lauantai 17. syyskuuta 2022

Hyviä kirjoja luettu, syksyn värejä ihailtu ja oltu toistaitoisena

 


Olin kävelyllä metsässä ja nappailin kuvia syksyn värikylläisyydestä. Sade oli kirkastanut värit satumaisiksi. Pohdin yksinäisellä kävelylläni kahta viimeksi lukemaani kirjaa, jotka kumpainenkin ansaitsisivat oman tarkastelunsa. Tässä vain jotain päällimmäiseksi mieleen jäänyttä. 



Kuvattuani nämä kirjat yhdessä huomasin, että niiden kansien naisilla on sama katse ja nyt kun laitoin kuvan tähän huomaan että siinähän on syksyn ruskan värejä. 
Italialais-kuubalaisen Alba de Céspedesin Kielletty päiväkirja -romaanin kansi on Mirjami Marttilan suunnittelema ja USA:ssa syntyneen italialaisen Claudia Durastantin teokseen Tuntemani vieraat kannen on suunnitellut Pauliina Mäkelä. Arvostan sitä, että Suomessa ei kaikkiin kirjan kansiin paineta mainoslaueista, jotka tekevät kansista halvan näköisiä. Durastantin kirjan kannessa on yksi kehu, sekin voisi olla sisäkannella.
Näitä kirjoja yhdistää siis myös italialaisuus. 

Kielletty päiväkirja
on vuodelta 1951 ja kirja on julkaistu suomeksi ensimmäisen kerran 1956. Kirjoittamisesta on siis yli seitsemänkymmentä vuotta, mutta ajatuksissa on yllättäen paljon sellaista mikä pätee myös meidän aikaamme. Toisaalta mikä yllätys se on - ihminenhän on pysynyt paljolti samana koko ihmiskunnan historian ajan, vain olosuhteet ja reagointitavat asioihin muuttuvat.

Työssä käyvä perheenäiti Valeria ostaa päiväkirjan ja alkaa kirjoittaa sitä salaa muulta perheeltä, mieheltään ja edelleen kotona asuvilta parikymppisiltä lapsiltaan. Valeriasta on alkanut tuntua, että kukaan ei näe häntä, hän on vain palvelija perheelleen. Mieskin puhuttelee häntä äidiksi. Hän on levoton, tuntee haikeutta omasta vanhenemisestaan (vaikka on vasta nelikymppinen, tässä näkyy aika!) ja murehtii lastensa valintoja. 

Céspedesiä pidetään italialaisen feministisen liikkeen pioneerina. Minua tässä kirjassa viehätti se, että Valeria ei syytä miestään ja miehiä ylipäänsä omasta kriisistään, vaan näkee kaikki perheenjäsenet mukaan lukien isovanhemmat oman aikakautensa perinteiden ja omaksuttujen normien muovaamina ihmisinä. Hän tuntee hellyyttä miestään Micheleä kohtaan, joka kärsii siitä, että ei ole pystynyt ylenemään työssään, kuten miehelle asetettuihin vaatimuksiin kuuluu. Hän ymmärtää äitinsä vanhanaikaiset käsitykset tämän taustaa vasten ja lastensa vapaamielisyyden uuden ajan synnyttäminä asenteina. Äiti on paheksunut tyttärensä työssä käyntiä ja oma tytär taas saarnaa äidilleen, miten tämä laiminlyö itseään palvelemalla ja nauttimalla sitten omasta uhrautumisestaan. Valerian tekisi mieli myöntää, mutta hän valitsee ironisen suhtautumistavan tyttärensä huolehtimiseen. Valeriasta tuntuu, että hän on pelkkä välivaihe, äiti ja kohta isoäiti, joka ei tarvitse edes uutta takkia, koska on jo nelikymppinen. Silti hänessä kytee kaipaus saada ihailua naisena, Valeriana, mutta kun tilaisuus tulee, niin kumpi painaa vaa'assa enemmän perinteinen turvattu elämä vai uusi mahdollisuus?  

 
Kun aloin pitää tätä päiväkirja, uskoin tulleeni siihen pisteeseen, jossa tehdään johtopäätöksiä omasta elämästä. mutta kaikki kokemukseni - nekin, jotka olen saanut tänä aikana, kun olen eritellyt itseäni päiväkirjan lehdillä - opettavat minulle, että koko elämämme kuluu siihen, että tuskaisesti yritämme tehdä johtopäätöksiä siinä kuitenkaan onnistumatta. Ainakin minun laitani on niin. Kaikki näyttää minusta samalla kertaa hyvältä ja pahalta, oikealta ja väärältä, vieläpä katoavalta ja ikuiselta. Nuoret eivät tiedä sitä ja siksi he ovat sellaisia kuin Mirella, elleivät ole sellaisia kuin Ricardo. 

Valerian erittelyt ovat teräviä ja viehättäviä, jopa ilkikurisia. Kun parikymppiset lapset valtaavat kaiken tilan vanhempiensa kodissa ja kaiken lisäksi sanovat kylmästi ikävystyvänsä näiden seurassa, niin Valeria miettii, että kenties häntäkin ikävystyttää heidän läsnäolonsa, mutta onko hänellä äitinä koskaan oikeutta sanoa se ääneen vaikuttamatta luonnottomalta.  

 


Claudia Durastanti kertoo kirjassaan vanhemmistaan, jotka ovat tuttuja, mutta samalla vieraita, koska heillä ei ole yhteistä kieltä. Syntymästään asti kuurot vanhemmat eivät ole ylpeytensä vuoksi opetelleet viittomakieltä, vaan keskittyvät hermonsa pinnistäen lukemaan huulilta ja puhuvat omalla tavallaan, jolloin heidän tulkitaan olevan hieman puhevikaisia tai ulkomaalaisia. Elämä vanhempien kanssa on Claudialle ja hänen veljelleen kaoottista, köyhää ja sekavaa. Vanhemmat, jotka eivät suostu olemaan oikeasti kuuroja eivät myöskään halua kuulua maahanmuuttajina toisten samassa tilanteessa olevien joukkoon eivätkä anna köyhyyden rajoittaa itseään vaan tuhlaavat rikkaiden tavoin, jos joskus sattuvat saamaan rahaa kokoon. Tämä on ymmärrettävää uhmaa, mutta ei omille lapsille. 
 
Kiinnostuin siitä, miten Durastani kertoo kuurouden vaikuttaneen vanhempiensa kielen tajuun. Nämä eivät ymmärrä ironiaa ja metaforia. Joidenkin tutkimusten mukaan metaforat aukeavat kuuroille ja kuuleville nuorille samassa iässä, mutta ironia kuuroilla hitaammin, koska sävyjä on vaikea erottaa ilman puhetta. 
Kun kuvakieltä kirjailijana paljon käyttävän Claudian äiti ymmärtää ensimmäisen kerran ironisen vitsin viidenkymmenenviiden vuoden iässä, Claudia ja hänen veljensä kokevat suurta kiitollisuutta uudesta kohtaamisesta äitinsä kanssa. Isä huitoo vihaisena, kun tytär avioeron jälkeen antaa hänelle lahjaksi pyyhekumin, joka pyyhkisi pois ikävät muistot. Isä ei ymmärrä sellaista pyyhkimistä. 

Jos vanhemmat elävätkin köyhyyttään jonkinlaisena performanssina, niin lapsille sellainen ympäristöstä poikkeava elämä on stigma. 

Köyhyys ei ole ainoastaan yhteiskunnallinen olosuhde, se on biologisella tasolla vaikuttava sairaus. Se siirtyy sukupolvelta toiselle solujen välityksellä ja odottamattomissa muodoissa ja ehdollistaa ruumiin tavalla, jota edes mahdollinen tuleva vaurastuminen ei välttämättä pysty korjaamaan. Kaikkien juoksuun osallistuvien asettaminen samalle lähtöviivalle ei aina riitä, sillä kätkössä heidän sisällään on eroja jotka jäävät usein huomaamatta. 

Tasa-arvoisessa juoksussa lähtöviivalla odotteleva köyhä saattaa päättää jäädä paikalleen, jos siinä on turvallista ja mukavaa, tai hän päättää astella metsään. Parempaan asemaan päässellä entisellä köyhällä esiintyy usein myös itsetuhoisutta, petturuuden tunteita ja perustelematonta nostalgiaa. 
Keskiluokkaan noussut Claudia muuttuu säpsähteleväksi. Hän huomaa kiintyvänsä liikaa työnantajaansa, koska häneltä puuttuu oikea, keskenään kommunikoiva perhe. Taustan salailu on turhaa. Työnantaja kysyy, miksi Claudia valitsee aina ruokalistan halvimman annoksen ja syö kuin köyhä. 

Durastantilla on erittäin hyviä ideoita kuurojen huomioimiseen. Yksi on elokuvien ja sarjaohjelmien yksitotisen tekstityksen muuttaminen luovemmaksi. Sen sijaan että sulkeissa kerrotaan äänistä niitä voisi kuvata käyttämällä erilaisia fontteja, liikettä tai väriä, kirjoittaessa kirjaimet ilmestyisivät kirjoituksen tahdissa, huutaessa ne suurenisivat ja pomppisivat.

Durastantin tekstiä voisi lukea aina uudelleen ja löytää siitä eri asioita. Minulle nousee hänen tyylistään mieleen Joan Didionin omaan elämään pohjautuvat esseet. 

Tällä kertaa minuun kolahti se kohta kirjassa, jossa Durastanti toteaa, että meistä kaikista tulee ennemmin tai myöhemmin vammaisia. 

Vammaiset - mikä tahansa heistä käytetty sana on puutteellinen, sopimaton - ovat näkymätön enemmistö. Huolimatta laitteista ja apuvälineistä, joilla yritetään todistaa, ettei kuolemaa ole olemassa, melkein  kaikki menettävät ajan myötä jonkin tärkeän kyvyn, olipa se sitten näkö, käsivarsi tai muisti. 

Tämä teksti puhutteli minua paitsi ikäni vuoksi, niin erityisesti siksi, että olin kirjaa lukiessani kokonaisvaltaisesti huonovointinen uuden verenpainelääkkeen sivuvaikutusten vuoksi. Lopetin sen käytön kymmenen päivän jälkeen, koska oireet vain pahenivat. Maanantaina on soittoaika lääkärille. Olen puolustuksekseni listannut paperille kaikki kokemani haitat ja kirjoittanut loppuun dramaattisen teesin: mieluummin lyhyempi ja tasokkaampi elämä kuin pitkä elämä sumussa. 
No, olen myös päättänyt alentaa verenpainetta kotikonstein liikkumalla enemmän eri tavoin päivittäin. Nyt on aivan ihana patikoida, koska kaikkialla on kaunista katseltavaa ja ilma on happirikasta ja vielä melko lämmintäkin. 
 




PS  Vielä on mainittava hyvät suomentajat: Alba de Céspedesin kirjan on suomentanut Anna Louhivuori ja Claudia Durastantin Taru Nyström

PPS Kieltäydyn pohtimasta, onko Durastantin kirja omaelämäkerrallinen, fiktiivinen vai autofiktiivinen. 



13 kommenttia:

  1. Olitpa taas jänniä kirjoja löytänyt! Tuo Kielletty päiväkirja kiinnostaa erityisesti, sillä olen joutunut pohtimaan tänä kesänä vähän samankaltaisia ajatuksia. Lapsesta tuli nimittäin teini ja minulla alkaa äitinä ihan uusi aikakausi. Tokihan tässä on työtä ja omia harrastuksia ollut mukana koko ajan, mutta joudun tämän äidin roolini muokkaamaan vähän toisenlaiseksi. Mutta pelkäksi "välivaiheeksi" en suostu 😀

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, ei semmoinen välivaiheasema sovi meille aktiivisille naisille ollenkaan. Me halutaan elää täysillä omaa aikaamme. Ikääntyminen tuo kyllä vääjäämättä haikeuden tunteita.
      Olen katsellut Aikuiset-sarjaa ja miettinyt millaista oli olla nuori ja miten joka iällä on omat haasteensa.

      Teinien vanhempana on itse vielä pitkään nuori, mutta kun vanhimmat lapsenlapset ovat jo yliopisto-opiskelijoita ja elävät parisuhteissaan, niin alkaa tajuta, että ehkä voisi jo alkaa käyttää itsestään adjektiivia vanha. Mutta ikinä en suostuisi sellaiseen, että olisin miehelleni "äiti" tai "mummi". Lapset ovat lapsina välivaihe, kasvavat aikuisiksi, me sen sijaan olemme aina me ja toistemme silmissä paitsi vanhoja myös sen ikäisiä missä iässä tavattiin eli 25-vuotiaita.

      Mari, antoisia vuosia teinin äitinä. Edessä voi olla paljon hauskaa.

      Poista
  2. Selvästi hyvin mielenkiintoinen tuo Durastantin kirja! Kuuroja ei muutenkaan käsitellä kirjallisuudessa liikoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Durastantin kirja tuo mieleen elokuvan Coda - Kahden maailman välissä. Siinä kalastajaperhe elää kuuroina kuulevien keskuudessa ja ainoa kuuleva, perheen tytär, kokee samanlaisia tunteita kuin Claudia tässä kirjassa.

      Poista
  3. Molemmissa kirjoissa on hyvin kauniit kirjankannet, sellaiset, joihin kiinnittäisin heti huomiota kirjakaupassa. Kannatan kauniita kirjankansia, sillä tarinaan voi upota jo kansikuvan kautta.
    On muuten ollut ihana syksy. Tänään lenkkeilimme Ruissalossa ihailemassa vanhoja tammipuita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kansikuvataide on tärkeää. Kirja on ylipäänsä kaunis esine. Jotkut sanovat, että on ihan sama missä muodossa se teksti on, kirjan sijaan tekstinä digilaitteilla tai kuunneltavana pelkkänä äänenä, mutta minulle ei ole kyse ollenkaan samasta asiasta. Ennen lukemista on kiva käännellä kirjaa käsissään ja tutkia sen taittoa. Jos tilaan kirjan ulkomailta, jopa nuuhkin sitä. Kirjat tuoksuvat erilaiselta eri maissa.

      Olen käynyt retkillä Ruissalossa kesällä. Uskon, että se on su syksylläkin todella viehättävä paikka.
      Me patikoitiin tänään Anjalan Junkkarinvuorella oikein päiväkahvit mukana termarissa. Sain kauniita kuvia mustikanvarvuista, joissa oli samaan aikaan vielä sinisenään mustikoita ja ruskan värjäämät lehdet.

      Poista
  4. Olen lukenut romaanin "Kielletty päiväkirja" ja sen päähenkilö ärsytti minua. En myöskään ihan ymmärtänyt, miksi päiväkirjan kirjoittaminen on niin kiellettyä ja salaista kai niitä on kirjoitettu iät ja ajat. Sain juuri tuon "Tuntemattomat vieraat" kirjastosta, saa nähdä ehdinkö lukea, kun Saision Passio on menossa (pidän siitä muuten tosi paljon).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Passio on hyvä minustakin.

      Minä kyllä ymmärrän päiväkirjan salaamisen. Eiköhän kaikilla ihmisillä ole salaisia ajatuksia, ja jos näkee kotona perheenjäsenen avoimen päiväkirjan, niin sehän houkuttaa lukemaan. Claudialla ei ollut mitään lukollista laatikkoa, missä vihkoaan säilyttäisi, ja jo se, että äiti kirjoittaisi sisimmistä tuntemuksistaan, että hän ylipäänsä olisi jotain muuta kuin "äiti", että hänellä olisi haaveita ja jopa eroottisia ajatuksia tuntui perheessä naurettavalta. Aviomieskin piti näkyvän roolinsa tiukkana, ja Claudialla oli epäilys, että myös hänellä täytyi olla jotain, mikä ei arjessa näkynyt, eivätkä he juuri päässeet olemaan kaksin.
      Selllaiset päiväkirjat on tietysti erikseen, joissa kerrotaan neutraalisti tekemisistä, tehdään sääähavintoja jne. Minulla on meinannut tulla mökkipäiväkirjaankin jotain ekstraa, mutta olen hillinnyt itseni.

      Poista
    2. Anteeksi, sotkin nimiä, Valeriasta on siis kyse.
      Se minua harmitti suuresti, että Valeria edes harkitsee jäädä kotiäidiksi hoitamaan poikansa ja miniänsä vauvaa. No, tässä on kyse kulttuurista ja elintasosta. Kyllä Suomessakin monet 50-luvun naiset elivät hyvin lyhyen ajan niin, etteivät olisi olleet toisten palvelijoita. Maalaistaloissa vanhat ihmiset hoitivat lapsenlapsia nuoremman polven tehdessä raskaampia töitä ja myös kaupungeissa asuttiin ahtaasti usemman sukupolven kesken.

      Poista
  5. marjatta

    minulla oli luokkakaveri, joka menetti kuulonsa ennen puhekielen normaalia omaksumista. emme eronneet toisistamme oikeastaan muuten kuin siinä, että minulla oli kuuloon perustuva viestintätapa, hänellä näköön perustuva.

    kansakouluaikoina hän häpesi kaikkea viittilöimistä ja suun liikkeiden voimakasta markkeeraamista. tänä päivänä hän on innoissaan siitä, että hänellä on kieli, joka koostuu pantomiimista, ilmeistä, suun ja vartalon liikkeistä ja joka tuntee murre-erot ja slangisanat.

    löysin kesällä ableismia käsittelevän radio-ohjelman, jossa puhuttiin myös kuuroudesta. opin paljon viittomakielen ominaislaatuisuudesta ja sen ilmaisuvoimasta. haastattelujen lomassa oli erittäin kiinnostavia sitaatteja viittomakielestä. syntymäkuuro nainen selitti miten hän sisäistää sellaiset äänet kuin piipittäminen, pulputtaminen tai poriseminen.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nykyään jos perheeseen syhtyy kuuro lapsi koko perhe pääsee oppimaan viittomakielen, siis hyvinvoivissa maissa. Aiemmin kuuron tarpeita ei otettu huomioon, mikä on tietenkin todellisuutta köyhissä maissa edelleen.

      Minäkin olen lukenut, että viittomakieli on hyvin ilmaisuvoimainen, siksi ihmettelinkin Durastantin kuvausta siitä, miten kuurot yleensä, ja hänen viittomakielestä kieltäytyneet vanhempansa eritoten, tajuavat vain konkretiaa, eikä varsinkaa ironiaa. Äänensävyllähän voi kertoa, että "Tyyppi on v i i s a s (venyttäen ja virnistän)" tarkoittaa päinvastaista, maailman tyhmin tyyppi, mutta voi kai myös ilmeillä kertoa, että tarkoittaa muuta kuin sanoo.
      Lapset eivät ymmärrä ironiaa. Ilman viittomakieltä kuuron kielen taju on luonnollisesti jäljessä muista, joilla on joku kieli hallussaan.
      Opetin kauan sitten yksityisoppilaana tyttöä, joka oli lähes kuuro. Hän luki huulilta ja kommunikoi kirjoittaen. Hän olisi tarvinnut viittomakielen, oli arka ja epävarma, mutta jostain syystä (ympäristön asenteet ?) häntä kasvatettiin pärjäämään ilman.

      Poista
  6. Kumpaakaan kirjaa en ole lukenut, mutta esittelysi luin hyvin tarkkaan. Ajatuksena on taas kerätä listaa syksyn eka kirjastokäyntiä varten.
    Minä olen joskus kirjoittanut päiväkirjaa ja ymmärrän oikein hyvin, ettei suinkaan jokainen tarkoita kirjoittamiaan ajatuksia toisten silmille.
    Maailma muuttuu kaikessa hirvittävää vauhtia. Täytyy myöntää, että keskustellessani aikuisten pojanpoikieni kanssa, en pysty aina ymmärtämään heidän maailmaansa, joka on todellakin jo kaukana omastani. Keskustelumme ovat kyllä mielenkiintoisia ja avartavia.
    Sinulla on kauniit kuvat syksystä. Hyviä reippailuretkiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aimarii! Sinulle samoin reipasta ja värikästä sykysyä.
      .
      Olen ajatellut ihan samaa maailman menosta. Moni asia muuttuu ja elämisen tahti on nopeutunut. Kun muistelen vaikka meidän lapsiperhe-elämää 80-luvulla Kainuussa, niin se oli ennen kaikkea turvallista ja toisteista. Nyt perheillä on vaikka minkälaisia haasteita.
      Luen parhaillaan Anna-Maria Eilittän romaania Tämäkin hämärä katoaa. Siinä Vuokko ja Eino matkaavat Lapista Helsinkiin lastenvahdeiksi, kun stressaantunut tytär lähtee miehineen lomalle. Vuokko ihmettelee tyttären kotia, jossa kaikkea on liikaa ja miettii, miten ennen oltiin rauhallisempia ja tyytyväisiä perheen kesken, ei osattu kaivata parisuhdeaikaa ja omaa aikaa ja podettu niiden vähyyttä. "Kaikki saatu aika oli omaa aikaa, sitä ainoaa."
      Tämä on hyvä kirja sukupolvien eroista ja tahdosta ymmärtää toisiaan. Lapsenlapset ovat hyvin kiinnostuneita isovanhemmistaan, joilla on laajempi normaalin käsitys kuin päiväkodin työntekijöillä, jotka ovat huolissaan pienen Alman ryhmäytymistaidoista. Eino toteaa, että Almalla on vuosikymmenet aikaa ryhmäytyä. "Sitä paitti kaikki eivät ryhmäy'y koskhan, eikä siinä ole minun mielestäni mithän väärää."
      Suosittelen tätä sinulle, kun siellä pohjoisempana asut ja olet miettinyt lastenlasten maailmaa.

      Poista