Kirja, jota ei pitäisi olla olemassa ja ihmisoikeusteemoja Helsingin Kirjamessuilla

Hei Lukijat! Anteeksi, että olen ollut poissa tavallista pitempään. On ollut taas elämässä kaikenlaista muutakin pohdiskeltavaa kuin lukemisen herättämät ajatukset, mutta täällä ollaan!

Olen käynyt lukemassa toisten bloggareiden mitä erilaisimpia Kirjamessu-kokemuksia. Messuraporttien joukossa on hurjan hauskoja ja hyvin koskettavia tarinoita. 

Päädyin messuilla samanlaiseen käyttäytymismalliin kuin muissa kirjallisuustapahtumissa. Istuin seuraamassa tunnin kestäviä tilaisuuksia suljetuissa saleissa Ainossa ja Kullervossa.  En pidä ruuhkista enkä ständeistä, joihin saattaa naapuripaikan puheet kuulua paremmin kuin se, mitä haluaisi seurata. En yleensä ostakaan paljon mitään. Nyt ostin yhden kirjan, josta kerron kohta. Viimevuotista taidekirjakauppiasta ei enää ollut, joten eipä tarvinnut kantaa kotiin mieheltä salaa painavaa lahjakirjaa hänelle. 

Koskettavaa oli pakolaiskirjailija Hassan Blasimin kertomukset pakolaismatkalta Irakista Pispalaan kymmenen vuotta sitten. Me saamme yleensä tietää lukuja ja tilastoja, mutta emme paljon siitä, mitä pakomatkoilla tapahtuu. Kun toisten pakolaisten vuorotellen kantama sairas nainen joutuu rajaviranomaisten raiskaamaksi, sitä ei kerrota uutisissa. Jos kukaan mukanaollut ei kerro tätä eteenpäin, me emme saa tietää, että kaikkein vaarallisimpia paikkoja pakomatkalla ovat juuri rajanylitykset. Niissä voi tapahtua aivan mitä tahansa. 

Blasim on elokuvaohjaaja ja kirjailija, joka joutui ohjaustöidensä vuoksi vaaraan kotimaassaan. Hänen viime vuosina kirjoittamiaan, suuren suosion saavuttaneita teoksia on käännetty arabiasta useille kielille. Suomeksi on käännetty kaksi, Vapaudenaukion mielipuoli ja Irakin Purkkajeesus. Blasimin kanssa samassa tilaisuudessa haastateltu Sirpa Kähkönen sanoi, että jos me kerran valitsemme kiintiöpakolaisia, niin  miksi emme valitsisi lisää kirjailijoita. Blasim on viehättävä ja vitsikäs tyyppi. Hän kertoi saaneensa tietää ennen Suomeen tuloa, että Suomessa ollaan hiljaisia, juodaan paljon ja masennutaan. Hän oli silloin ajatellut, että juuri sopiva paikka hänelle, sellainenhan hänkin on.

Otin laiskasti kuvia. Blasimistakin unohtui ottaa. Harmi. 

Toinen koskettava tilaisuus oli nimetty kirjan otsikon mukaan Kaikella rakkaudella - sanoja seksuaalisuudesta ja sukupuolesta. Kirjan ovat toimittaneet Johanna Korhonen ja Jeanette Östman, ja se ilmestyi yhtä aikaa myös ruotsiksi nimellä Klartext (med alla respekt). Ruotsalainen nimi muistuttaa kirjan työnimeä Viimeinen sana - Itsestään selvä kirja. 

Tämän kirjan olemassaolo kertoo siitä, etteivät asiat ole niin kuin pitää. Jos seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt olisivat suomalaisten yhteisessä tajunnassa niin itsestään selviä ja normaaleja kuin niiden pitäisi olla, tätäkään kirjaa ei tarvittaisi.

Keskustelemassa olivat paitsi kirjan koonneet toimittajat myös kansanedustaja Jani Toivola ja pappi Susanna Airola. Keskustelijat edustivat eri ammatteja ja ovat kaikki pienten lasten vanhempia, mutta totesivat, että heidät mielletään julkisuudessa vain sukupuolisuutensa edustajiksi. 

Kirjassa on tekstejä viideltätoista kirjoittajalta, jotka ovat HLBT-vähemmistöihin (homo, lesbo, bi, trans) kuuluvia tai heidän lähellään olevia. He olivat jokainen valinneet kirjoituksensa otsikoksi yhden sanan: rakkaus, pelko, perhe, ihmisoikeus, avioliitto, huumori, rikos, valta, väkivalta, koti, ennakkoluulo, kuttuuri, tasa-arvo ja viimeinen sana. 

Rikos-otsikolla kirjoittanut Mirkka Rekola aloittaa kirjoituksensa:
Olen ollut rikollinen puolet elämästäni, 41-vuotiaaksi asti. 

Kun homous poistui rikosluokituksesta vuonna 1972 , tilanne ei muuttunut kovinkaan paljon paremmaksi.
Sitten kuuluin vielä sairausluokitukseen monta vuotta. Olin jo aiemmin varonut ilmaisemasta suuntautumistani psykiatrille siinä pelossa, että minua alettaisiin käännyttää. Tiesin, että silloin menisin sekaisin lopullisesti. Toisaalta tuntui, että mielisairaala olisi turvapaikka. Sieltä ei pidätettäisi. Sellaisen uhkan tunteen kanssa elin puolet elämästäni.

Kaikkein kauheinta ja yllättävintä Rekolan kirjoituksessa on hänen joutumisensa mieskirjailjoiden kuulustelemaksi ja kiusaamaksi suuntautumisensa vuoksi. Kirjailijoiden!

Jani Toivola kirjoittaa perheestä. Hän toteaa olleensa erittäin lapsirakas pienestä asti ja tienneensä jo kymmenvuotiaana, että haluaa isäksi. 

Olin ylpeästi pikkuvanha. Olin sielultani suurperheen emäntä, joka kapinoivan murrosikäisyyden sijaan pesi, syötti ja peitteli kahta itseään huomattavsti nuorempaa siskoaan. Perheen yhteiset kyläreissut olivat parhaita. Hoidin lastenhuoneessa kaikkia kylääntulleiden perheiden lapsia. Välillä piipahdin olohuoneen puolelle raportoimaan, miten lasten kanssa sujui. Istahdin hetkeksi sohvalle ja olin aikuinen. Otin vastaan kiitoksia ja päivittelin kurittomia lapsia. Kotimatkalla autossa tuijotin ulos ikkunasta ja haaveilin vanhemmuudesta, omista kyläreissuista omassa aikuisessa elämässäni. Kunpa se aika jo tulisi!  Oli turhauttavaa olla lapsi. Niin kuin sivusta seuraisi omaa elämäänsä. 
 
Tällaiselta henkilöltä on yritetty evätä vanhemmuus, vain koska hän ei halua jakaa sitä toista sukupuolta olevan kanssa.

Johanna Korhosen teksti vallasta on todella hauskaa, napakkaa ja silmiä avaavaa. Hykertelin tyytyväisenä Korhosen tekstiä lukiessani, niin nasevasti hän toi esiin pimeän ajattelun koomisuuden. Joku mies oli todennut Korhoselle, että ei kaksi naista saa asua omakotitaloa. Sinne kuuluu mies. Korhonen pohtii, miksi homomiehetkään eivät kelpaa asumaan yhdessä. Hän päätyy siihen, että he eivät kanna vastuutaan naisten kontrolloinnista. 

Kun heillä ei ole vaimoja, jossain huseeraa suunnilleen vastaava määrä naisia, joilla ei ole kotona pomoa. Nämä homomiehet laistavat vastuunsa valtajärjestelmään osallistumisesta, ja siksi(kin) he ovat muiden miesten silmissä epäilyttäviä. Seuranpettäjiä, luopioita.
 
Kirkon ja politiikan homokammoiset ovat Korhosen mielestä terapian tarpeessa. Tasa-arvolakien käsittelyn aikaan eduskunnassa tarvittaisiin ammattiauttajia, jotta muutamat edustajat pysyisivät nahoissaan.

Kaltaiseni kainon kansalaisen on tavattoman nolostuttavaa kuunnella kansanedustajien omissa päissään kehittelemiä seksifantasioita, joita nämä ilmeisesti omaa hölmöyttään julkisesti raportoivat istuntosalissa.
 
Kirjan tekijät toteavat, että onneksi suuri suomalainen enemmistö kannattaa yhdenvertaisuutta ja pitää ihmisten erilaisuutta rikkautena, mutta vielä on esteitä. On lainsäädäntö, joka laahaa perässä, on uusi aggresiivinen kristillisyyden muoto ja on poliittisten ääriliikkeiden homofobia. 

Kaikella rakkaudella on raikas, tarpeellinen (valitettavasti), herkkä, koskettava ja hauska kirja. Jospa me vielä pääsemme sellaiseen maailmaan, että tällaisia kirjoja ei tarvita. Silloin voi lukea, miten hassusti kerran ajateltiin ja miten jotkut selittivät ja väänsivät rautalangasta itsestäänselvää asiaa ja muuttivat ärhäkän kirjan nimenkin lempeäksi. 

Lukekaa tämä kirja - ja antakaa jollekulle, joka huutelee sellaista, mitä Korhoselle on ystävällisesti tiedotettu "lespot ei tarvii tissejä, hukkaan menee noikin ryntäät"!