalaistavat pakon. Kyse on kuitenkin nuorten todellisesta oikeudentunnosta - ei kieltä voi pakottaa, jos kielelle ei ole käyttöä. Käyttämätön kieli ei muodostu työkaluksi vaan rapistuu ja unohtuu.

    Täällä kirjoitettiin, että "tunnekielen käyttö on äärimmäisen tärkeää ja siihen on oltava oikeus: synnyttäessä, psykiatriassa, hätätilanteissa kun ihminen on muutenkin shokissa vaikkapa soittaessaan hätäkeskukseen". Tämä on haaste monikielistyvässä yhteiskunnassa eikä sitä ratkaista pakkoruotsilla. Lisäksi tähän tulee vielä vanhusten ja lasten erityishoiva, erityisesti dementoituvien maahanmuuttajien tilanne. Meillä on haasteita, joihin voidaan vastata osin teknologialla (nopeasti saatavat puhelintulkit) ja osin eri kieliryhmien omilla ratkaisuilla.

    Suomenkielisten nuorten enemmistö monikielistyy yhdistelmällä suomi-englanti, sama tapahtuu muualla Pohjolassa ja monissa Euroopan maissa. On syytä antaa nuorille kiitosta siitä, että he ovat netin kautta jo varhain löytäneet omaehtoisen kieltenopiskelun. Sille - ja vain sille - voidaan toimivaa kielitaitoa jatkossa rakentaa.

    On myös muistettava, että on suuri joukko niitä (erityisesti poikia), joille oman äidinkielenkin oppiminen on haaste. Heillä on oltava lupa rajoittaa kieltenopiskelua ja vahvistaa muulle opiskelulle ja itseilmaisulle, osallistumiselle välttämätöntä äidinkieltä.

    Ruotsi kuuluu yhdeksi valinnaiseksi kieleksi muiden joukkoon, kuten suomi on yksi valinnaiskieli saksan, ranskan, espanjan ja venäjän rinnalla Ahvenanmaalla.

    Jatkan mielelläni tästä aiheesta.

    - Käreitär -

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Käreitär!
      Olen mielissäni, että tulit mukaan tähän keskusteluun. Mielessäni alkoi muuten pyöriä "I appreciate your coming ... ", piti oikein miettiä, miten sanon sen hyvin suomeksi. Toiset asiat on sanottu joissain kielissä aina paremmin kuin toisissa. Jospa omaa kieltään luovat kaupunkinuoret nappavatkin ne parhaat palat eri kielistä antaessaan piutpaut oikeakielisyydelle!

      Ruotsin pakollisuus on esteenä monikielisyydelle. Onhan se. Oli vaikea opettajana vastata noihin Millankin nuorena koulussa esittämiin kysymyksiin. Piti vain sanoa, että me emme koulun tasolla sitä voi päättää, näillä mennään ja koitetaan tehdä tästä kivaa. En ole koskaan ruotsinopettajanakaan ollut sitä mieltä, että kaikkien on opiskeltava ruotsia. Englanti on maailmankieli, sen asema on selvä. En ole myöskään koskaan tavannut oppilasta, joka kysenalaistaisi englannin opiskelun. Innostus englantiin näkyy myös siinä, että ylioppilaskokeiden tehtäviä on pitänyt vaikeuttaa koko ajan, koska oppilaiden koulun ulkopuolella omaksuma sanasto on huikea. Ruotsin kanssa on välttämättömyyden pakosta käynyt päinvastoin.

      Kaksikieliset yhteisöt ovat hyvin hedelmällisiä paitsi kahden kielen oppimiselle niin muutenkin moninaisuuden ymmärtämiselle. Porvoo ja Tornio ovat ihanteellisia ruotsin omaksumiselle. Mutta jossain itärajalla tilanne on toinen. Joissain kunnissa on yritetty saada "pakkovenäjä", mutta ei sekään onnistu, jos nuoret eivät kiinnostu. Asiaa on perusteltu palveluammateissa tarvittavalla venäjän taidolla, mutta sekään ei pidä paikkaansa. Kouvolassa on esim, monessa liikkessä Venäjältä Suomeen muuttaneita myyjiä tätä tarkoitusta varten. Meillähän on jo joillakin alueilla melkoinen venäläisvähemmistö. Lappeenrannan seutu ja Kotka, jossa ennen on ollut paljon ruotsinkielisiä, saattavat olla jo hyvin suomi - venäjä -kaksikielisiä.

      Niitä oppilaita, joille oman äidinkielenkin oppiminen on haaste kyllä löytyy. Muistan erään pojan Kuhmon perukoilta, joka oli hyvä käsistään, pikku puuseppä, mutta kaikki lukuaineet olivat aivan tervanjuontia. Pojan äiti vetosi minuun luokanvalvojana, että ottaisimme tämän huomioon, ja niin me opon kanssa räätälöimme pojalle lukujärjestyksen, jossa oli enimmäismäärä puutyötä eli kaikki valinnaisaineet ja ruotsin tunnit. Poika alkoi viihtyä koulussa. Silloin oli tällainen porsaanreikä olemassa, mutta eipä ole enää. Nykyisessä peruskoulussa korostetaan, että ketään ei jätetä, mutta se tarkoittaa, että kaikki pakotetaan samaan. Tosi ilotontahan sellainen opiskelu on.

      Nuorten itse luomista teoksista tuli mieleeni viimeisessä koulussani Inkeroisissa olleet liberilalaiset sisarukset. Kolmikon tyttö oli niin onnellinen, kun vielä muuten kieltä taitamattomana sai musiikissa tehdä omia esityksiään, ja heti kun hän oppi laittamaan suomen sanoja peräkkäin, hän kirjoitti koskettavan kirjeen kouluväelle. Kaikkea tällaista lisää ja mieluiten yhteisprojekteina, niin hyvä tulee!

      Poista
    2. Lisään vielä tähän äsken kirjoittamaani sen, että tietysti sekä ruotsia että venäjää tarvitaan erinäisissä ammateissa ja niitä sekä monia muita kieliä pitää opiskella yliopistoissa, mutta peruskoulu ei kyllä saisi olla niin jähmeä ja oppilaalle epäystävällinen. Kyllä oppilaidenkin mielipidettä pitää kuulla niin ruotsin kielen opiskelun pakollisuudessa/valinnaisuudessa kuin muissakin asioissa.

      Poista
    3. Ruusu Sinulle, hienosta vastauksesta: @}--`--,----
      Kiitos!
      Olisipa vielä keinoja meillä opettajana ja emeritusopettajana vaikuttaa tähän pakollisuuteen, joka on kokonaan luotu poliittisena lehmänkauppana lapsiamme, niitä erilaisia, monikulttuurisia ja monikielistyviä, ajattelematta!

      - Käreitär -

      Poista
    4. No, turhempaa mielestäni on pakkouskonnon opetus peruskouluissa. Mutta tämän enempää en osaltani jaksa vääntää aiheesta "pakkoaineet suomalaisessa peruskoulujärjestelmässä".

      Osuva bloggaus siitä selvästikin kuohuttavasta aiheesta: suomenruotsalaisuudesta
      http://saaristohuvila.wordpress.com/2014/02/22/rakastuin-suomenruotsalaisuuteen/

      Poista
    5. Meillä ei ole muita "pakkoaineita" pakkoruotsin tapaan. Meillä oli joskus "pakkoevlut", mutta nykyisin sen sijaan on jokaiselle oman uskontokunnan opetusta tai uskonnottomille elämänkatsomustietoa. Kun huomattiin, että sama katsomusaine kaikille ei pelitä, kuviota muutettiin. Aivan samoin nyt vieraiden kielten korissa myös ruotsin on oltava yksi vaihtoehdoista eikä se ainoa vaihtoehdoton. Monessa maassa englanti on valittu pakolliseksi, mutta englannin pakollisuutta ei ymmärrettävistä syistä ole noustu vastustamaan, koska sen tarve on niin ilmeinen. Ruotsin kielen kohdalla Suomessa pakollisuus ei perustu tarpeeseen, näin on todettu myös EU:n selvityksessä, vaan "kulttuurisiin syihin".

      Poista
    6. Se, ettei kannata pakkoruotsin pitkittämistä, ei ole mikään kannanotto suomenruotsalaisuuteen kuten ei minkään muunkaan kielen pakollisuuden kritisoiminen ole kannanotto ko. kieltä puhuviin. Ahvenanmaalaiset poistivat pakkosuomen, koska se kuulemma söi alueen nuorten kielitaidon - ei kyse ole suomenkielisten vastustamisesta.

      Pakollinen ruotsi peruskoulusta yliopistoon on poissa jostain muusta - monen kohdalla tärkeämmästä/mielekkäämmästä kielestä. Monelle, erityisesti erityisoppilaalle tai maahanmuuttajataustaiselle, pakkoruotsi on myös syrjäyttävä tekijä - se laskee keskiarvoa, pitkittää opintoja ja jopa aiheuttaa opintojen keskeyttämisen, sillä ruotsin osuus elämässä Suomessa on käytännössä olematon eikä arki siis tue lainkaan sen oppimista. Missään maailmassa ei ole pakkoruotsin kaltaista kaikille pakollista pientä vähemmistökieltä, joka ei ole enemmistön esivanhempien alkuperäiskieli. Missään maailmassa ei ole esimerkiksi pakkovirkaruotsin kaltaista rasitetta kaikille akateemisille kansalaisille.

      Osmo Soininvaara on kirjoittanut näin: "Olisi --- muka yhtä helppoa opiskella ruotsia ja venäjää tai pelkkää venäjää. Väite on kertakaikkisesti väärä. Jos se olisi totta, meidän kannattaisi varmaankin tehdä kaikista maailman kielistä pakollisia, koska yhden kielen lisääminen kielivalikoimaan on aina ilmaista."

      Svenska nu –hankkeen taannoinen varapuheenjohtaja, toimittaja Tuomas Enbuske on kirjoittanut: "Pakkoruotsin vastustajat ovat oikeassa. --- Jos joku ei tarvitse ruotsia elämässään, niin silloin hän ei sitä ei tarvitse. Ruotsin opiskelua puolustetaan usein sympaattisilla tarinoilla. Joku kertoo käytännön esimerkin elämästään; opiskelin ruotsia ja sitten pääsin Tukholmaan töihin, löysin ruotsinkielisen puolison tai luin mahtavia kirjoja ruotsiksi. Jos nyt kuitenkin ollaan älyllisesti rehellisiä, ongelmana on, että ruotsin kielen paikalle voisi pistää ihan minkä muun tahansa kielen tai taidon. --- Pakollisesta opiskelusta huolimatta suuri osa suomalaisista ei puhu sujuvaa ruotsia, moni ei ymmärrä sitä oikeastaan lainkaan. --- No, mikä pakkoruotsin vastustajissa sitten on niin hienoa? Se on liike, joka pyrkii pois suomalaisille tyypillisestä passiivisen aggressiivisesta alamaisen asemasta. --- Toisin kuin monet muut aktiiviset ryhmät, pakkoruotsin vastustajat eivät ole vaatimassa sellaista taloudellista etua itselleen, joka maksettaisiin muiden lompakoista. He vain vastustavat itseensä kohdistuvaa pakkoa. Ja kaikkien pakkojen pitäisi olla todella hyvin perusteltuja. Hyväksyttäviä pakkoja ovat juuri ja juuri esimerkiksi verotus, yksityisomaisuuden suoja ja valtion väkivaltamonopoli. Ja niidenkin ainoana tehtävänä pitäisi olla vain ihmisten vapauden turvaaminen."

      Kyse on nyt kokonaan suomenkielisten tai uussuomalaisten lasten parhaasta. Heitä on yli 95% Suomessa syntyneistä. Heillä on oikeus käydä kouluja, joissa ruotsi on vapaaehtoinen aine.

      - Käreitär -

      Poista
    7. Oli muuten koskettava tämä blogi, jonka Milla linkitti:
      http://saaristohuvila.wordpress.com/2014/02/22/rakastuin-suomenruotsalaisuuteen/
      Niin suurin unelmin ja töin laati pariskunta unelmakotiaan ja nyt joutuvat siitä sairauden vuoksi luopumaan, ihan nousi kyyneleet silmiin...

      - Käreitär -

      Poista
  5. Onpas tänne tullut paljon kommentteja. Kiva! Kiitos Milla, nimetön anonyymi ja Käreitär.

    Jaa, en pääsekään nyt erikseen tuonne väleihin vastaamaan kenellekään, siispä vastaan teille kaikille näin yhdessä ja samassa kommentissa.

    Kun ruotsin opetus nostetaan pohdittavaksi, niin aina jotkut selittävät, että meillähän on pakkomatematikka ja pakkohistoria ym., että eihän pakkoruotsi ole sen kummempi, mutta minun mielestäni meidän oppiaineisiimme kuuluu matematikka, historia, KIELET jne. Näiden aineiden sisältöä tarkistetaan aika ajoin, esim. historiassa ei enää ehditä lukea paljonkaan antiikin ajasta (ja historiaa on muuten aivan liian vähän!), matematiikkan painotuksia tarkistetaan, siis pitäähän kieltenkin opiskelussa pohtia, mitä kieliä ja kuinka paljon. Kun opetussuunnitelmia koko ajan muutetaan ajan tarpeita vastaavaksi, niin ei kielissä voi olla sellaista jähmetettyä tilannetta, että siihen ei saa lainkaan puuttua. Onhan saksakin aikoinaan jäänyt pois englannin tieltä.

    Olen opettanut elämänkatsomustietoa kymmenen vuotta. Minusta se sopisi sellaisenaan kaikille. Luulen, että tulevaisuudessa tulee jokin yhteinen katsomusaiane, olkoon sen nimi sitten et, etiikka, uskontotietous ja etiikka tai joku muu poliittisesti korrekti nimike, koska nykyinen syteemi on vaikea hallita ja kallis. On vieläkin kuntia, jotka yrittävät salata et:n mahdollisuuden ja pitää kaikki oppilaat samoilla uskonnon tunneilla, koska rahat ovat vähissä.

    Milla, kävin lukemassa tuon Saaristohuvila-tekstin. Samaa mieltä, suomenruotsalaiset ovat mukavaa väkeä, ainakin ne ketä itse tiedän.

    VastaaPoista
  6. Käreitär, argumenttisi ovat päteviä. Voisimme seurata Ahvenanmaata. Ja luulenpa, että niin siinä vielä käy.
    Mutta se ei ole todellakaan kannanotto ruotsinkielisten ihmisten miellyttävyyteen. Herregud - mielikirjailijoissanikin on paljon juuri suomenruotsalaisia.

    Olisihan se ihan kiva, että ruotsiakin valittaisiin ihan samalla tavalla, kiinnostuksesta kuin muita kieliä. Omilla ruotsin tunneillani kiinnostuneet kärsivät, kun enemmistö protestoi joka ikisen tunnin alussa.

    Omista pojistani yksi valitsi venäjän ensimmäiseksi kielekseen ala-asteella - ihan itse halusi vai suosittteliko opettaja, en tiedä - ja on nyt englanninkielen kääntäjä. Pojanpojalla on ranska ala-asteen toisena kielenä. Odotan, mitä lapsenlapset tuumivat ruotsista. Luulen, että pitävät. Varmaan kuitenkin olisi mukavampi opiskella ilman pakkoruotsi-painolastia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Seurasitko keskustelua kansalaisaloitteen tiimoilta? Se oli onnetonta teatteria!

      Erityisesti olin pahoillani vasemmiston ankkuroitumisesta pakkoruotsiin - vain Suna Kymäläinen demareista uskaltautui liputtamaan kahden vapaasti valittavan vieraan kielen puolesta (toki tarjonnan mukaan, kolme kieltä koulua kohti lienee aloitus).

      Esimerkiksi Vasemmistoliiton Modig ja Tiainen lähtivät maalailemaan niin skandinaavista identiteettiä kuin pakkoa oikeutena - aivan uskomatonta!

      Perussuomalaiset saivat kerätä kaikki pisteet puhumalla järkevän kielivalinnan puolesta. Olettavatko muut puolueet, että niiden äänestäjät vain gallupeissa ovat kielivapauden puolesta (vasemmistopuolueilla jopa lähes yhtä suuri prosenttiosuus kuin perussuomalaisilla) mutta että heidän äänestäjänsä eivät kuuntele edustajien puheita tai että he ovat sen verran lapsellisia, että heidät voi tunnepuheella käännyttää pakon puolelle?

      Tarvittaisiin suurta keskustelua aiheesta, mutta sitä vältetään, koska kuvitellaan, että pakkoruotsin kritiikki on väistämättä ruotsinkielisen väestönosan kritiikkiä. RKP kutsuu kielivapauden kannattajia eduskunnassa "ruotsinsyöjiksi" ja "rasisteiksi". Mitä sanat enää merkitsevät, jos ne määritellään tuolla tavoin uudelleen.

      RKP:n ydinalueilla elävien soisin erityisesti miettivän, miten purkaa tämä kytkentä suomenruotsalaisuudesta pitämisen ja pakkoruotsin puolustusvelvoitteen välillä!

      - Käreitär -

      Poista
    2. Kyllä ne keskustelut aina tunteiluksi menevät. Minä odotan, että suomenruotsalaisista nousisi joku toisinajattelija. Jörn Donner voisi olla sellainen, mutta tuntuu, että hänkin on tässä kieliasiassa aivan lössykkä.

      Poista
    3. Donnerhan jyrisi eduskunnan keskustelussa kuin pakkoruotsin virallinen pappi: "Jonain päivänä, siitä olen vakuuttunut, ruotsin kielen pakollisuus voi kadota, mutta tänään sellaista ajavat vain 'tyhmyyden divisioonat' ja 'pimeän puuhamiehet', joilla on aikomuksena ruotsin ohella "heittää roskakoppaan koko se sivistyksellinen perinne, joka piti meidät hengissä Venäjän sortopolitiikan aikana ja sai kansan melkein sataprosenttisesti puolustamaan tasa-arvoa ja demokratiaa talvisodan aikana."
      Hm, jopa Talvisodan ihme liittyikin ruotsin kieleen.

      Niin kauan kuin suomenkieliset ja maahanmuuttajataustaiset suomalaiset eivät nouse kritisoimaan tätä outoa tapaa kirjoittaa historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta ruotsin vahvistamisesta käsin, niin kauan jatkuu teatteri.

      - Käreitär -

      Poista