J. M. Coetzee, The Death of Jesus

Onko meidän elämällämme merkitystä? Noteerataanko minut? Tulenko ymmärretyksi? 
Mikä on ihmisen osa? Miten mittaan oman arvoni elämän lopputarkasteluissa?
Jos meidän keskuudessamme liikkuu joku suuruus, tunnistammeko me hänet suureksi vai ohitammeko mitättömänä tai liian poikkeavana? 
Tällaisia kysymyksiä nousi  mieleeni lukiessani J. M. Coetzeen Jeesus-trilogian loppuosaa. 
Luin kirjaa jännittyneenä kuin Davidin arvoitusta ratkoen. Kirjan päähenkilöhän on vähän toisella kymmennellä oleva poika, David, mutta selkein viitauksin myös Jeesus. Jeesus nykyaikaan tuotuna. 

Ensimmäisessä osassa The Childhood of Jesus (2013), suom. Jeesuksen lapsuus (2014), tapaamme Davidin pakolaislaivalla matkalla outoon espanjankieliseen maahan. David on kadottanut pakomatkalla äitinsä ja hänet on ottanut hoiviinsa eräs Simón, joka on luvannut löytää pojan äidin. Kaksikko päätyy maahan, jossa kaikki ovat samassa tilanteessa aloittamassa elämäänsä uusine nimineen. Davidin vanha nimi ei tule koskaan esiin, mutta hän kuiskaa sen jollekulle. Jeesus-nimeä ei ole missään muualla kuin kirjatrilogian nimissä
Uudesta maasta löytyy myös äiti, Inés, joka ei ole Davidin oikea äiti, mutta David hyväksyy hänet jotenkin itsestääänselvästi. David pannaan kouluun, johon hän ei sopeudu huomiohakuisuutensa ja poikkeuksellisuutensa vuoksi. Hän sanoo, ettei välitä muista kirjoista kuin matkalla mukaan tarttuneesta Don Quijotesta, joka onkin hänelle pakkomielle. Kotonakin poika on oikea kiusankapple, mutta vanhemmat jaksavat hänen jankkaamistaan loputtomiin. Davidin siirtäminen erityisluokalle saa perheen pakenemaan naapurikaupunkiin, jossa he päätyvät hedelmänpoimijoiksi.
Toisessa osassa The Schooldays of Jesus (2016), Davidille valikoituu opinahjoksi musiikki- ja tanssikoulu, joka on täynnä eksentrikkoja. Heidän kanssaan David viihtyy ja he näkevät Davidissa suuruuden, joka on valmis opettamaan muita.
David on koulun tähti ja myös isä Simón ymmärtää, että hänessä on jotain erityistä. Äidin mielestä David on faniporukkansa seurassa hakoteillä ja hän pitäisi tämän mieluiten turvassa kotiopetuksessa. 

Kirjoitin näistä kirjoista ihastuneena (hups, kuutisen vuotta sitten, miten aika kuluu...) ja jäin malttamattomana odottamaan kolmososaa. Yllättäen huomasin, että sehän onkin ilmestynyt - jo 2019, kaikki osat kolmen vuoden välein Valitettavasti vain ykkösosa on suomennettu    

Kolmas osa on nimeltään The Death of Jesus. David on nyt kymmenvuotias. Hän jättää tanssin ja siirtyy jalkapalloon. Kentällä hän tapaa orpokodin joukkueen ja alkaa Inésin ja Simónin mielipahaksi muistuttaa heitä siitä, etteivät he ole hänen oikeat vanhempansa, että hänkin on orpo ja kuuluu omiensa joukkoon. Niin David muuttaa orpokotiin ja alkaa pelata orpojen joukkueessa. David on synnynnäinen  lahjakkuus, mutta ei ehdi juurikaan pelata, kun sairastuu mystisesti ja alkaa kuihtua.
Sekä orpokodissa että sairaalassa David kerää ympärilleen ihailijalauman (uskolliset opetuslapset). 
Vanhemmat valvovat vuorotellen Davidin vuoteen vieressä. David tajuaa hyvin varhaisessa vaiheessa kuolevansa ja esittää yhä uudelleen Simónille kysymyksensä "¿Por qué estoy aqui?" Miksi minä olen täällä? No, kun olet sairaana ja sinut parannetaan. Vastaus ei riitä. David kysyy, miksi hän on ylipäänsä maailmassa, täällä, ja alkaa murehtia, onko hän tehnyt tarpeeksi hyviä tekoja, muistetaanko hänet. Kuka kirjoittaa hänestä kirjan hänen kuoltuaan? Simón lupaa tehdä sen, ja David rauhoittuu saatuaan kuulla, että Simón suostuu kirjoittamaan yrittämättä ymmärtää häntä, faktapohjaisesti.
David pohtii myös pakkomielteisesti omaa sanomaansa, viestiään, joka hänellä kerran oli, mutta jonka hän on unohtanut. Unohtuiko viesti silloin, kun hänelle pakolaisena annettiin uusi nimi ja kaikki vanha pyyhkiytyi pois. Hän tietää, että se oli jotain tärkeää.
Davidin epäillessä onko hänellä mitään uutta elämää kuolemansa jälkeen Simón vakuuttaa, että Don Quijote tietää odottaa häntä, ja kun joku sitten taas seuraavassa elämässä on antamassa hänelle uuden alun ja uuden nimen, tämä astuu esiin ja sanoo:"Let him pass caballeros. This is David el famoso, the famous David, in whom I am well pleased." Sitten Don Quijote nostaa Davidin hevosensa Rocinanten selkään ja he kopsuttelevat tekemään hyviä tekoja. 
Tämähän kuulostaa juuri sellaiselta lohduttavalta sadulta, mitä rakastava vanhempi voisi kuolinvuoteella makaavalle lapselleen kertoa, mutta Simónin sanat kaikuvat meille dramaattisesti Raamatusta tutuin sävyin. 

Raamatun kertomusten Jeesuksen tuskaisuus ja epäröinti ennen kuolemaansa tapahtuvat myös kuolemaa odottavassa Davidissa.
Coetzee viittaa Raamatun tapahtumiin milloin yksittäisin sanavalinnoin, milloin rinnakkaisin tapahtumin. 
Jeesus oli kuollessaan 33-vuotias, David jaksoi elää paljon lyhyemmän elämän.

Davidin kuoleman jälkeen tanssikoululaiset esittävät hänen muistokseen näytelmän "The Acts and Sayings of David" ja orpokodissa hänestä kehrätään legendaa, tarinaa marttyyrista joka kuoli epäpätevien lääkärien takia, mutta ei ole oikeasti kuollut.  

Simón yrittää kysellä kaikilta Davidin tunteneilta hänen sanomaansa. Olisiko hän paljastanut sen jollekulle? Lopulta Davidia hoitanut sairaanhoitaja Rita ilmoittaa, että tietenkin hän tietää sen, koko hoitohenkilökunta tietää:"Be braveful. Be cheerful." Heh, kuulostaa ihan minun aamukahvimukini tekstiltä.

Kyllä vain Coetzeellä on huumoria tässäkin kirjassaan. Kriitikot syyttävät häntä usein totisuudesta, mutta minusta tämä allegoria kaikkinensa on paitsi surullinen myös koominen sisältäen joitain erittäin hauskoja tilannekuvauksia. 

Mikä on Davidin vanhempien osa? Hehän eivät ole biologisia vanhempia ollenkaan ja olivat yhdessä vain Davidin vuoksi, valittuina vanhempina. 
Simón selittää lempeälle Ritalle tilannetta:
"Inés is not actually my wife, he says. In fact she and I will be parting before too long and going our separate ways. But certainly she is David´s mother, his true mother, even if she does not have papers to prove it. His mother by election. Inés is his mother, and as for me, I acted the part of his father, in the absence of anyone better. 

Voi sinua vaatimaton Simón, isä paremman puuttuessa. Tämä tekstin kohta on minusta aivan huikea. Paitsi tuo Jeesus-lapsen tilanne siirrettynä pakolaisten elämään, jossa toisten lapsista joudutaan usein huolehtimaan kuin omista, niin myös vanhemmuus yleensä. Kaikki lapset ovat vanhemmillaan vain kasvuaikansa usein uhmaten ja koetellen heidän kärsivällisyyttään ja sitten lähtevät pois.  

Jos meiltä katoaa tausta nimeä myöten, kuten pakolaisilla usein tapahtuu, katoaa perhe, ystävät, yhteisö joka tuntee meidät, kieli jolla osaamme kommunikoida, niin mitä meistä jää jäljelle. Kuka minä olen? Miksi minä olen täällä?
Miksi Coetzee, jolla niin selkeästi on omaa elämää sivuavat vaiheensa kirjoissaan, on nyt kirjoittanut tällaisen allegorian? 
Arvelisin, että hän pohtii omaa elämäänsä. Coetzee on ollut hyvin moraalinen kaikissa kirjoissaan ja myös omissa elämänratkaisuissaan. Hän muutti pois kotimaastaan Etelä-Afrikasta, koska oli tajunnut niin viiltävästi, että esi-isiensä kolonialismin vuoksi hänellä ei ole oikeutta elää toisilta riistetyllä maalla. Niinpä hän muutti Australiaan ja on nykyään Australian kansalainen. 
Coetzeen lienee turha kysellä hyvien tekojensa perään, niin vakuuttavia epäoikeudenmukaisuuden paljastajia ja rasismin vastustamisen perusteoksia hänen romaaninsa ovat alkaen ihan ensimmäisestä Hämärän maat.
Muistetaanko minut? Miten minut muistetaan?

Don Quijote? Miksi David niin kiinnittyy tähän kirjaan, ettei muuta tarvitse?
Ovatko meidän toimemme haihattelevan Don Quijoten taisteluja tuulimyllyjä vastaan? Vai mitä lienee Coetzee miettinyt, kun pani Davidin löytämään tämän kirjan? Onhan se romaanitaiteen historiassa merkittävä teos. Ja onhan se hassu valinta aapiseksi ja elämän ohjenuoraksi. 
Jään miettimään tätä. 

Linkkejä kirjoituksiini yllä mainitsemistani Coetzeen teoksista. 
The Childhood of Jesus ja The Schooldays of Jesus 
Hämärän maat

Aamulla 3.9.
Haluan lisätä tänne vielä kirjan takakannen epätoivoa huokuvan tekstin.
Olen niin harmistunut kirjojen etu- sekä takakansien katteettomista kehuista. Luvataan, että kirja on vimmaista taidonnäytettä ja omaäänistä ilotulitusta, mitä aniharva kirja on.
Tämä on erilainen teksti.