lauantai 1. elokuuta 2015

Lyhyesti, monesta

Sohvalla työpöytäni vieressä on pitkä rivi lukemiani kirjoja, bloggaamatta. On muka ollut niin paljon muuta asiaa, että blogini nimen ensimmäinen, alkuperäinen osa on alkanut unohtua - kirjaelämyksiä. Pitkään ajattelin, että siinä olisi pitänyt olla lukuelämyksiä, mutta nyt kaikenlaisten lukulaitteiden yleistyessä huomaan, että nimi onkin hyvä, koska minä haluan kokea elämykseni juuri kirjoista.


Luiz Ruffato, Rutosti hevosia, 2014
Brasilialainen palkittu romaani, kaleidoskooppi yhdestä päivästä monen saopaulolaisen köyhän henkilön elämässä. Teos sisältää tavallisen proosakerronnan lisäksi proosarunoa, dialogeja, kirjeitä, luetteloita, menuita, puhelinvastaajaan jätettyjä viestejä, rukouksen... ja kaikki tämä yhdistyy loistavaksi kuvaksi siitä, miten ihmiset elävät ja selviävät.


Me muut, Kirjoituksia yhteiskuntaluokista, 2009, toim. Silja Hiidenheimo, Fredrik Lång, Tapani Ritamäki ja Anna Rotkirch
Kirjan toimittaneista vain Fredrik Lång on kirjoittanut 18 muun henkilön ohella oman käsityksensä yhteiskuntaluokastaan.  
Kreetta Onkeli lopettaa oman mietintänsä seuraavasti: 
Pienimmät yhteiskuntaluokkayksiköt löytyvät ihmisen sisältä. Hän asettelee ja punnitsee, arvioi ja arvottaa omia tekemisiään. Loputtomasti hän kyseenalaistaa ja pohtii yhteiskuntaluokkien peruskysymystä: Mikä minulle on elämässä tärkeintä?
Eniten nautin Niklas Herlinin pohdiskelusta, jossa hän toteaa, että Suomessa arvostetaan paljon enemmän oppineisuutta kuin rikkautta, mikä tuottaa rikkaille häpeää. Hän ja isänsä molemmat kokevat tarvetta olla edes  kovia jätkiä. 
Mutta kultalusikka suussaan syntyneestä ei saa tekemälläkään katujätkää. Ei vaikka miten tappelisi (isäni). Ei vaikka miten kiskoisi ylleen nahkatakkeja  ja -saappaita (minä).


L.P. Hartley, The Go-Between, 1953, Sananviejä, 1955
Taitavasti rakennettu romaani muistelemisesta ja lapsen syyllisyydestä. Kun päälle kuusikymppinen Leo Colston avaa lapsuutensa päiväkirjan vuodelta 1900, hän ei voi kuin todeta "The past is a foreign country; they do things differentely there" ja suomennoksessa " Menneisyys on outo maa; siellä tehdään kaikki toisin". 
Koulukaverinsa luo yläluokkaiseen kartanoon kesää viettämään kutsuttu 12-vuotias Leo ajautuu kuljettamaan kirjeitä salaa epätoivoisesti rakastuneiden välillä. Kartanon tytär Marian on menossa naimisiin sotavammaisen lordi Triminghamin kanssa, mutta hänen sydämensä sykkii komealle maanviljelijälle, Ted Burgessille. Kirja kertoo, miten Leo herää aikuisen elämän salaisuuksiin, miten hän ymmärtää asiat ja ihmiset silloin vuosisadan alussa ja miten hän ymmärtää ne nyt, aikuisena 50-luvulla, kun maailma on aivan toinen. Hieno lukuelämys, joka toi mieleen Ian McEwanin Sovituksen.
Hain myös suomenkielisen kirjan Sananviejä (1955) tarkistaakseni, miten kääntäjä on selvinnyt muutamista hankalista kohdista. Kirja löytyi käännöksenä vain kirjaston varastosta. Näin nopeasti kirjat vanhenevat.
Kun Leo puhuu lordista, jonka etunimi on Hugh, Marian velmuilee useamman kerran sekoittaen tämän nimen sekä sanoihin who että you, jotka kaikki äännetään hyvin samaan tapaan; aikuisia hymyilyttävää, mutta pikkupoikaa hämmentävää vitsailua. Kova pala kääntäjälle. Kääntäjä J. A. Hollo on selvinnyt joten kuten, mutta tällä kertaa käännöksessä kyllä häviää sanaleikin lisäksi myös paljon Edwardiaanisen ajan tunnelmasta.


Henning Mankell, Juoksuhiekka, 2014
Liian vähän huomiota saanut esseemäinen, upea romaani, jossa Mankell tarkkailee kokemaansa elämää. 
Mankell on omistanut teoksensa vuoden 79 Pompejin tulivuorenpurkauksessa kesken arkitoimiensa tuhkan ja hehkuvan laavan alle jääneiden leipuri Terentius Neon ja hänen vaimonsa muistolle. 
Kirjassa on kuoleman käsittelyä, mutta enemmän elämän. Mankell kertoo matkoistaan, työtehtävistään, tapaamistaan ihmisistä, hänet hylänneestä äidistään, nuoruudestaan, uskosta, taiteesta, syövästä. Hän palaa useaan otteeseen ihmettelemään suunnitelmaa haudata ydinjäte syvälle peruskallioon, jossa se tulee säilymään vielä, kun meidän päällämme on 1,5 kilmetriä jäätä uuden jääkauden koittaessa. Hän muistelee uutista, jossa kerrottiin Brnon keskustasta viemäritöiden yhteydessä 1891 löytyneestä 25 000 vuotta vanhasta haudasta, jossa oli miehen luuranko, pään vieressä sätkynukke. Mikä hauska tervehdys ajalta heti viime jääkauden jälkeen! Varjoteatterin välineistöä, riittiväline, lelu? Mitä me jätämme maaperään tulevaisuudessa löydettäväksi? Ydinjätettä, ehjissä tai hajonneissa kapseleissa. 



Niccolò Ammaniti, Me and you, 2013
Vahva  pienoisromaani kasvamisen vaikeudesta. Kirjassa on kehyskertomus, kuten Hartleyn Sananviejässä. Kertomuksen alussa 24-vuotias Lorenzo Cuni,  istuu kahvilassa sisarensa Olivian kymmenen vuoden takainen kirje kädessään. Välillä palataan muisteluun päivistä, jotka sisarukset viettivät yhdessä piilopaikassa kotitalon kellarissa, ja lopussa palataan alkuun, tilanteeseen, jossa Lorenzo odottaa tapaavansa Olivian.
Kirjan kannen lause 'Minä en sopeutunut, ei hänkään' pitää paikkansa täydellisesti.
Pidän siitä, että kirjan nimi otetaan jostain lauseesta kirjassa. On aina hienoa tulla kohtaan, jossa nimi mainitaan.
     'I lay down next to you.Then the motorboat took off. And me and you, we stayed down in the cabin where it smelled of bilge and everything was shaking and rocking.'
     'Me and you?'
     'Yes.' She took a drag of her cigarette.'Me and you.'

27 kommenttia:

  1. Henning Mankelliin pitäisi varmaan tutustua. Tuo lukemasi voisi olla minulle, ei dekkarin lukijalle, hyvä.

    Ammaniti on minullekin ollut vaikuttava. Hänet löysin kirjaston hyllystä sihen aikaan, kun ahkerasti luin italiaa, myös romaaneja, sanakirjan avulla. Io non ho paura, Minä en pelkää, oli ensimmäinen. Televisiosta näytettiin myöhemmin siitä tehty italialainen elokuva, hyvä sekin. Ammanitin kieli on kirkasta ja tarkkaa, sitä voi jopa tämmöinen suomalainen aikuisopiskelijakin ymmärtää alkukielellä. Tätä en ole vielä lukenut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen lukenut Mankellilta monta romaania, mutta en dekkareita ollenkaan. Tuulten poika on Lentohiekan ohella minun lukemistani paras.

      Olen lukenut 'Minä en pelkää' ja nähnyt myös elokuvan. Pidin kovasti molemmista. 'Me and you' on suppeampi ja nykyaikaan sijoittuva. Englanninkielinen käännös on hyvin selkeä. Mutta että italiaksi, hui! Olin opiskeluaikana hyvin suppealla italian kurssilla yliopistossa, mutta harrastus jäi siihen. Nyt pohdin, menisinkö kansalaisopistoon joko espanjan tai turkin kurssille. Viisi vuotta piti olla eläkkeellä, että into opiskeluun heräsi.

      Poista
  2. Lukuelämykset vai kirjaelämykset? Näitä onkin hyvä pohtia. Luulen, että minä olen myös enemmän kirjaelämysihminen - olen jo yli kolmen vuoden ajan lukenut e-kirjoja ja äänikirjoja olen kuunnellut vielä kauemmin, mutta painettua kirjaa ei mikään mielestäni voita. Sen "käyttöliittymä" on minulle paras. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä kuuntelen joskus autossa novelleja ja runoja äänikirjoina. E-kirjoja olisi tarjolla ihan ilmaiseksikin, ja meillä olisi lukemiseen käypä läppäri, mutta se ei houkuta yhtään. Kunnon lukulaitteella lukemista voisin joskus kokeilla matkoilla, mutta ehdottomasti vain oikeiden kirjojen lisänä. Ei ole painetun kirjan voittanutta!

      Poista
    2. Siis korjaan tabletti, jota voisi käyttää kirjojen lukemiseen. Voitin sen uuden ostoskeskuksen avajaisissa ja lahjoitin oitis miehelle.
      Muutosvastarintani kohdistuu tekniikkaan, ei niin paljon muihin asioihin.

      Poista
  3. Tuo Hartleyn kirja on pitänyt lukea, mutta nyt tulikin vaikea valinta että pitääkö se sittenkin hakea englanniksi (lähikirjastossa olisi ihan hyllyjen puolella se suomennos tarjolla)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, teillä on fiksumpi kirjasto kuin meillä, kun säilyttävät vanhoja teoksia. Meillä on taas laaja englanninkielisten kirjojen valikoima. Kouvolassa toimi pitkään Helsingin Yliopiston kääntäjäkoulutus, saattaa olla vielä sen perua.

      Englanninkielisessä tulee jotenkin luokkayhteiskunta paremmin esiin, ja siinä on myös pitkä selostus alussa, jossa kerrotaan kirjan tapahtumien yhteyksistä Hartleyn omaan elämään, otteita kirjeistä ym. kiinnostavaa. Suosittelen alkukielistä.

      Poista
  4. Komppaan Katjaa ja sinua:Kirjakirjaa ei mkään voita! Nyt kun on peli, johon voisi ladata, ei se tunnu samalta mennä sen kanssa sänkyyn kuin oikean kirjan, Rakastan yönhetkiäkun kirjna sivut kääntyvät...Luen nyt kirjaa, tositarinaa naisesta, joka saatuaan tietää sairastavansa haimasyöpää ja aikaa nnettiin 3-6 kk, päätti lopun aikansa lukea enemmän kuin koskaan ja toisaalta olla lastensa ja lapsenlastensa kanssa myös. Nyt hän on selvinnyt jo 18 kuukautta ja 75-vutoisjuhlatkin saatiin vietettyä. Oi, nyt niin nautin siitä, että joku tosiaankin valitsee kirjat ja perheen saattohoidokseen, oikeat kirjat.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jonkin painavan kirjan voisi korvata lukulaitteella matkoilla, ei muuten.

      Haimasyöpää sairastavan valinnat tuntuvat juuri sellaisilta, mitä varmaan itsekin valitsisin. Varmaan elämä alkaa tuntua hyvin intensiiviseltä tuollaisessa tilanteessa. Mistä herää kysymys, eikö sitä samaa intensiteettiä voisi kokea muutoinkin, koska elämän laita tulee kuitenkin vastaan. Mutta ei, ihminen vain elää arkeaan välinpitämättömästi ja laimeasti ikään kuin elämää riittäisi äärettömiin.

      Poista
  5. Kirjakirja ehdottomasti! Vaikka iPadiini "kiinteistökierrokselle" saadut pdf-muodossa olevat artikkelit ovat arvokkaita ja tarpeellisia ja kannan nykyään samaisessa laitteessa paljon kaikenlaisia kirjoja (museossa voi sitten helposti tarkistaa esim. onko jokin esine julkaistu vai ei...). Kirjakirja siitäkin huolimatta, että meillä on nyt edessä monien kirjakirjojen karsiminen sekä toisten vastaanottaminen appivanhempien jäämistöstä. Tälläkin matkalla löytyi monta aarretta, joista löytää uutta ja paljon innoitusta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Työvälineenä nämä e-kirjat ovatkin varmaan käteviä, mutta kaunokirjallisuus on kyllä niin kirjakirjaa!
      Teillä on kiinnostavia valintoja edessä, kun käytte läpi toisten aarteita.

      Poista
  6. Mäkin luin heinäkuussa tuon Rutosti hevosia. Upea rytmi ja tyyli.

    Silloin kun tuosta ydinjätteen hautaamisesta peruskallioon puhuttiin enemmän, yksi asia jäi jostakin syystä erityisesti mun mieleen: Joku asiantuntijaryhmästä selitti, että ideaaleinta olisi, ettei mahdolliset tulevat sivilisaatiot koskaan löytäisi tätä ydinjäteonkaloa. Sinne kyllä laitetaan tieto-ja varoituskylttiä eri kielillä ja myös symbolein, jos nämä mahdolliset tulevien aikojen ihmiset eivät ymmrrä ko. kieliä. (Millaisia symboleja, se oli vielä vaiheessa.) Okei, kuvitellaan että mahdolliset tulevat sivilisiaatiot ymmärtävät symbolit, kiellot ja varoitukset. Mutta mikä sen takaa, että he noudattavat ohjeita? Eikös pyramideihin tunkeutujia uhannut kiroukset, sairaudet ja vitsaudet ja siitä huolimatta mentiin vaan. He kyllä löysivät jotain ihan muuta kuin ydinjätettä kapseleissa. Varoituskyltti joillekin mahdollisille ihmisille tuhansien ja tuhansien ja tuhansien vuosien päähän on musta vaan niin naiivi. Sitten tulee mieleen, mitä muita hyväuskoisia ajatuksia niissä kaikissa tulevaisuudenskenaarioissa ja laskelimissa on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perinteisen proosan välissä on kiinnostvaa lukea rakenteeltaan erikoisempaa. Siihen tarpeeseen Ruffaton kirja on erinomainen.

      Minulle tuli hyvä mieli, kun luin, miten painavasti Mankell suhtautui ydinjätteen loppusijoitukseen. Kuhmo oli yksi niistä neljästä paikkakunnasta, joiden kallioperää tutkittiin ja ihmisiä voideltiin myönteisiksi ottamaan vastaan ydinjätettä. Mieheni lähti kaverinsa kanssa osoittamaan mieltä Posivan (ydinjätehuollon asiantuntijaorganisaatio) järjestämään viestijuoksuun. Tästä kahden miehen mielenosoituksesta lähti iso kansanliike, joka toimi monen vuoden ajan aktiivisesti järjestäen erilaisia tilaisuuksia ja viestien kuhmolaisten selkeän mielipiteen, joka oli ei ydinjätteelle. Myös muiden ehdolle nostettujen paikkakuntien kanssa oli yhteistyötä. Emmehän me sitä "kunniaa" muuallekaan halunneet.
      Nyt Olkiluodossa rakennetaan Onkaloa. Jos aivan pakko on, niin tietysti paras on laittaa ne jätteet sinne, missä niitä tuotetaankin eikä kuljettaa satojen kilometrien päähän, muttta minusta pitäisi jatkaa välivarastointia ja odottaa, jos keksitään jotain turvallisempaa.
      Kyllä ihmiskunta on tehnyt hulluja valintoja, ryhtyä nyt käyttämään energiaa, jonka jäte on noin vaarallista ilman mitään suunnitelmaa, mitä sille jätteelle tehdään.

      Poista
    2. Ydinjätettä tuskin haudataan mihinkään, koska ennemmin tai myöhemmin ihmiskunnan on tultava järkiinsä ja otettava IFR-reaktoritekniikka käyttöön. Uuden polven reaktorit pystyvät käyttämään ns. ydinjätettä polttoaineena.

      https://planeetta.wordpress.com/2010/10/13/ifr-historiaa-vai-tulevaisuus/

      Tosin mielestäni ydinjätteeseen liittyvät riskit ovat muutenkin niin teoreetteisia, että ne saavat hukkuakin monen muun konkreettisemman ympäristöongelman alle.

      Poista
    3. No niin, jotain tällaista olen toivonutkin. Samoin varmaan Mankell, joka pohtii, että Munckin taulu Huuto pitäisi jättää jäteonkalon suulle varoitukseksi, koska sen kuvakieli toimii myös tulevaisuuden ihmisille. Syöpä saa Mankellin pohtimaan tätä jätettä sekä Voyager-avaruusluotaimia niiden peruuttamattomuuden vuoksi.

      Poista
  7. Itse olen ehdottomasti kirjaelämysihminen. En ole vielä tähän mennessä lukenut ensimmäistäkään e-kirjaa. Katsotaan, annanko siinäkin jossain vaiheessa periksi, kuten annoin periksi älypuhelimelle, jonka hankin itselleni viime viikolla. Nyt olenkin siihen jo ihan koukussa :)

    Olen myös lukenut tuon "Me muut" ja kirjoittanut siitä blogiinkin. Jos luokkatematikka kiinnostaa, niin voisin suositella Laura Kolben ja Katariina Järvisen teosta "Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minullakin on painetta ja painostusta siirtyä älypuhelimeen. Huomaan, miten kätevä se on toisilla, ja huomaan, että omani on antiikkinen. Lapsenlapsetkin jo katsovat, että ai Mummilla on tuollainen puhelin, otetaan sitten Vaari meidän WhatsApp-ryhmään, eli joudun sosiaaliisen syrjinnän kohteeksi. ;)

      Jaana, sinun kirjoituksesi on kattava ja kiinnostava. Minäkin olen muuten kohonnut sosiaalisesti. Olen perheestä ainoa, joka päästettiin oppikouluun (opettajan painostuksesta) ja siitä alkoi juopa sisaruksiin.
      Mainitset kirjoituksessasi, että kirjasta puuttuvat alemmat sosiaaliluokat. Se on puute. Jos ei löydetty minä-muotoista kirjoittajaa, niin olisihan joku voinut kirjoittaa tutustaan.
      Mielenkiintoinen seikka on myös se, että kirja on suomeksi 'Me muut' ja ruotsiksi 'De andra'.

      Poista
    2. Marjatta, blogistani löytyy sinulle haaste :)

      Poista
    3. Kiitos, arvostan sitä, että haastoit minut ja vastaan 'kyllä'.

      Poista
  8. Kyllä paperikijoissa on sitä jotakin! Ne tuoksuvatkin moneti aivan ihanalle. Eivät aina, jotku haisevat lämpimalle aurajuustolle, en tiedä onko se muste vai paperityyppi, mutta yleensä pehmeä sivuiset tuoksuvat hyvälle. E-kirjaa en ole lukenut oikeastaan ikinä, tietokoneelta olen lukenut kerran, koska kyseessä oli vielä julkaisematon kirja, jonka sain arvosteltavaksi. Yhtä e-kirjaa testi luin, ja totesin, että olisi se mahdollista.
    Kuuntelen kuitenkin enimmäkseen, koska lukeminen ei nykyään suju. Aiemmin kuuntelin äänikirjoja töissä, lenkillä ja keittöhommissa, jos olen yksin, ovat siinä tosi käteviä, siivouskin sujuu paljon hauskemmin.

    Minulla on nyt älypuhelin, ollut jo monta kuukautta, ainakin kaksi. Pian tähän tottui niin, että olisipa kamalaa olla ilman. Aika kamalaa oikeastaan.

    Tuo Me muut kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta. Minun kokemusteni mukaan, kuulemieni ja itse kokemieni, luokkaerot ovat Ruotsisa erilaiset, ehkä suuremmat, kuin Suomessa. Tai ainakin luokkanousu tuntuu olevan Suomesa helpompaa kuin täällä Ruotsissa. Mutta tämä nyt ei ole mikään tutkittu tieto, vain tuntuma. Jos se on totta, saattaa se johtua siitä, että Suomessa on enemmän tilaa uusille korkeastikoulutetuille suvuille, Ruotsi on jo kyllästetty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjojen tuoksu... Tunnistan amerikkalaiset kirjat tuoksusta.
      E-kirjat eivät tosiaan tuoksu. Niistä puuttuu myös kirjan ulkoasu esineenä, sen tuntu kädessä.

      Poista
  9. Uusi lukija tässä, Hei!

    Minullakin on tuo Ruffato odottamassa yöpöydällä. Halusin napata kaupasta mukaan kirjan, joka näytti ja kuulosti erilaiselta. Sellainen se taitaa ollakin. Kivaa!

    Mankell kuulostaa myös hyvältä. Esseemäistä teosta voisi kokeilla vaihteeksi! Hieno idea sinulta kirjoittaa lyhyesti useammasta teoksesta. Toimii hyvin noinkin - saa monta vinkkiä kerralla :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Kaisa!
      Näistä kahdesta pidin Mankellista enemmän. Piti ihan kopioida joitain sivuja ennen kuin palautin kirjan.

      Poista
  10. Tästä bloggauksesta löysin parikin kirjailijaa, joista olen tällä hetkellä kiinnostunut: Ruffato ja Ammaniti, joiden tuotantoon toivon pääsevänii tutustumaan pian.

    Minulle lukuelämys on tärkein. En koe tärkeäksi sitä, millä tavoin ammennan kirjailijan tuotokn itseeni, siksi kai lukulaite on solahtanut elämääni niin kevyesti. Tärkeintä on sisältö, ei muoto. Toki painetulla kirjalla on oma paikkansa sydämessäni, mutta se eii enää ole itsevaltias.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lukueämys on tärkein, se on selvä. Lukulaitteet vaativat tottumista, mutta niitä kohti mennään.

      Poista
  11. Luin Sananviejän juuri ja kaiken lisäksi löysin sen Yle Areenasta BBC:n tuoreena draamaelokuvana.

    Kirja on vanha bestseller. Ja siltä se tuntuikin - menneeltä maailmalta ja hieman laimealta. Mutta elokuvan parina siitä tuli tuoreempi ja kiinnostavampi. Kävi hyvä tuuri!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin näin tämän hiljattain myös elokuvana, Sanansaattaja.
      Elokuva oli hyvä ja todella elävöitti kirjan maailmaa. Ihmiset eivät aina ajattele, miten saattavat lapsen vaikeaan tilanteeseen käyttäesään tämän uskollisuutta hyväkseen.

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...