sunnuntai 25. syyskuuta 2022

Hanna Arvela, Ihmeperhe

 


Empatiakyvytön erityisopettaja itkee. Vastoin kaikkia oletuksia häntä vastapäätä istuvan hoitajan harmaa kaksihaarainen parta herättää luottamusta. Kyynelehtivä asiakas joutuu keskittymään kyetäkseen muodostamaan kokonaisia lauseita. 

Mikä saa työhönsä viileää suhtautumistapaa tavoitelleen ja sillä itseään suojanneen opettajan nyt kyynelehtimään? Se selviää kirjan lopusta, johon johdattavat myös kirjan osien alussa olevat alakuloiset kertomukset Jussista ja pikkuveljestä. 

Jussi kuuluu ihmeperheeseen, Saarivuoren peruskoulun luokkaan 4 - 5 F, jossa hänen lisäkseen on yhdeksän oppilasta: Hussein, Ibrahim, Mahmoud, Raivo, Ande, Keisha, Lauri, Joose ja Oleg. 
Erityisluokaksi porukan tunnisti vähäisen oppilasmäärän lisäksi avustajasta, muutamista kuulosuojaimista ja stressipallosta. Vain yhdestä, sillä loput kuusi olivat meneet rikki. Turhautuneet asitimushakuiset lapset osasivat halutessaan kaivella esille läpinäkyvän löllösisuksen.  

Opettajat tässä ihmeperheessä vaihtuvat lukuvuoden aikana monesti, joku lähtee jopa päivän varoitusajalla. Ainoa pysyvä ja turvallinen hahmo on virolaislähtöinen avustaja Marge, jo isoäidiksi ehtinyt turvallinen ja viisas hahmo. Marge on kaikkien lasten suosikki, koska välittää heistä. 
Opettaja on keski-ikäinen mieshenkilö. Hän on työskennellyt eri kouluissa ja kyynistynyt osin yksityiselämänsä ongelmien vuoksi, osin resurssien puutteen, vanhempien ymmärtämättömyyden ja työssään kokemiensa ratkaisemattomien vaikeuksien vuoksi. Hän kertoo jatkaneensa rutiinilla, mutta lopulta hänellekin tulee raja vastaan. Hän kertoo vastaanotolla paitsi haluavansa saada apua henkilökohtaisen kriisiinsä myös kokevansa yhteiskunnallista kriisiä. Siitä hänellä olisi tarve kertoa muillekin. 

Hanna Arvela on mediataiteilija, joka haluaa tuoda töillään esiin yhteiskunnallisia epäkohtia. Hän on toiminut erityisluokkien sijaisopettajana, mikä näkyy hyvin todenperäisenä kuvauksena kouluelämästä hänen tänä vuonna julkaistussa romaanissaan Ihmeperhe
Oppilaiden keskustelut ja kuvaukset luokkahuoneen tapahtumista tuntuvat siltä kuin olisi päässyt näkymättömäksi seuraajaksi luokkahuoneen nurkkaan.

Länsimaista ajanlaskua selittäessään opettaja ottaa esiin termit eaa ja jaa, mutta miettii, mistä se lasku alkoikaan, Jeesuksen syntymästä vai ristiinnaulitsemisesta, mistä seuraa tämä:  
   - Hold on! Mahmoud huutaa kauhistuneena. - Ristiinnaulitseminen! Oikeesti oottekste ihan sekasin? Mitä te ootte tehny sille?
    Oleg juoksee taululle piirtämään tikku-ukon taakse pienen vasaran, ristin ja verilammikon. INRI.
     Tunti loppuu ja neloset palauttavat kirjansa luokkaan ennen välitunnille lähtöään. Järkyttynyt Mahmoud hakeutuu Ibrahimin ja Husseinin luo.
  - Oottekste kuullu, mitä noi on tehny sille niiden Jeesukselle?
Pojat katsovat taulun kuvaa ymmällään.
  - Oikeesti noi on naulannu sen elävänä ristiin.
  - Whaat? Ibrahim ihmettelee. 
  - Vai mitä ope, kerro niille! Mahmoud kannustaa.
 

Alkutilanteesta psykiatrian poliklinikalla, joka osoittautuu lopputilanteeksi tai opettajan kannalta myös uudeksi aluksi, siirrytään itse tapahtumapaikalle. Oppilaat suhtautuvat tietenkin epäillen taas yhteen uuteen opettajaan, joka kaiken lisäksi ei paljon kerro itsestään. Onneksi on Marge, joka jakelee ksylitolipastilleja hänelle säilöön ojennettuja puhelimia vastaan, tuo kaikille lapsille oman joulukalenterin ja laittaa ikkunaan jouluvalot.  
Tunneilla syntyy väkivaltaisia tilanteita, mutta myös hellyttävän hauskoja keskusteluja. Pyrskähtelin nauruun monesti niitä lukiessani. Välitunnit koostuvat yhteydenotoista sosiaalitoimistoon ja oppilaiden vanhemmille. 

Koulun tilanne tulee selväksi paitsi kuvattujen tilanteiden kautta, niin myös opettajan ja Margen keskusteluissa. Ehkä niitä kaikkia ei olisi tarvittu, tilanteet kyllä kertovat ja näyttäminen on aina tehokkaampaa kuin selostaminen. Toisaalta, minä luen tätä entisenä opettajana (työvuodet 1975 - 2010) ja työurani jälkeenkin paljon kouluasioita seuranneena.


Se jonka koulutietämys on enimmäkseen omalta kouluajalta vuosikymmenten takaa saa tästä kirjasta aidon kuvan nykykoulusta. Kyseessä on erityisluokka, mutta samanlaista on meno muuallakin. Erityisluokathan ovat harvinaista ylellisyyttä nykyään. Entisajan eri tavoin muodostetut erityisluokat katsottiin yhteen aikaan epätasa-arvoisiksi, mikä tulkinta oli hyvä ase säästöjä haettaessa. Niinpä keksittiin, että levottomat, vaaralliset, hitaammin oppivat ja muut erityistä huomiota tarvitsevat oppilaat integroidaan normaaliluokkiin oppimaan mukautetusti. Parhaassa tapauksessa luokassa on sitten kouluavustaja/avustajia näiden oppilaiden vieressä kääntämässä kirjan sivua (kirjojen puuttuessa - oma häpeänsä sekin - monisteen), rauhoittelemassa ja ohjaamassa tarpeen tullen pois luokasta rauhoittumaan. 
Minullakin oli yhdessä levottomassa englannin ryhmässä avustaja, jonka koin yhdeksi ohjattavaksi lisää. Joo, tiedetään, en osannut käyttää häntä, mutta eipä hänelläkään ollut mitään hajua tehtävästään.
Minusta tämä koko inkluusio on hölmöläisten hommaa. Ensin poistetaan hyvä järjestelmä, saatetaan kaikki kärsimään ja sitten aletaan paikkailla tilannetta. 
Ison ryhmän opettamisen täytyy olla ryhmäopetusta, yksilöitä huomioiden tietenkin, mutta ei niin, että jokaista lasta opetetaan oman opetussuunitelmansa mukaan ja arvostellaan myös. Sellainen on mahdottomuus.


Marge valistaa integraatiosta Saarivuoressa: Jokaiseen tavalliseenkin luokkaan on sullottu vähintään viisitoista erityisen tuen oppilasta. Ongelma on, ettei erityisluokkapaikkojen määrää ole päätetty tuen tarpeen vaan ylhäältä tulleiden kiintiöiden perusteella. Erityislapset pääsevät pienryhmiin ja tuetuille erityisluokille sitä mukaa kuin paikkoja vapautuu, mutta resursointi on kuin keitetyn lampaan päästä, eli ihan mitä sattuu. Varsinkin Saarivuoren kaltaisilla alueilla, jotka kärsivät epäreilusta asuntopolitiikasta, jossa aikuisväestön matalaa koulutustasoa kompensoidaan huomattavalla määrällä työttömiä, yksinhuoltajaperheitä, sotaa paenneita maahanmuuttajia sekä toimeentulotuki- ja korvaushoitoasiakkaita.

Ihmeperheen sekalainen porukka käy ilmiöoppimisen nimissä läpi kuolemansyntejä, löytää omia vahvuuksiaan, saa tietää mitä seurustelu tarkoittaa, pohtii mistä tulevat rahat, joilla yhteiskuntaa pidetään yllä ja paljon, paljon muuta. 
Vähemmistöjä käsiteltäessä kenellekään ei tule mieleen yhtään vähemmistöä, vaikka kuinka pinnistelisi. Seksisanasto on oppilaille tuttua, mutta termit eivät aina mene ihan oikein. Kun Oleg kiskaisee Mahmoudin housut alas, tämä huutaa, että jäbä onkin peduiini eli lapsiinsekaantuja ja saa kotitehtäväksi selvittää beduiinin merkityksen.
Luokkahuoneen ulkopuolella opettaja käy taisteluaan viranomaisten kanssa. Kehitysvammainen Keisha on odottanut paikkaa itselleen sopivaan kouluun jo vuosia, Joose karkaa metsään harva se päivä ja pojat tappelevat, koska se on  niin jännittävää toimintaa. 
Kun uusi opettaja uskaltautuu viemään lapset niin Fazerille kuin Eduskuntaankin, missä tietenkään ei selvitä ilman ongelmia, niin he ovat ikionnellisia. 
Jouluun mennessä opettaja on jo niin väsynyt, että ei huomaa edes oppilaiden tekemiä joulukortteja pöydällään ennen kuin Marge ne hänelle ojentaa kysyen, eikö opettaja huomaa, mikä on tämän luokan väkevin ilmiö. Olisko rakkaus?

Kii-ts kun au-tat mei-dät
Keisha, Lasse ja Monica 

(Lasse on Keishan mielikuvituskaveri ja Monica tämän äiti)

Ota chillisti bro.
T. Ibrahim

Stay as my techer!
Ande

Jos sä et kerro kuka sä oot
sä oot loppupeleis pelkkä haamu.
Ketään ei pakoteta avautuu
mut siihen on uus tsäänssi joka aamu.
- Raivo

Oi joi miten nämä oppilaiden rakkaudentunnustukset tuovatkaan mieleen omat oppilailta saamani viestit. 
Kun eräs minua 2000-luvun alussa koetellut tyttöporukka käänsi kelkkansa ja yhteistuumin päättikin olla vihaamatta minua ja tykätä sen sijaan, he jättivät pöydälle välitunnille lähtiessään pinon lappusia, joissa oli persoonallisia tunnustuksia. Olen heittänyt nämä laput pois - oi miksi? - mutta muistan yhden ikuisesti. 
"Myö oltii yksii vittupäit. Siä ootkii kiva. Anteeks!" 

Mikä on tärkeintä lasten kanssa, vaikeimpinakin hetkinä, on mielestäni se, ettei menetä toivoaan heidän suhteensa. 

Margen sanoin: 
Selviytyjät syntyvät samalla reseptillä kuin voittajat: kun häviäminen ei ole vaihtoehto. 


PS Katsoin hakusanoista, että tämä on 17. kirjoitukseni koulusta, kirjojen kautta ja muutoin. Paljon on vielä kertomatta. 



14 kommenttia:

  1. Antoisa kirja. Nuo inkluusion ongelmat ovat tuttuja paitsi ei poliitikoille.
    Katsoin viimeisempiä tutkimuksia, niin keskikoko alakoulussa Suomessa on 19,6 ja yläkoulussa 19, mikä tarkoittaa että on varmasti psljon myös yli 20 oppilas ryhmiä, jossa on erityisopiskelijoita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on. Ryhmän ei tarvitse olla isokaan, mutta jos siellä on joku oppilas, joka ns. menee pitkin seiniä, niin tilanne ei ole hallinnassa. Tiedän tilanteita, joissa opettaja on joutunut pitämään toisia teräaseella uhkaillutta oppilasta tiukassa otteessa poliiseja odottaessaan, siis alakoulussa.
      Minun vaikein yläkoululuokkani on ollut 13 oppilaan ryhmä, jossa ehkä kolmannes oli tavallisia rauhallisia oppilaita.
      Tunne-elämän häiriöt ovat vaikeita, osaamisen eroilla ei ole mitään väliä. Heikommat oppivat enemmän osaavilta.

      Poista
  2. Samoilla linjoilla ajatustesi kanssa. Miten se onkin niin, että kaikki ”uudistukset” ovat aina huononnuksia ja resurssien leikkaamista. 🤔

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peruskoulu oli eräässä vaiheessa todella hyvä, mutta siitä alettiin sitten omituisten "uudistusten" sarja. Valinnaisaineita vähennettiin, koska pelättiin että akateemiset taidot ovat vaarassa, jos koulussa saa valita liian kivoja aineita. Juuri silloin, ison valinnaisainevalinnan aikana oppilaat viihtyivät ja tuli se järisyttävä ykkössija Pisassa, mutta tämäkään ei saanut koulun kehittäjiä perääntymään.
      No, sitten alettiin ajaa alas erityisluokkia, poistaa vaivalla hankittuja palveluja, selittäen, että kaikilla on oikeus olla yhdessä. Ikään kuin se ei erottelisi, että on silmätikkuna luokassa, jonka tahdissa ei selviä.
      Viimeisin hoopous on "uuden opetussuunnitelman" mukaan rakennetut "modernit koulut", joissa ei ole luokkatiloja, vaan yhteistä tilaa, jossa kaikki todellakin saavat olla yhdessä. Opettajat ovat hankkineet sermejä ja vastamelukuulokkeita ja kun kirjojakaan ei saa hankkia, niin mitäs niillä työpöydillä. Voi istua "opin portailla" iPadit sylissä. Ennustan, että opettajat äänestävät jaloillaan ja nämä koulut päätyvät vielä isoon remonttiin.

      Poista
    2. Totta nuo avokoulut ovat kumman ajatusketjun tulosta. Uudistusten suunnittelijat eivät ole olleet aikoihin opetustöissä.

      Poista
    3. Jokke, jos ollenkaan. Teoriassa on helppo suunnitella kaikenlaista. Opettajilla on oppilastuntemusta ja tietävät, mikä on mahdollista. Siksi heiltä pitäisi kysyä eikä vain määrätä. Nin kauan on hyvä, kun voi tehdä omalla tavallaan hyvin, mutta jos luokkatilat hävitetään ja hyvin suunnitellut kirjatkin evätään, niin luulen, että opettajankoulutukseen ei ole enää tungosta.
      Jos aikuinen tykkää opiskella rauhallisessa tilassa selkeiden ohjeiden ja hyväksi todettujen opetusmateriaalien mukaan edeten, niin pieni lapsiko muka olisi valmis itse ohjaamaan ja suunnittelemaan omaa opiskeluaan, mikä myös on yksi yleviä tavoitteita?

      Poista
  3. Kiintoisan kuuloinen kirja ja kirjoituksesi siitä. Aiheesta ei ole oikein omaa sanottavaa, kun minulla ne kokemukset ovat lähinnä juuri omilta kouluajoilta. Yhtenäisistä opetustiloista olen lukenut ja koen olleeni onnekas, ettei sellaisia aikanani ollut. Luokkatila pöytineen sopi ainakin minulle opiskeluun: rauhallinen tila, jossa kullakin oma paikkansa eikä mielellään mitään turhaa hengailua ympärillä keskittymistä häiritsemässä.

    Täytyypä katsoa, josko tämän saisi kirjastosta kun Suomeen pian tulen. Hieman epäile, kun on niin tuore. Mutta toivoa aina voi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä sain tämän jonottamatta, ilmeisesti aihe ei ole niin houkuttava.

      Tuntuu, että välillä kouluissa tehdään uudistuksia uudistusten vuoksi, kun uusien ihmisten pitää saada omat ideansa käytäntöön. Kuitenkaan lasten psyyke ja heidän kasvuunsa liittyvät vaiheet eivät muutu. Tässä olisi hyvä uskoa ihmismielen asiantuntijoita.

      Nuo "muunnneltavat oppimisympäristöt" ovat hyviä lisätiloina, ei ainoina, niin ettei lapsella ole mitään omaa pysyvää paikkaa tavaroilleen.

      Minun työaikani "prime time" oli 1996 opetussuunnitelman jälkeinen aika. Silloin tuli yläkouluihin lisää tunteja valinnaisaineisiin, lyhytkursseja ja muutakin kuin niitä perinteisiä taito- ja taideaineita. Saattoi olla esim. koulunäytelmän valmistaminen ja lemmikkieläinten hoito. Opettajat virkistyivät, kun saattoivat tarjota jotain ekstraa ja oppilaat jaksoivat paremmin lukuaineissa, kun saivat välillä tehdä muutakin. Mieheni tarjosi viestintäkurssin, jossa tehtiin liitteitä paikallislehteen (aiemmin oli toimittu kerhossa) ja minä suunnittelin minikurssin filosofiasta ET:n opintojeni pohjalta (siitä tuli hurjan suosittu) ja enkun kurssin, jossa harjoiteltiin pelkkää puhuttua kieltä, oikeita painotuksia ja sanojen liittämistä toisiinsa yms mikä tekee puheesta aidon kuuloista.
      No, eihän näin hyvää saanut pitkään olla...
      Jo tämän opetussuunnitelman aikana joissakin kouluissa oltiin niin huolissaan ainetarjonnan "keveydestä", että valinnaisainevalikon sisälle ympättiin jonkin lukuaineen pakkovalinta. No silloin tietysti minun kielikurssini valinta meni vaikeampana pidetyn matikan edelle ja kurssille tuli sekä hyvin kiinnostuneet että ne jotka ottivat sen pienempänä pahana eivätkä jaksaneet hioa mitään intonaatioita.

      Poista
  4. Olin Göteborgissa kielikurssilla kesällä 2017 ja siellä eräs pedagogi varoitteli meitä, ettemme tekisi samoja virheitä kuin Ruotsi. Siellähän alettiin uudistaa vanhaa opetussuunnitelmaa juuri tähän ilmiöoppimiseen yms. ja tulokset eivät ole olleet hohdokkaita. Toki siellä isot maahanmuuttajamäärät tuovat oman mausteensa soppaan. No, samat virheet on tehty ja jäljet pelottavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Luulisi, että juuri erilaisen koulutaustan ja huonon ruotsin kielen omaavat tarvitsisivat selkeän opetuksen.
      Ilmiöoppiminen sopii valmiiksi motivoituneille harvinaisena silloin tällöin käytettynä metodina, mielestäni, eikä sen avulla voi hankkia perustietoja.
      Sekin Ruotsista apinoitu idea, että oppilailla ei olisi mitään yhteismitallista arvostelua, vaan jokainen arvioitaisiin omalla taulukollaan, on oppimisintoa latistava. Tottakai oppilaan on tiedettävä, mitä häneltä odotetaan ja miten hän selviää suhteessa muihin.
      Kun keskiarvot poistettiin lukujärjestyksistä, minun valvontaluokkani oppilaat pyysivät, että laskisin ne kuitenkin heille ja aplodeerasivat parhaan keskiarvon saajalle. En huudellut niitä, vaan oppilaat saivat omansa lapulla. Miksi tavoitteet pitäisi hämärtää? Sittenkö muka jokainen luulisi olevansa yhtä pärjäävä ja tulisi ikionnelliseksi?

      Poista
  5. marjatta

    minä kuulun ryhmään, jonka "koulutietämys on enimmäkseen omalta kouluajalta vuosikymmenten takaa."

    opettajat luovat koulun -sanonta sisältää suuren totuuden. open persoonallisuuden varassa lepää niin paljon. minulla oli onni saada opettajikseni persoonallisuuksia. he tajusivat oppilaassa piilevän omaksumiskapasiteetin ja jaksoivat odottaa. varsinkin kurissa ja aikuisten pelossa varttuneille oppilaille se oli helpottava asia.

    olin laiska oppilas ja sain siitä sapiskaa. kurjinta olivat keskikoulussa saadut ehdot, joita piti lukea kesälomilla. suvivirren lupaamaa armasta aikaa ei niinä kesinä ollut. noin muuten opettaja antoi sellaisen neuvon, että ikävystyminen on parasta mihin lapsi voi kesälomalla joutua. sai olla sitä mitä oli. oma luonne sai kasvaa.

    koulumuistoni ovat nostalgisia. lapsia oli paljon, mutta luokasta puuttui nykyinen meluviidakko. kouluruokalassa oli pinaattikeittoa, maksavuokaa, tillilihaa, raastettua lanttua ja ruismarjapuuroa. biologian ope suhtautui sukupuolipetukseen väheksyen: "jokainen kokee sen ilman opetustakin". käsityön sai vaihtaa puutöihin, vaikka oli tyttö.

    isommat eivät yleensä kiusanneet muita, mutta kilpailua ja taistelua paremmuudesta tietysti oli. vaatteet olivat tärkeitä, lahkeen pituudella oli väliä.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meri, voi miten kiva muistelu, kiitos! Nytpä minä oikein toivon tämmöisiä koulumuistoja lisää.
      Ankaruus ja kova kuri ovat sellainen asia, joka sai häipyä niin kouluista kui kodeistakin. Eihän sitä kaikissa kouluissa ollut, mutta niissä missä oli se aiheutti jännitystä ja pelkoja.

      Minullakin oli kivat opettajat niin kansa- kuin oppikouluissakin. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, että kansakoulun opettajat Martta Vaarna ja Kaarina Kalliomäki pyöräilivät kotiini taivuttelemaan kotiväkeä laittamaan minut oppikouluun. Muistan miten äiti ja mamma kahvittelivat heidän kanssaan ja juttelivat leppoisasti ja Martta-ope vetäisi minulta pois maitohampaan. Olin silloin 10v. Oppikoulun opettajat olivat hyvin lämpimiä ihmisiä hekin, ja minulle alkoi vahvistua sellainen olo, että voisin itsekin tulla opettajaksi. Kielet vetivät puoleensa koska ymmärsin, että niiden kautta aukeaa uusia maailmoja. Oppikouluaikaa varjosti äidin ja veljen kuolemat. Silloin kotona oli surullinen ilmapiiri, ja koulu tarjosi turvapaikan, jossa saatoin unohtaa.

      Ehtolaiskursseista minulla on opettajana kivoja muistoja. Ensin entinen alakoulunopettajani Kaarina kuskasi poikaansa meille minun prepattavakseni, kun olin keväällä kotonani muutaman viikon lukemassa yliopiston englannin tenttiin. Siitä varmuutta saaneena pidin kotipaikkakunnalla ehtolaiskurssin ja seuraavana vuonna opiskelujeni lopussa ilmoittauduin kieltenopiskelijoiden yhdistyksen kautta Haminaan kurssin vetäjäksi. Toisena opettajana Haminassa oli eräs Unto. Heti ekapäivänä meillä alkoi romanssi, kun pidimme lounastauon ja menimme Giovannin baariin syömään. Kummallakin oli takanaan jo avoliitto ja muuta elettyä elämää ja halusimme perustaa nopeasti perheen ja lähteä "oikeaan elämään" pois opiskelijakuvioista.

      Poista
  6. Minulla on samoja mietteitä inkluusiosta kuin sinullakin. Työelämässä olen yrittänyt olla opettajana kuvaamissasi tilanteissa ja eihän erityisherkille, autisteille, ADHD-oppilaille jne. missään nimessä sovi isot hälisevät luokat. Luokan kiusaajat, joilla itselläkin on yleensä ongelmia varsinkin tarkkaavaisuudessa, pistävät tunnit yleensä ranttaliksi ja kohteina ovat varsinkin erityislapset. Opettajilta ja oppilailta vaaditaan kyllä paljon kestämistä.
    Minullakin oli kerran avustaja, joka ei osannut edes lukea suomen kieltä.
    Eräs koulumuistoistani:
    Veljeni sai ehdot kaunokirjoittamisesta. Olin vuotta vanhempi, ja opetin häntä kesän ajan. Veljeni pääsi seuraavalle luokalle.

    ps. Tommi Kinnusen uusin Pimeät kuut kertoo opettajasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla on Kinnusen kirja ostettuna tulevaa matkaa varten, muutoin otan mukaan pehmeäkantisia, kun en vieläkään halua lukea e-kirjoja edes matkalla. Mieskin, matkakaverini, haluaa lukea Kinnusen kirjan ja sen lisäksi hänellä on e-kirjoja. Kunnioitan omaa sukupolveani vanhempien opettajien, noiden oikeiden kansankynttilöiden, työtä.

      Pojilla on kehitys keskimäärin jäljessä tytöistä koulun alkutaipaleella, ottavat kiinni sitten peruskoulun lopussa. Pojat ovat monesti koulumaailmassa hyvälläkin tavalla huolettomampia ja hauskempia kuin elämän totisuuden usein varhemmin tajuavat tytöt (kokemukseni mukaan).
      Minä opin lukemaan katsellessani pirtinpöydän toiselta puolen, miten kolme vuotta vanhempaa veljeäni opetettiin tavaamaan. Olin sitten niin pollea varhaisesta lukemaan oppimisestani, etten koskaan mistään muusta - paitsi aikuisena omista lapsista. Lukemisen kautta pääsin muualle siitä maalaisympäristöstä.

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...