Sunnuntaina vietämme isänpäivää.
Kirjoitan tämän isänpäivän juttuni isoisistä: eräästä lastenkirjasta, isoisistä yleensä ja omaani muistellen.
Viime viikonloppuna tutkimme pojantyttäremme, pienen yökyläilijän, kanssa hauskaa kuvakirjaa 40 tapaa käyttää isoisää. Kirjan tekstit on laatinut yli 200 lastenkirjaa kirjoittanut Harriet Ziefert ja kuvittanut kuvataiteilija Amanda Haley.
Kirjassa on isoisän rooleja, jotka sopivat aika moneen ukkiin, vaariin, pappaan, paappaan, äijään, taattoon ja tuffaan.
Ruksasimme meidän pikkuisen kanssa aika monta kohtaa. Kansikin, isoisä tanssipartnerina (isoisän tehtävä nro 15) pitää paikkansa. Monesti ovat iso ja pieni heiluneet Rölli-peikon rytmiin ja tällä kertaa twistasivat jonkun radiosta kuuluneen musiikin innoittamana.
Kotona ei saa syödä sohvalla, mutta mummilassa saa, joskus.
Vaarin ja Mummin luona pitää saada jotain ekstraa, kuten omaa mieliruokaa ja jälkkäriä arkipäivänäkin.
Vaarit toimivat leikinohjaajina, erotuomareina kiistoissa, opettajina, kuskeina, kokkeina, kirjeenvaihtokavereina, pelikavereina, soutajina...
Unto-vaari on järjestänyt etäkouluna ärräopetusta ja lukutehtäviä, palkintona tavoitteen saavuttamisesta diplomi ja stipendi.
Meillä on aina luettu paljon niin lasten kuin lastenlastenkin kanssa.
Unto-vaari on lisäksi erikoistunut kertomaan tarinoita omasta lapsuudestaan, ajasta jolloin Vaari ei ollut vielä mikään vaari vaan pieni poika Mutin kylässä. Nämä tarinat ovat dramaattisia, niissä kuljetaan koko päivä koulussa Misse-kissan kakka housun puntissa, kiitos aamuisen heinäkasassa pyörimisen, ollaan yksin kotona pimeässä, pudotaan puusta ja joudutaan sairaalaan. Nämä tarinat ovat niin suosittuja, että minä jään kakkoseksi ilatasadun lukijana ja unikaverina.
Paras mitä isovanhemmat voivat lapsenlapselle tarjota on ystävyys. Isovanhempana voi olla monella tavalla. Tärkeintä on se, että on kiinnostunut lapsenlapsistaan.
On tutkittu, että vanhempien sukupolvien miehet, jotka omien lasten ollessa pieniä joutuivat täyttämään päivänsä työllä, ottavat takaisin menettämiään kokemuksia lastenlastensa kanssa. Jotkut jopa muuttavat lastensa perheiden lähelle voidakseen olla enemmän avuksi. Tässä pitää tietenkin muistaa oma asemansa ja rajansa, olla vain apuna ja vain pyydettäessä ja säilyttää se sunnuntaiasenne suhteessa lapsenlapseen.
On myös heitä, jotka ovat liian väsyneitä hoitamaan lapsenlapsia, asuvat kaukana tai eivät ole kiinnostuneita viettämään aikaa pikkulasten kanssa, vaan odottavat heidän kasvamistaan.
Jotkut isovanhemmat ovat vielä itse työelämässä ja ne loppuvuodethan ovat usein raskaimpia. Isovanhemmaksi pitää kasvaa kuten vanhemmaksikin, ja siihen tarvitaan aikaa ja mahdollisuus.
Oma Pappani, isänisäni Juho Arvid, oli lapsuuteni kiltein ihminen. Me asuimme kolmen sukupolven taloudessa maatilalla. Pappa, pieni sitkeä mies, teki raskasta työtä, kuten muutkin talon aikuiset, mutta iltaisin hänellä oli kaikki aika meille lapsille, koska hän ei osallistunut navettatöihin.
Olen istunut pitkät tovit Papan sylissä keinutuolissa. Muistan, miten hän siirsi Satakunnan Kansan sivuun ja keskittyi keinumaan hiljaa kanssani ja kuuntelemaan mitä hänen korvaansa huusin. Pappa ei kuullut eikä myöskään nähnyt kunnolla. Hänellä oli paksulinssiset lasit, jotka minulla on tallella muistoarkussani torpanlunastuskirjan, syytinkisopimuksen, isäni sotilaspassin ym. historiallisten dokumenttien ohella. Niillä laseilla näki ehkä yhden lyhyen sanan kerrallaan, kuin suurennuslasilla.
Pappa osoitteli minulle lehdestä kirjaimia:"Siinon äs ja tosson aa..." Tavasimme lehden otsikkoa Satakunnan Kansa ja aivan varmasti Papalla on osuuteensa siihen, että opin varhain lukemaan.
Lukiolaisena aloin painaa päälle, että Papan pitää saada kuulolaite. Vein hänet korvalääkärille, mutta monen lapsuudenaikaisen tulehduksen vaurioittamille korville näistä laitteista ei ollut mitään apua. Ajelimme hiljaisina linja-autolla kotiin, minä ehkä pettyneempänä kuin Pappa. Olisin niin halunnut tuottaa hänelle hyvää mieltä. Ymmärsin, että Pappani vaikutti tyhmemmältä kuin oli huonon kuulonsa ja näkönsä vuoksi. Jotenkin olin päässyt siihen käsitykseen, ehkä virheelliseen, että hän oli Mamman järkivalinta hänen ensimmäisen aviomiehensä Hugon kuoltua kansallissodassa.
Papan kohdalla toteutui kirjan isoisäkäytön kohta 36 Rakkauden kohteena oleminen. Kuvassa nuorin siskoni teinityttönä osoittamassa Papalle takaisin sitä rakkautta mitä oli häneltä saanut.
Kun olin jo opiskelemassa, kuulin että isovanhempani olivat siirtyneet vanhainkotiin. Pappa halvaantui ja eleli petipotilaana vuosia mieli kirkkaana ja aina positiivisena ja kiinnostuneena asioista. Huusimme hänen korvaansa, mitä millekin pellolle oli istutettu ja mitä meidän elämäämme kuului. Mamma kuoli viisi vuotta ennen Pappaa, joka eli yli 90-vuotiaaksi.
Mainiota muisteloa isoisästä! Minun lapsillani oli ilo tutustua isoisäänsä, vaikka hän sitten joutuikin poistumaan muihin tehtäviin jo seitenkymppisenä. Minun isääni eivät lapseni nähneet, hänen kuolemastaan on pian jo 40 vuotta. Omat isovanhempani kuolivat 1930-luvulla isäni äitiä lukuunottamatta. Mummoni kanssa vietin paljon aikaa. Minusta lapsille tärkeintä on turvallisuus.
VastaaPoistaNiin on, varhaislapsuudessa se on aivan elintärkeää ja myöhemmin antaa eväitä tasapainoiseen elämään.
PoistaMinulla oli äidin puolen isovanhemmat kuolleet nuorina. Omilla lapsilla oli isoisät, joista toinen hyvin vanha eikä ollut kauaa heidän elämässään ja toinen jäi etäiseksi, mikä oli kyllä osin minun syytäni.
Joo muistan, että kiepsahdin aina välistä puoliunessa olevan papan syliin ja halasin kovasti ja pappa vain örisi tyytyväisenä. Isästä on lapsuusmuistoni kun hän kantoi minut ulkosaunasta sylissänsä. Oli pakkanen ja tähtitaivas ja sanoin :, kato isä tähtiä.
VastaaPoistaTuula! ♥ Semmoinen se pappamme oli. Hyväntahtoinen, en muista että olis suuttunut koskaan mistään.
PoistaAattele, joskus on ollut ulkosauna - aika pitkä matkakin sinne, lyhdyn valossa mentiin - ja kovia pakkastalvia.
Joo mutta ihana puhdas tuoksu ja olo kun tuli saunasta. Oli kuin uudestisyntynyt. 😀 Ja sitten lämmin pyjama päälle. Mikä nautinto.
VastaaPoistaNiin, muistankin sinut aina tyytyväisenä pikkusiskosena. Saunailta on ihana rentouttava asia, jonka soisi säilyvän ihmisten elämässä.
PoistaMinulla on ukista tosi hämärät muistikuvat, hän kuoli vähän ennen kuin ehdin täyttää 7. Vaitelias mies, ei niin hyvä sosiaalisissa tilanteissa. Mutta se vaatemaku! Lasten synttäreillekin pantiin puku päälle. Ja hänellä todella oli silmää tyttöjen ja naisten pukeutumiselle. Vanhemmillani on vieläkin tallessa ukin minulle ostama vaaleanpunainen prinsessamekko. Olen monesti ajatellut että jos ukki eläisi nuoruuttaan nyt, hänestä olisi voinut tulla jokin vaatestylisti.
VastaaPoistaToinen ukki, sodat käynyt, puolestaan kuoli jo äidin ollessa muutaman vuoden vanha. Harvemmalla minun sukupolvessani on enää sotaveteraaniukkia, mutta minulla on. Äiti oli ukille ja mummolle iltatähti.
Tai siis pitäisi varmaan sanoa, että äitini ON iltatähti, hän luojan kiitos elää edelleen.
PoistaAnki, vanhanajan miehissä oli pukeutumisen osaajia.
PoistaMinun isäni tykkäsi pukeutua pukuun liiveineen kaikkineen. Hän hankki harmaiden pukujen aikakaudella vaaleansinisiä ja muita pastellipukuja huutokaupoista. Hän tykkäsi myös leikkauttaa hiuksensa tyylikkäästi. Kun katselimme vanhoja kuvia, keksimme, että Fonziehan se siinä tuuheine hiuksineen. (Fonzie ei ehkä sano sinulle mitään, mutta voit googlata.) Naisten vaatteista isä ei kyllä ymmärtänyt mitään, mistä me tytöt kärsimme äidin kuoleman jälkeen.
Meidän pojilla oli sotaveteraani-isoisä (tämä, josta edellä kerroin) vuoteen 2013 saakka. Mieheni ehti haastatella isää videoille sodastakin. Aion katsella noita videoita isänpäivänä.
Tämä herättää muistoja, Marjatta. Toivottavasti et pahastu, jos jaan niitä tänne. Äidinisäni kuoli Yhdysvalloissa ennen syntymääni, juuri ja juuri uuden kotimaansa kansalaisuuden saaneena. Isänisäni oli liikunnallinen, virkeä ja pitkään hyväkuntoinen: puuhasi paljon minun ja veljieni kanssa, opetti kaarnalaivan ja pajupillin veistämisen. Vielä siinä vaiheessa, kun muisti alkoi pettää, hän ihmeellisesti pystyi lausumaan pitkiä pätkiä Pushkinin runoista ulkoa venäjäksi. Oli opettajana joutunut opettelemaan ne venäläistämiskauden aikana. Oma isäni pukeutui perheen päivälliselle pukuun, valkeaan paitaan ja solmion. Meiltä lapsilta muodollista pukeutumista edellytettiin vain jouluna. Yksi isäni opetuksia oli: "Kun syöt kotonasi kuin kuninkaan pöydässä, syöt kuninkaan pöydässä kuin kotonasi." Minusta se on hyvä opetus edelleen.
PoistaHannu, kiitos muistoistasi, joissa historia havisee. Pushkinia venäjäksi...
PoistaIsäsi opetus on aivan nappiin. Minkä lapsena oppii, sen vanhana taitaa, esim. ruuan kunnioittaminen ja hyvät tavat.
Yhdysvaltoihin muuttaneen isoisäsi kohtalo on valitettava. Positiivisetkin muutokset stressaavat, ja miten surullinen ajankohta, juuri kun on saanut tukevamman aseman uudessa maassa. Jos hän olisi saanut elää pitempään, hänen kauttaan sinulla olisi ollut uusi näkökulma ja mahdollisuus saada sisäpiirin tietoa toisesta kulttuurista.
Äidinisäni oli mennyt Amerikkaan jo paljon aiemmin, mutta kansalaisuuden hakeminen ei ollut tuntunut tärkeältä. 30-luvun lamakauden aikana hänen parturinliikkeensä, jonka yhteydessä perhe asui, ryöstettiin kahdesti aseella uhaten. Toisella kertaa seinään ammuttiinkin. Tästä pelästyneenä äidinisä lähetti perheensä turvaan Suomeen. Äitini oli tuolloin 8-vuotias. Enoni palasi sodan jälkeen Yhdysvaltoihin hoitamaan isänsä perintöasiat ja jäi sille tielleen. Kaikki serkkuni ovat amerikkalaisia. Yhteyksiä on yritetty pitää yllä.
PoistaHienoa, että olette pitäneet yhteyksiä.
PoistaMinullakin olisi sukulaisia USA:ssa Floridassa, ei niin läheisiä kuin sinulla, mutta yhteyden ylläpitäminen on jäänyt. Olen saanut valokuvan, jossa on sukulaisnaisen tyttäriä latinopuolisoineen ja osoitekin olisi, mutta on jäänyt kirjoittamatta.
Hurmaavia ajatuksia ja kokemuksia isistä ja vaareista.
VastaaPoistaLissu, muistelin Pappaani ja Mammaani taannoisella Kyproksen reissulla, kun siihen sattui Isovanhempien päivä. Mamma-muistelot kirjoitan joskus myöhemmin.
PoistaMitä enemmän muistelee sitä enemmän alkaa muistaa ja kuvat on hyviä muistojen herättelijöitä.
Ihania muisteluita ja hurmaava lastenkirja. Äidinisääni en ole koskaan tavannut, kuoli ennen syntymääni. Isänisäni oli kiva pieni mies. Hän oli saman mittainen kuin minä olen nyt. Ja minä olen tosi pikkuinen. Tehtiin veljien kanssa ukille sätkätupakoita varastoon aina kun kävimme mummolassa. Lapsuudessani tupakan vaaroista ei piitattu. Aikuiset polttivat sisätiloissa ja autoissa. Ajat ovat onneksi muuttuneet ja tupakointi vähentynyt ja siirtynyt ulkotiloihin. Ukki oli kuitenkin tosi kiva ukki.
VastaaPoistaKivoja muistoja sinullakin, olitte veljesi kanssa ukille apuna. Lapsista ei mikään ole sen kivampaa kuin olla hyödyksi ja saada siitä tunnustusta.
PoistaSuhtautuminen tupakointiin on kääntynyt aivan päinvastaiseksi siitä, mitä se joskus oli. Tupakkaa mainostettiin raikkaana keuhkojen avaajana, ja olihan tupakointi myös niin tyylikästä.
Minulla ei ole paljon papoista kokemusta. Toinen oli kuollut jo paljon ennen kuin synnyin. Toinen kuoli, kun olin viisi. Hän oli harmaassa pikkumökissä asuva ketjussa polttava vanha mies. Kiehtova hahmo, vaikka omia lapsia ja lapsenlapsia oli niin paljon, etteivät pikkulapset enää niin kiinnostaneet.
VastaaPoistaIsäni on jo siirtynyt tuonilmaisiin Toinen pappa on omille lapsilleni paljon läsnä ja tärkeä ihminen.
Mukavaa isänpäiväviikonloppua! ✨
Jos on ollut paljon lapsia ja/tai elämä muutoin rankkaa, niin on hyvin ymmärrettävää, että toista kertaa pienten lasten kanssa ei enää jaksa.
PoistaMukavaa viikonloppua!
Mukavaa muistelua. Toinen isoisistä kiikkui keinutuolissa. Isovanhemmista hyviä muistoja. Kiitos bloggauksesta.
VastaaPoistaKiitos kommentistasi, Jokke!
PoistaKeinutuoli annettiin joskus - ei kauan sitten - lahjaksi usein jo viisikymppisille vanhuudenpäiviin laskeutumista varten. Lapset tykkäävät keinumisesta ja sylissä olemisesta, joten keinutuolissa istuvan syli on paras mahdollinen paikka lapsukaiselle.
Hyvää Isänpäivää sinulle & perheelle!
Aivan ihana teksti ja kuvat! Isovanhemmat ovat tärkeitä. Muistan myös lämmöllä omaa pappaani, joka on toiminut monin tavoin esikuvana. Tällaisina päivinä kaipaus syvenee. Hyvää isänpäivää näin jälkikäteen. Omani kanssa vietän vasta huomenna, taitaa saada Havukka-ahon ajattelijan lahjaksi. Onneksi on vielä isä.
VastaaPoistaKiva lahja!
PoistaOllaan juuri palailemassa junalla kyläreissusta ystävien luota, jotka sanoivat, että tykkäävät lukea erityisesti muita kuin puhtaasti kirjajuttujani, joten näillä "monimuotosisällöillä" mennään.