Laila Pullisen töitä ihailemassa

Veistos ei ole kuollutta materiaa, vaan maamerkki, hengen viesti ihmiseltä toiselle. Se on kolmiulotteinen ajatus ilman sanoja, jonka kautta ihmiset tuhansien vuosien päästä voivat ymmärtää toisiaan, mutta ennen kaikkea myös itseään.

Näin Laila Pullinen, yksi ansioituneimpia ja tunnetuimpia kuvanveistäjiämme, määrittelee veistostaiteen tänä päivänä.

Olemme saaneet Kouvolan taidenäyttelyyn Laila Pullisen 80-vuotisjuhlanäyttelyn, Valon kaari. Kävin ihailemassa hänen töitään, joita on näyttelyssä hänen pitkän uransa eri vuosikymmeniltä, uusimmat viime vuodelta. Näyttelyssä on esillä myös maalauksia ja muutama ryijy.

Valo heijastelee veistosten pinnassa, ja veistokset näyttävät elävän. Jos nämä työt olisivat ulkona, materiaali heijastaisi vielä enemmän valoa ja loisi uusia kaaria. Pullinen on sanonut, että hänen veistoksensa kertovat ihmisen pyrkimyksestä kurottautua ylös. Hän on myös kertonut, että baletti on ollut hänen innoittajanaan jo 60-luvulta lähtien.

Hengen peili 1977

Taiteilija on jo pariin otteeseen ollut kertomassa töistään, avajaisissa 7.5. ja 17.5. En päässyt mukaan kummallakaan kertaa, mutta hän tulee vierailemaan vielä 9. elokuuta.Jospa silloin. 

Pullisen veistoksissa näkyy luonnon ja ihmiskehon muotoja. Useilla teoksilla on nimet antiikin tarustosta.

Hefaistos 1990

Yläkerrassa oli toinen valoaiheinen näyttely. Nikolai Tscherbakoffin (myöhemmin Tervakorpi) Veden valoa. Tämä taiteilija on opiskellut Pietarissa Ilja Repinin johdolla. Taulut ovat perinteisiä, ympäröivää todellisuutta kuvaavia.

Pienessä sivuhuoneessa, Kouta-galleriassa, oli tällä kertaa nuoren taiteilijan Hilkka-Maija Pääkkösen teoksia. Nappasin kuvan yhdestä, jonka sininen veti minua puoleensa.Työn nimikin on Iso sininen.

Taidemuseon edessä seisoo kolme komeata ogoh-ogoh-veistosta, jotka on valmistanut keramiikkataiteilija Anu Pentik. Nämä patsaat jäivät taidemuseon pihaan Pentikin ja Suku Parkin Vuoropuhelu-yhteisnäyttelyn jälkeen pari vuotta sitten. Pentik oli saanut idean patsaisiin Balin matkalta, jossa näki, miten  tällaisia patsaita valmistettiin juhlarekvisiitaksi.

Tervetuloa Kouvolaan hienoon näyttelyyn Taidemuseo Poikiloon! Luit oikein, tämä on museomme nimi. Taiteilija Pekka Nissinen on kehitellyt fiktiivisen muinaisesineen ja antanut sille nimen "poikilo". Hänen keksimässään tarinassa poika vuolee puupalikan kosintakirjeeksi tytölle, ja jos tämä ottaa sen vastaan, niin pian vietetään häitä. Kun tämä nimi otettiin käyttöön, koko museo oli täynnä erikokoisia puupulikoita ihmisenkokoisista pyyhekuminkokoisiin. Minä en pidä tästä nimestä yhtään. Kansanperinteestä löytyisi vaikka miten paljon kauniita nimiä, joilla on oikea merkitys ja jotka eivät kuulosta poikivien lehmien navetalta. Minä olen motkottanut tästä omituisesta nimestä kaikkialla, Kouvolan sanomien tekstaripalsta Napakoissakin. Uhosin siellä koirankakkavalitusten joukossa, etten ikinä käytä tuota nimeä, puhun vain Kouvolan taidemuseosta. Sain myös kannatusta mielipiteelleni. Tiedän, että julkisten tilojen nimeäminen ei ole helppoa. Löytyy onnistuneita ja vähemmän onnistuneita nimiä, mutta tämä P... (EN sano enää sitä sanaa!) tämä on kaiken huippu, äänneasultaan ruma, ja esinekin on outo turhake. Miksi ei korua tai vaikka kauhaa tulevalle vaimolle kosimisriitissä!