Yksikään ihminen ei ole saari, lisää Vannin kirjan nostattamia ajatuksia

Viittan otsikossa edelliseen kirjoitukseeni David Vannin romaanista Kylmä saari. Kommenttikeskustelut, toisten bloggareiden kirjoitukset, joita nyt kirjan lukeneneena oli kiinnostavaa lukea ja vielä viimeksi keskustelu oman miehen kanssa hänen luettuaan tämän kirjan, kaikki nämä aiheuttivat sellaista kohinaa aivoissani, että nyt on ihan pakko kirjoittaa vähän lisää.

Mies luki kirjaa junassa - korjaan, junissa - viikonlopun Porin matkallamme. Poikki Suomen junaliikennehän on sellaista, että pitää koko ajan vaihtaa junaa. Meiltä Myllykoskelta on ensin 10 minuutin matka Kouvolaan, sieltä runsas tunti Tikkurilaan, josta puolitoista tuntia Tampereelle, ja viimeinen etappi Poriin taas puolitoista tuntia. Olemme tottuneet tähän, ja juna on kuitenkin talvisaikaan paljon mukavampi kulkuväline kuin oma auto. Voi lukea ja kirjoittaa. Joissakin junissa on vielä kivat kiertävät kahvikärrytkin. 

Seurasin, miten mieheni luki keskittyneenä. Ensimmäinen kommentti tuli ihan pian:"Tämähän on kirja tavoitteiden ja todellisuuden ristiriidasta, ihan perusasioista." Minusta tuo oli hyvä tiivistys. Olisi tehnyt mieli kysellä lisää, mutta maltoin ja keskityin lukemaan omaa kirjaani Stephen Hawkingin omaelämäkertaa Minun lyhyt historiani, josta ehkä kirjoitan myöhemmin. 

Seuraavaksi mieheni kommentoi nyökkäilemällä kirjassa esitetylle ajatukselle, että ihmistä pitäisi kutsua nimellä Homo faber eikä Homo sapiens. Minä sanoin arvanneeni, että hän on yhtä mieltä tämän ajatuksen kanssa, itsekin kun on ihan täpinöissään, että pääsisi saareen viimeistelemään uutta pikkumökkiämme ja etsii odotellessaan netistä ohjeita portaiden rakentamiseen. Muistelimme nuorena lukemaamme pamflettikirjaa, Johan Huizinga, Homo ludens, leikkivä ihminen. Juna alkoi tuudittaa minua uneen, ja siinä puolivalveilla aloin minäkin nähdä ihmisen Homo faberina. Mitä muuta tämä blogihommakaan on kuin rakentamista. Postaus postauksen päälle, Jotkut taitajat vielä sisustavat blogiaan hienosti, on taustatapettia ja persoonallista alkukuvaa sekä kaikenlaisia kammareita ja erkkereitä, mihin piipahtaa. Minulla on pelkistettyä - toistaiseksi. Kirjailijan työ on rakentamista. Entä kutominen! Käsityöt yleensäkin? Voi, miten innoissani olen suunnitellut neulepaitoja pojille, pipo-huivisettejä ja jopa isotöisen tunikan itselleni, suunnitellut, toteuttanut, viimeistellyt - rakentanut. 

Gary oli nauttinut aina ruumiilisesta työstä, rakentamisesta, vastapainoksi akateemiselle elämälle. Hän piti Vonnegutin ajatuksesta - tai Max Frischin ajatushan se oikeastaan oli -, että ihmistä pitäisi kutsua nimellä Homo faber eikä Homo sapiens. Elämme rakentaaksemme. Se meitä määrittää. Kuvitella jotain paikkaa, pyöritellä sitä mielessään, kävellä haaveissaan sen läpi yhä uudestaan ja uudestaan ja toteuttaa mielikuva sitten elävässä elämässä. Mikään ei tuota sen suurempaa tyydytystä.

Seuraavaksi keskustelimme kirjasta vasta kun mieheni oli lukenut sen kokonaan. Minä kysyin häneltä mieltäni askarruttaneen kysymyksen:"Mikä tehtävä Irenen ja Garyn pojalla Markilla ja hänen vaimollaan Karenilla oli sinun mielestäsi tarinassa, kun he jäivät kuitenkin niin laimeiksi, ohuiksi hahmoiksi?" Vastaus: "He olivat niitä, jotka osasivat sopeutua. He olivat onnellisia." Se on totta. Seurallisia, käytännön ihmisiä, joita akateemisen taustan omaavat Irene ja Gary, nuo onnettomat elämäntavan etsijät, eivät osanneet arvostaa.

Minulla on alkanut pyöriä mielessä John Donnen teksteistä paljon lainattu saari-metafora No man is an island. Donne on 1500 ja 1600 -lukujen taitteessa elänyt englantilainen kirjailija ja kirkonmies, joka kirjoitti paljon lainatun kauniin tekstinsä ihmisten yhteisyydestä katsellessaan ikkunastaan, miten mustan surman uhreja kannettiin läpi kaupungin ja kirkonkellot soivat yhtenään. 

No man is an island, entire of itself; every man is a piece of the continent, a part of the main. If a clod be washed away by the sea, Europe is the less, as well as if a promontory were, as well as if a manor of thy friend's or of thine own were: any man's death diminishes me, because I am involved in mankind, and therefore never send to know for whom the bell tolls; it tolls for thee.

Sama suomeksi:
Yksikään ihminen ei ole saari, täydellinen itsessään. Jokainen on pala mannermaata, kokonaisuuden osa. Jos meri huuhtelee mukaansa palan maata, niin Eurooppa pienenee sen palan verran, samoin pienenee niemimaa ja myös oma tai ystäväsi maatila. Jokaisen ihmisen kuolema vähentää minua, sillä minä olen osa ihmiskuntaa. Älä siksi koskaan lähetä kysymään kenelle kellot soivat. Ne soivat sinulle. 

Modernisoin tekstiä tässä helpompaan muotoon. Osa tekstin kauneutta hävisi, mutta sisältö on sama. Hemingway sai tästä tekstistä nimen kirjalleen Kenelle kellot soivat. 
Mutta vielä Kylmän saaren symboliikkaan. Garysta ja Irenestä oli tullut molemmista saaria ja simpukoita. Alussa oli ollut ihan toisin. He olivat nukkuneetkin Irenen toinen käsi ja jalka Garyn ympärillä. Molemmilla oli kaipuu takaisin siihen aikaan. Olisiko Donnella ollut enemmän annettavaa heille kuin Garyn harrastamilla jylhillä muinaisenglannin sankarirunoilla?

Näytä temppusi, ruoja, hän huusi myrskyyn. Isighethera, hän kiljui. Jäähöyheninen. 

.............

Alla kirjasta keskustelleiden kuvat. Ensimmäinen on toukokuulta 2011, jolloin hankimme mökin. Mies lähestyy soutaen rantaa, ja minä kuvaan veneen perästä. Minä en ole vielä koskaan saunonut tuossa rantasaunassa. Jaa, miksi en? No, kun ei ole suihkua!

Toinen kuva on saman vuoden syyskuulta, jolloin jatkoimme kesää Turkin Bodrumissa. Ihana loma!

Mieheni Unto, Homo faber!

Bloggari itse, auringonpalvoja!