maanantai 23. helmikuuta 2015

Yksikään ihminen ei ole saari, lisää Vannin kirjan nostattamia ajatuksia

Viittan otsikossa edelliseen kirjoitukseeni David Vannin romaanista Kylmä saari. Kommenttikeskustelut, toisten bloggareiden kirjoitukset, joita nyt kirjan lukeneneena oli kiinnostavaa lukea ja vielä viimeksi keskustelu oman miehen kanssa hänen luettuaan tämän kirjan, kaikki nämä aiheuttivat sellaista kohinaa aivoissani, että nyt on ihan pakko kirjoittaa vähän lisää.



Mies luki kirjaa junassa - korjaan, junissa - viikonlopun Porin matkallamme. Poikki Suomen junaliikennehän on sellaista, että pitää koko ajan vaihtaa junaa. Meiltä Myllykoskelta on ensin 10 minuutin matka Kouvolaan, sieltä runsas tunti Tikkurilaan, josta puolitoista tuntia Tampereelle, ja viimeinen etappi Poriin taas puolitoista tuntia. Olemme tottuneet tähän, ja juna on kuitenkin talvisaikaan paljon mukavampi kulkuväline kuin oma auto. Voi lukea ja kirjoittaa. Joissakin junissa on vielä kivat kiertävät kahvikärrytkin. 

Seurasin, miten mieheni luki keskittyneenä. Ensimmäinen kommentti tuli ihan pian:"Tämähän on kirja tavoitteiden ja todellisuuden ristiriidasta, ihan perusasioista." Minusta tuo oli hyvä tiivistys. Olisi tehnyt mieli kysellä lisää, mutta maltoin ja keskityin lukemaan omaa kirjaani Stephen Hawkingin omaelämäkertaa Minun lyhyt historiani, josta ehkä kirjoitan myöhemmin. 

Seuraavaksi mieheni kommentoi nyökkäilemällä kirjassa esitetylle ajatukselle, että ihmistä pitäisi kutsua nimellä Homo faber eikä Homo sapiens. Minä sanoin arvanneeni, että hän on yhtä mieltä tämän ajatuksen kanssa, itsekin kun on ihan täpinöissään, että pääsisi saareen viimeistelemään uutta pikkumökkiämme ja etsii odotellessaan netistä ohjeita portaiden rakentamiseen. Muistelimme nuorena lukemaamme pamflettikirjaa, Johan Huizinga, Homo ludens, leikkivä ihminen. Juna alkoi tuudittaa minua uneen, ja siinä puolivalveilla aloin minäkin nähdä ihmisen Homo faberina. Mitä muuta tämä blogihommakaan on kuin rakentamista. Postaus postauksen päälle, Jotkut taitajat vielä sisustavat blogiaan hienosti, on taustatapettia ja persoonallista alkukuvaa sekä kaikenlaisia kammareita ja erkkereitä, mihin piipahtaa. Minulla on pelkistettyä - toistaiseksi. Kirjailijan työ on rakentamista. Entä kutominen! Käsityöt yleensäkin? Voi, miten innoissani olen suunnitellut neulepaitoja pojille, pipo-huivisettejä ja jopa isotöisen tunikan itselleni, suunnitellut, toteuttanut, viimeistellyt - rakentanut. 

Gary oli nauttinut aina ruumiilisesta työstä, rakentamisesta, vastapainoksi akateemiselle elämälle. Hän piti Vonnegutin ajatuksesta - tai Max Frischin ajatushan se oikeastaan oli -, että ihmistä pitäisi kutsua nimellä Homo faber eikä Homo sapiens. Elämme rakentaaksemme. Se meitä määrittää. Kuvitella jotain paikkaa, pyöritellä sitä mielessään, kävellä haaveissaan sen läpi yhä uudestaan ja uudestaan ja toteuttaa mielikuva sitten elävässä elämässä. Mikään ei tuota sen suurempaa tyydytystä.

Seuraavaksi keskustelimme kirjasta vasta kun mieheni oli lukenut sen kokonaan. Minä kysyin häneltä mieltäni askarruttaneen kysymyksen:"Mikä tehtävä Irenen ja Garyn pojalla Markilla ja hänen vaimollaan Karenilla oli sinun mielestäsi tarinassa, kun he jäivät kuitenkin niin laimeiksi, ohuiksi hahmoiksi?" Vastaus: "He olivat niitä, jotka osasivat sopeutua. He olivat onnellisia." Se on totta. Seurallisia, käytännön ihmisiä, joita akateemisen taustan omaavat Irene ja Gary, nuo onnettomat elämäntavan etsijät, eivät osanneet arvostaa.

Minulla on alkanut pyöriä mielessä John Donnen teksteistä paljon lainattu saari-metafora No man is an island. Donne on 1500 ja 1600 -lukujen taitteessa elänyt englantilainen kirjailija ja kirkonmies, joka kirjoitti paljon lainatun kauniin tekstinsä ihmisten yhteisyydestä katsellessaan ikkunastaan, miten mustan surman uhreja kannettiin läpi kaupungin ja kirkonkellot soivat yhtenään. 

No man is an island, entire of itself; every man is a piece of the continent, a part of the main. If a clod be washed away by the sea, Europe is the less, as well as if a promontory were, as well as if a manor of thy friend's or of thine own were: any man's death diminishes me, because I am involved in mankind, and therefore never send to know for whom the bell tolls; it tolls for thee.

Sama suomeksi:
Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsessään. Jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa. Jos meri huuhtelee mukaansa palan maata, niin Eurooppa pienenee sen palan verran, samoin pienenee niemimaa ja myös oma tai ystäväsi maatila. Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua, sillä minä olen osa ihmiskuntaa. Älä siksi koskaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat. Ne soivat sinulle. 

Modernisoin tekstiä tässä helpompaan muotoon. Osa tekstin kauneutta hävisi, mutta sisältö on sama. Hemingway sai tästä tekstistä nimen kirjalleen Kenelle kellot soivat
Mutta vielä Kylmän saaren symboliikkaan. Garysta ja Irenestä oli tullut molemmista saaria ja simpukoita. Alussa oli ollut ihan toisin. He olivat nukkuneetkin Irenen toinen käsi ja jalka Garyn ympärillä. Molemmilla oli kaipuu takaisin siihen aikaan. Olisiko Donnella ollut enemmän annettavaa heille kuin Garyn harrastamilla jylhillä muinaisenglannin sankarirunoilla?

Näytä temppusi, ruoja, hän huusi myrskyyn. Isighethera, hän kiljui. Jäähöyheninen. 

.............

Alla kirjasta keskustelleiden kuvat. Ensimmäinen on toukokuulta 2011, jolloin hankimme mökin. Mies lähestyy soutaen rantaa, ja minä kuvaan veneen perästä. Minä en ole vielä koskaan saunonut tuossa rantasaunassa. Jaa, miksi en? No, kun ei ole suihkua!

Toinen kuva on saman vuoden syyskuulta, jolloin jatkoimme kesää Turkin Bodrumissa. Ihana loma!

Mieheni Unto, Homo faber!
Bloggari itse, auringonpalvoja!


12 kommenttia:

  1. Kiitos kirjoituksesta, Marjatta! Kirjahan on tietysti luettava, mutta kyllä nämä ajatuksesikin jo ravistelivat mukavasti. Donnen runon muistan aiemminkin lukeneeni, mutta tässä yhteydessä se taas syveni entisestään.

    Mainiot kuvat keskustelijoista, rakentajista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina!
      Kyllä nyt on tullut puiduksi tätä asiaa perusteellisesti. ;)
      Minä tein joskus päivänavauksen tuosta Donnen ajatuksesta. Se muistui nyt mieleeni, kun kirjassa oli saari niin vahvasti esillä.

      Juu, me hassut!

      Poista
  2. Hieno teksti Marjatta! Oletko muuten lukenut Max Frischin romaanin Homo Faber (1957)? Siitä tehtiin elokuvakin joskus 1990-luvulla. Frisch asui yhdessä Roomassa Ingeborg Bachmannin kanssa, siinäpä vasta hyvin erikoinen kahden kirjailijan suhde!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole kuullutkaan. Kiitos kun kerroit! Kävin tietenkin äsken varaamassa sen kirjastosta. ;) Meidän alueen yhteiskirjastossa löytyi yksi kappale, johon oli liitetty selitys 'kokeellinen romaani'.

      Poista
    2. Saksalaisessa alkuteoksessa koko nimi on Homo Faber: Ein Bericht. Kyllä se ihan oikea romaani on. Elokuva on myös erittäin suositeltava, pääosassa Sam Shepard ja Julie Delby. Orvietossa vilahtaa alussa Duomolle vievä kuja, jonka varrella saksalaisen kaivausryhmän löytövarasto oli, sitä tuli muutama kesä kuljettua hyvin usein...

      Poista
    3. Minulla on niin kehno saksa, lukion lyhyt kieli ammoisina aikoina 60-luvun lopussa, eikä paljon harjoitusta sen jälkeen, että pitää tyytyä suomennettuun. Saksankielinenkin olisi ollut kirjastossa.

      Poista
  3. Marjatta, kiinnostava teksti: Kiitos <3

    Kun asuu Jyväskylässä saarella 30 vuotta, on jo jättänyt matkustamisen Poriin junalla. Sinne aina omalla autolla. Sen on niin työlästä, että äidinkin haimme vuosi sitten joulunaikaan Tampereelta asti, jonne hän jaksoi viellä junalla, mutta ei enää vaihtoja, ei pakaasien perässä vetämisiä. Sen sijaan Helsinkin on ainakin Jyväskylästä ilo matkustaa: Voi luka, nukahtaa, piipahtaa nauttimassa teen ja sitten ollaankin jo Helsingissä.

    Kivat kuvat teistä ja sinä suorastaan voitat auringon: You georgeous woman!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vain Leena itsellesi, kun esittelit tämän kiinnostavan kirjan blogissasi, niin että minäkin kiinnostuin!

      Kajaanista oli ennen ihana matkustaa etelään yöjunalla. Kävin monet kerrat Helsingissä koulutuksissa matkasta nuhjaantumatta, kun se sujui nukkuen. Lapsista oli myös jännittävää yöpyä niissä kapeissa peteissä, joita oli kolme päällekkäin. He kilpailivat siitä, kuka saa nukkua 'kamalanyläpetillä'. No, eihän niitäkään tietenkään enää ole, kun kaikessa lasketaan kannattavuutta. Pohjoisesta on silti kiva matkustaa, kun ei ole niitä vaihtoja.

      Kiitos, Leena! Minä olenkin tuossa vielä oikein nuorekas ja omenaposkinen nykyiseen verrattuna. :)

      Poista
  4. Ah, odotin tätä, joten kiitos! <3 Kiehtovaa lukea kirjan herättämistä pohdinnoistanne, sekä kuvitella teitä junaan ensin syventyneinä kumpikin omaan kirjaanne, ja sitten vaihtamassa (hyviä!) ajatuksia lukemastanne. Kiitän myös Donnen Saari-sitaatista. Se on aina vain yhtä puhutteleva.

    Ihanat kuvat, te kauniit ja komeat rakentajaihmiset!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tästä tuli nyt kyllä kirjoitetuksi paljon. Yhdelläkin kirjalla pärjää pitkään, jos se on sellainen, että vie ajatukset toisiin kirjoihin ja oman elämän pohdiskeluun. ;)

      No joo! Minusta on hauska laittaa välillä omia kuvia "mausteeksi".
      Aloin tarkkailla tässä lukemisen ja kirjoittamisen aikana huvittuneena meidän puuhastelujamme, varsinkin itseäni perinteisellä mökillä. Ehkä mökki-ihmiseksi pitäisi kasvaa jo lapsesta. Toisaalta se kulttuuri on katoavaa, koska nykyään mökeistä on tulossa vapaa-ajan asuntoja. Mekin olemme viettäneet aikaa lomakeskuksissa mökeissä, joissa on kaikki valmiina takkapuita myöten, lattialämmitys ja telkkari.

      Poista
    2. Nyt uusi trendi näiden kakkosasuntopalatsien jälkeen on kuulemma pienet, pelkistetyt mökit eli taas back to basics. Itse nautin mökillämme siitä, että se on kompakti ja helposti siivottava, kun kaupungissa jynssättävää on liikaakin :)

      Poista
    3. Katopas, back to basics -trendi! Meidän nuorisosta osa on innostunut mökkiprojektista, osa ei niinkään.

      Alkuun meidän piti ihan raivata puustoa, että saatiin mökki esiin. Oli myös epävarmaa, pitääkö se purkaa ja rakentaa uusi. Nyt on jo vedetty sähköt. Minä olen kiinnostunut vain siitä uuudesta pienestä hirsimökistä, joka on puhdas ja helppo. Kesällä hankimme sinne modernit, raikkaat kalusteet, tärkeimpänä hyvä sänky ja tietysti lukutuoli. ;)

      Poista

Tuhat ja yksi blogitarinaa

Hannu Mäkelän kirja Lukemisen ilo eli miksi yhä rakastan kirjoja  vierailulla kirjastosta hyllyssäni Katselin blogini tilastoja ja huomasin,...