Essi Kummu, Lasteni tarina (2014), traumatisoitunut vanhemmuus

Että kirjassa voikin olla kaunis kansi! Läpikuultavat potkupuvut leijuvat ilmassa kuin perhoset, hiha toisen päällä. Kaksosethan ovat limittäin, käsi kädessä, ennen syntymää ja usein sen jälkeenkin. 

Kummun 8-vuotias tytär kysyi, oliko hän ihana vauvana. Tästä alkoi äidin pelon ja surun tunteiden muistaminen, joka johti kolmen vuoden päästä kirjaan.

Kun aloitin kirjoittamisen, ajattelin, että sen aiheena olisi lasten keskosaika ja syntymä pieninä oravanpoikasina ja se syöksy, jonka tuo aika perheelleni lopulta aiheutti. Kirjoittamisen edetessä minulle valkeni, ettei sen aiheena ole pelkästään tämä, sillä prosessi vei mennessään - niin kuin se hyvin toimiessaan aina vie - ja sain sen edetessä tietää, että työni aihe on traumatisoitunut vanhemmuus ja se tuska, jota rakkauden murtautuminen tällaisen muurin läpi voi aiheuttaa.

Kummu sai keskoslapsensa muutoinkin stressaavassa elämänvaiheessa, pienen tytön ja pojan. Lapset syntyivät alle 28-viikkoisina, mikä on aivan liian aikaisin. Raskausviikkojahan lasketaan olevan täydet 40. Keuhkot ovat valmiit viikolla 30, jolloin lapsi alkaa olla muutoinkin valmiimpi kohdun ulkopuoliseen elämään.
Kaksoset jäivät sairaalaan kuukausiksi. Poikaa jouduttiin elvyttämään kahdesti, ja vanhemmat näkivät hänet kunnolla vasta yli kahden kuukauden vanhana, kun hänet uskallettiin irrottaa hengityskoneesta.

Kun lapset sitten lopulta pääsevät kotiin, heidän äitinsä saa huomata, että pelko lasten menettämisestä on jäänyt häneen pysyvästi. Hän vertaa tätä pelkoa sotatraumaan. Vieraantuminen, etääntyminen muista, mielihyvän kokemisen  laimeneminen, tulevaisuuden näkymien kaventuminen, kohonnut vireystila, ärtyneisyys, vihanpurkaukset, säikkyminen, keskittymisvaikeudet, korostunut varuillaanolo; kaikki oireet, joista sodan käyneet miehet ovat kärsineet, pätevät myös traumaa potevaan äitiin.

Valpas kuin koira.
Kuin äiti, joka hoitaa kahta vauvaa, mutta ei nuku yöllä. Kuin tytär, joka äitinsä kahdesta pahasta sanasta lukitsee kehonsa kiinni, eikä sitten tiedä, miksi näin kävi, vaikka osaa analysoida kirjallisuuden klassikot aasta ööhön ja on muutenkin aika viisas ja tuntee kyllä psyykkiset defenssit, nekin, sillä psykologia on hänen rakas harrastuksensa ja on ylipäänsä paljon, minkä hän tietää, sillä hän on sitä sukupolvea, joka tietää asioita. Mikä ei vain tässä tapauksessa auta häntä.

Säikkymisen ja muiden oireiden kestäminen yli kuukauden lasketaan traumaksi. Sotaa käyneet miehet ja heidän vaimonsa ovat saattaneet kärsiä koko elämänsä. Kummu kärsi vaikean vanhemmuuden traumaa kymmenen vuotta. Hän kärsi, koska ei uskaltanut pitkään aikaan tunnustaa heikkouttaan ja tarvitsevuuttaan. Voi sanoa, että hän kärsi vahvuutensa vuoksi.

     En ylipäänsä kestä vieläkään kovin hyvin heikkoutta. En itseltäni, enkä toisilta. Tosi paikan tullen ei ole lupa avata suuta kuin pullaa varten.
     Olen yhä sotainvalidi kolmannessa polvessa.
     Minä en kestä heikkoutta. Minä syön pullaa.

Tämä ohuehko elämäkertakirja on sisällöltään vahva, laaja ja puhutteleva. Sen henkilökohtaisuus nousee yleiselle tasolle. Uskoisin, että jokainen lukija ymmärtää kirjan sanoman. Vaikka lukija ei olisikaan kokenut mielen sietokyvyn ylittäviä tapahtumia omassa elämässään, hän on todennäköisesti nähnyt niitä ympärillään. 

 

Tarina kulkee monilla aikatasoilla. Siinä ollaan silminnäkijöinä myös ukin raivonpuuskissa ja suvun naisten vaikenemisissa. Tarina kehottaa lopettamaan vaikenemisen ketjun ja puhumaan surut auki. Ei mikään huono sanoma!

Kummun kieli on hienosti polveilevaa, vuoroin lyhyttä, vuoroin vuolasta, aina selkeää.  Pidän myös konstailemattomuudesta, kirjan nimeä myöten, ja rohkeudesta, millä kirja on kerrottu. 

Kirjassa on monta yhtymäkohtaa omaan elämääni. 

Minulla on ihanat kaksoslapsenlapset, Kummun lasten ikäiset. Tiedän, että kaksosraskaus ei ole helppo, ei myöskään vauvavaihe. Tiedän myös, että kaksosuus on tärkeä side.

Olen synnyttänyt kaikki kolme lastani ennenaikaisesti. 

Kirjan luettuani hain kellarivarastosta Nostalgia-laatikkoni ja tutkin hartaasti poikieni pieniä potkupukuja ja äitiysmekkojani. Minähän olin niin tohkeissani, että halusin pukeutua äitiysvaatteisiin heti kolmannella kuukaudella, vaikka en olisi tarvinnut niitä ehkä ollenkaan, varsinkaan viimeisen, lyhyimmän raskauteni aikana. 

Yksityiskohta potkupuvusta vuosikymmenten takaa

Keskoslapsistani kaksi ensimmäistä pääsivät kanssani kotiin, koska he syntyivät vain neljä viikkoa ennenaikaisesti, mutta kuopus joutui jäämään kolmeksi viikoksi sadan kilometrin päähän sairaalaan. Hän syntyi kaksi kuukautta etuajassa ja oli alle maagisen 2,5 kilon, jota ainakin silloin pidettiin keskosuuden rajana. 

Kaivoin esiin myös raskauskorttini. Mitä - 10 pisteen poika eikä päästetty kotiin! Ei tarvinnut happikaappia, vain villahousut. Olisi minulla kotonakin ollut villahousuja. No, näin oli varmaan hyvä. En ehtinyt traumatisoitua, mutta muistan yhä tyhjyyden tunteen, kun minut ajettiin moitiskellen kotiin jouluaattona pois vauvani luota. "Eiköhän sinun olisi jo aika lähteä kotiin. Onhan sinulla siellä kotona kaksi muutakin lasta!" Tuntui oudolta, kun piti vierailla oman vauvan luona, ikään kuin hän olisi sairaalan lapsi. Hoitajat katsoivat silmä kovana, osaanko pestä ja - kapaloida. Höh, kotona odotti pino potkupukuja, ja olinhan jo hoitanut kahta lähes yhtä pientä. Se riemu, kun saimme pikkuisen kotiin! Koko perhe pyöri hänen ympärillään, ei voisi olla rakastavampia isoja veljiä. Hehän olivat koko ajan toivoneet poikaa, pikkuveljeä. 

Itsekin olen syntynyt pienenä keskosena kotisynnytyksessä. Minua kypsyteltiin leivinuunin päällä lampaantaljaan kiedottuna. Taisi olla äidissä ja minussa sama vika.

Sotatrauma tuntui tutulta. Näin sen isässäni. Ja on kait sitä minussakin, minkäs teet. Mykkyyttä en tunnista enää tässä elämänvaiheessa, minä lörppö, mutta valppaus ja varuillaanolo tuntuvat yhä tutuilta. Olen myös usein vakuutellut itselleni Kummun tavoin: "Sanoin mielessäni. Hyvä. Oikein hyvä."

Yksityiskohta vauvan myssystä vuosikymmenten takaa