No ja minä on kiinnostava kirja nuorten kodittomuudesta. Kirjan kertojana on älyllisesti varhaiskypsä, 13-vuotias ranskalaistyttö Lou, jonka kodittomuus johtuu heikoista vanhemmista.
Kodin tunnelma on kolkko ja tyhjä, koska vanhemmat ovat jähmettyneet suremaan Loun pikkusisaren Thaïsin vuosien takaista kätkytkuolemaa.
Loun ei ole 13-vuotiaana helppoa olla lukiolaisten joukossa. "Hikari" on tunne-elämältään vielä pikkutyttö ja pelkää isompia neitoja.
Luokan komistus, 17-vuotias Lucas, kiinnostuu kaikkien ihmetykseksi Loun seurasta.
Muut kunnioittavat minua nyt vähän, jopa Axelle ja Léa tervehtivät minua ja hymyilevät minulle. En kuule enää tukahdutettuja naurunpyrskähdyksiä tai kuiskauksia, kun minun pitää vastata kysymykseen, johon kukaan ei keksi vastausta, en huomaa enää merkitseviä katseita, kun saan kokeen loppuun ennen muita ja opettaja ottaa paperini vastaan.
Lucas on kuningas. Hän on röyhkeä ja kapinallinen, minä olen luokan priimus, kiltti ja hiljainen. Hän on luokan vanhin, minä olen nuorin, hän on pisin, minä olen pienenpieni.
Miksi Lucas sitten viehättyy vastakohdastaan, epävarmasta pikkutytöstä? Ehkä hän aistii heitä yhdistävän tekijän, kodittomuuden? Lucas asustaa yksinään vanhempien avioerossa tyhjilleen jääneessä asunnossa. Hän on ihan yhtä heitteillä kuin Lou, jota kohtaan hän tuntee ihailua ja hellyyttä.
Lou ihastuu Lucasiin ehdoitta koko sydämellään. Kuka arka nuori tyttö voisikaan olla ihastumatta poikaan, joka antaa hänelle enemmän rohkaisua kuin kotiväki.
Älä huolehdi, muru, kaikki menee varmasti ihan hyvin.
Näiden kahden psyykkisesti kodittoman lisäksi kirjassa on sille nimensä antanut asunnoton, 18-vuotias nuori nainen No eli Nolwen. Lou tutustuu Nohon tehdessään esitelmää kodittomista. Näiden kolmen nuoren välille muodostuu side, salainen ystävyys ja salaisuus.
Vastapäisen baarin täti otti Mouloudin koiran itselleen. Koiran voi ottaa kotiin, asunnotonta ihmistä ei. Minä ajattelin, että jos jokainen ottaisi kotiin yhden kodittoman, jos jokainen päättäisi huolehtia yhdestä ihmisestä, yhdestä ainoasta, päättäisi auttaa häntä, olla hänen kanssaan, ehkä kadulla olisi vähemmän asunnottomia. Isä vastasi, ettei se ollut mahdollista. Asiat ovat aina monimutkaisempia kuin miltä vaikuttavat. Asiat ovat niin kuin ovat, ja on paljon asioita, joille ei voi mitään. Se pitää varmaan hyväksyä, jotta tulee aikuiseksi.
Me osaamme lähettää yliäänikoneita ja ohjuksia avaruuteen, tunnistaa rikollisen hiuksen tai pikkuriikkisen ihohiukkasen avulla, kehittää tomaatin, joka säilyy kolme viikkoa sileänä jäääkaapissa, ladata mikroskooppisen pieneen siruun miljardeja tiedostoja. Osaamme antaa ihmisten kuolla kadulla.
Tässä sitaatissa on kirjan omatunto. Se on myös juuri niin aito ja viaton kuin Loun ikäisen ajatus vain voi olla.
Muistan, miten itse vaadin 12-vuotiaana perhettä luopumaan kahvista ja muista herkuista parempien asioiden vuoksi. En ymmärtänyt, mitä vaikeaa siinä olisi. En saanut tietenkään muita mukaan, mutta ryhdyin omaan syömälakkoon. Ehdottomuus on yksi anoreksian piirre.
En yhtään ihmettele, vaikka de Vigan muistelisi Loun hahmossa itseään, niin aidolta tämä pikkuvanha maailmanparantaja tuntuu. Viehättävä kirja!
Tämä " Koiran voi ottaa kotiin, asunnotonta ihmistä ei. " on monesti totta, että suojatonta eläintä voi sääliä, mutta suojatonta ihmistä ei.
VastaaPoistaNiin se menee. Eläin on helpompi autettava. Asunnotonta pidetään yleensä itse onnettomuutensa aiheuttaneena, vaikka usein näin ei enää Euroopassakaan ole, vaan asunnottomuus ja muu osattomuus saattaa olla onnettomien sattumien summa. Tässä kirjassa asunnottomien, ruokajonossa seisovien joukossa on mm. nainen, joka puhuu kohteliaasti kuin tv-juontaja.
PoistaToista ihmistä auttaessa pelätään varmaan myös sitä, että jää liikaa kiinni toisen vaatimuksiin tai että auttaminen on turhaa. Loukin saa huomata, että syvälle joutuneen auttaminen ei välttämättä onnistu.
Kun opiskelin Helsingissä 1980-luvun alkupuolella oli moni opiskelija ilman asuntoa, osa asui kotonaan Hämeenlinnassa, Riihimäellä, Hyvinkäällä tai Kouluvolassa, osa asui alkuun alivuokralaisina. Tämä on eri asia kuin asunnottomuus. Itsekin asuin soluasunnossa, ja pari ensimmäistä vuotta kahden hengen "asunnossa".
PoistaJoo, nykyajan opiskelijoilla on ihan eri elintaso kuin sinun ja minun aikaan. Minä opiskelin kymmenisen vuotta sinua ennen. Se oli asuntolaelämää, pieni huone toisen - alkuun tuntemattoman - kanssa jaettuna. Meillä oli keittiökin Satossa koko kerrokselle yhteinen, ja suihku eri kerroksessa. Keväällä piti siirtää omaisuus (vaatteet ja kirjat) pois, koska tilat toimivat kesällä kesähostellina. Silloin ei osannut kaivata muuta. Monella maalta tulleella oli kotona vielä huonommin, ulkohuusit yms. Opiskelu koettiin välivaiheeksi elämässä. Minusta on kyllä hyvä, että tässä asiassa nykyään on toisin.
PoistaDelphine de Vigan on vaikuttava kertoja: Hän onnistuu kaivautumaan lukijan mieleen. Yötä ei voi vastustaa jäi minuun 4-ever.
VastaaPoistaOttaisin kotiin kodittoman koiran pysyvästi ja kodittoman ihmisen ohjaisin aamulla johonkin niistä systeemeistä, joita Suomessa korkeilla veroilla ylläpidetään.
<3
Yötä ei voi vastustaa on minullekin de Viganin tärkein kirja. No ja minä -kirjan masentunut äiti vaikuttaa samantyyppiseltä hauraalta naiselta kuin Lucille. Lou on hyvä tyyppi, tarkkanäköinen ja viisas.
PoistaEn tajua, miksi Ranskassa on niin paljon asunnottomia ja heistä niin suuri osa nuoria naisia. Tämän kirjan mukaan 16 - 18 -vuotiaiden asunnottomien joukossa naisten osuus on 70 %. Fiktiohan tämä kirja on, mutta en näe syytä, miksi opettaja tässä kertoisi Libération -lehden artikkelin tilastoja ihan väärin. Sijaiskodit ja laitokset eivät ilmeisesti toimi niin hyvin kuin pitäisi.
Olin jo kirjoittamassa, että meillä Suomessa asunnottomat ovat pääosin vanhoja alkoholisoituneita miehiä. Onneksi kävin googlessa, josta löytyi tieto, että joka neljäs asunnoton on alle 25-vuotias ja nuorten, maahanmuuttajien ja naisten osuus on kasvanut viime vuosina. Ei meidän veroilla varmaan järjestetä tarpeeksi asuntoja.
Onneksi nyt on Suomeen tulleille Romanian romaneille Helsingissä jokin keskus, jossa he voivat käydä peseytymässä ja lämmittelemässä, mutta yöpymistä heille ei ole. Heidän asemansa on surkea.
Marjatta, voi olla, että kaivan vielä esille kaikki de Viganin kirjat. Yö ei voi vastustaa olisi pakko saada omaksi.
PoistaKuule, en lukenut koulussa ranskaa, sitä ei silloin olut vielä kielitarjottimella Porin Suomalaisessa Yhteislyseossa, kun minä sitä kävin, mutta ranskalainen kirjallisuus kiehtoo ja myös se, millainen Ranska oikeasti on. Katson paljon ranskalaisia elokuviakin, kuuntelen musiikkia sieltä, Pariisissa on oltu huhtikuussa, mutta en ihastunut, lujaa ajoimme Sveitsin puolelle, silti: Kaikki uutisointi sieltä kiinnostaa. Tuo naisten asunnottomuus, naisten suuri rintasyöpien määrä, ruoka, ei kiitos foile gras (varmaan meni väärin, mutta se on niitä rääkättyjä, pakkosyötettyjä ankkoja), jotain mätää on Ranskan maalla, jos on Suomessakin (en meinaa toipua Eerikasta...), Ranskassa miehet pettävät vaimojaan, pitävät rakastajia, se on kuin maan tapa. Ranskassa naisia myös läpsitään, mutta Suomessa naisia murhtaan perheväkivallan seurauksena...
Mihin ne verorahat oikein menevät! Nyt kun R. jäi 47 liike-elämävuoden jälkeen eläkkeelle, häneltä menee eläkkeestä veroa enemmän kuin palkasta! Onneksi vuonna x alkaa minun työeläkkeeni. Mihin se kaikki raha hassataan, kun mummot ovat puolikin vuorokautta kakkavaipoissa. Tämän olen nyt ihan todistetutsti saanut kokea ystäväni äidin kautta.
Paljon mätää Suomenkin maassa. Ja me olemme itse nuo päättäjät valinneet.
Minulla on sinulle kysymys viimeisessä jutussani;)
Hyvää Ystävänpäivää, Marjatta♥
Pomarkun yhteiskoulussa ei ollut myöskään ranskaa, minä olisin ottanut sen mieluummin kuin saksan. Haluaisin kovasti lukea de Viganin anoreksiakirjan Jours sans faime, harmi.
PoistaRanskassa on käsittääkseni naisilla aika kova elämä monella tapaa. Monsieurin miellyttämisen korostaminen ei oikein tunnu tältä päivältä.
Suomalaiset ovat aina maksaneet mielellään veroa, mutta nyt on kyllä alkanut yhdellä ja toisella herätä tuo kysymys, mihin ne rahat oikein menevät.
Muutama päivä sitten HS:ssa oli yhtä aikaa riemastuttava ja vakava kolumni "Suurten ikäluokkien viimeinen palvelus", jossa ensiksi kehuttiin suuria ikäluokkia, miten he ovat kulkeneet läpi lähihistorian meluten mennessään, pistäneet ranttaliksi yliopistossa, vapauttaneet seksin ja rakentaneet hyvinvointivaltion. Sitten kirjoittaja pyytää heitä vielä viimeisenä palveluksenaan meluamaan vanhuudesta, niin, että asia tulisi hoidetuksi myös nuoremmille.
Kuin myös Sinulle, Leena! ♥
Voi, ihana pieni maailmanparantaja! mieleeni tulee elävästi oma varhaisnuoruus, miten kiihkeästi yritin minäkin saada lähiympäristöni 'tajuamaan' asioita, miten vääriltä monet asiat tuntuivat maailmassa ja miten kovasti halusin vääryyksiä oikaista.
VastaaPoistaKiitos ihanasta kirjavinkistä, Marjatta! Hyvää ystävänpäivän iltaa! <3
Samoin sinulle Kaisa Reetta mukavaa iltaa!
PoistaMinulle tuli tästä mieleen myös elokuva Anna hyvän kiertää, jossa Trevor-poika saa sinnikkyydellään oman hyvänsä toimimaan ja laajenemaan. Joskus tulee mieleen, että aikuisilla olisi lapsissa paljonkin opittavaa. Lapset ja nuoret näkevät asian ytimen eivätkä pelkkiä esteitä.
No nyt harmittaa, että jätin tämän kirjan hyllyyn eräässä charityssä. Ajattelin, etten siitä jaksa innostua, kun ostin silloin sen Nothing Holds Back the Nightin. Ajattelin, etten osta samalta kirjailijalta useampaa kirjaa, kun en tiedä pidänkö hänen tyylistään tmv. En halua haalia kirjoja "turhaan".
VastaaPoistaMinun sisareni oli "saarnaaja", joka jauhoi trendeistä suureen ääreen. Tuolloin ei vielä vegeily ollut kovin yleistä, mutta valveutuneiden teinien piti sitäkin kokeilla. Sisareni oli suureen ääreen vege puoli päivää. :D Itse ryhdyin vegeksi hiljaa ja salaillen. Sairastin myös anoreksiaa hiljaa ja peitellen, koska kielsin sen loppuun asti. Siis siihen asti, kunnes jouduin hoitoon. Olin siis "helppo" anorektikko: en pyörittänyt perhettäni enkä pitänyt meteliä. Olin nurkassa ja toivoin, ettei kukaan huomaa. Eikä huomannutkaan. :)
Minäkin olin aika hiljaa. Tämä järkeily säästämisestä, kun ostaa kauppa-autolta vain minimin eikä mitään possumunkkeja oli alussa ennen kuin itsekään tajusin kärsiväni mistään häiriöstä. Siihen aikaan ei edes ollut sanastoa syömähäiriöille, puhuttiin näivettymisestä. ;) Minä olisin lapsena niin halunnut meille kaikkea, mitä meillä ei ollut ja itselleni toisenlaisen, virikkeellisemmän elämän jossain kaupungissa. Se turhautuminen ja haaveksiminen ajoi osaltaan askettisuuteen. Lapsuus on vaarallista aikaa.
PoistaKyllä Nothing Holds Back the Night on vaikuttavampi. Minusta tuntuu, että Loun äiti tässä No- kirjassa, sivuhenkilönä, on kuin Lucile ja yksinäisen Loun hahmossa saattaa olla kirjoittajaa itseään. Tämä kiinnostaa myös siltä kantilta, mutta ei ole muutoin niin suuri kirja. Voi kun saisi sen anoreksiakirjan käännetyksi!
Siis, tarkoitin, että joku kääntäisi englanniksi tai suomeksi. En osaa harmikseni ranskaa.
PoistaJuu, vasta minun teiniaikoinani alettiin anoreksiaa sanana hiljalleen käyttää ihan yleisesti. Se oli vielä silloinkin melko harvinaista niin kuin muistakin syömishäiriöistä puhuminen - saati niiden tiedostaminen. Niihin liittyi myös enemmän häpeää, voisin kuvitella.
PoistaPerustan kuvitelmani siihen, että nykyään on kaiken maailman Pro Anoja, jotka "sairastavat" julkisesti esim. pitämällä blogia aiheesta. Kyseessä on tosin mielestäni hieman erilainen versio anoreksiasta kuin ennen muinoin.
Toivottavasti se de Viganin "anoreksiakirjakin" jossain vaiheessa käännettäisiin joko enkuksi tai suomeksi. Minäkään en ranskaa osaa.
Muille psyyken sairauksille on käynyt samoin, kun tietoa on tullut lisää ja ajattelu on avartunut. Ennen mm. masentumista salailtiin myös.
PoistaLöysin vasta nuorena aikuisena artikkelin, jossa käytettiin termiä anoreksia nervosa. Silloin sain sanan lapsuuden syömälakolleni ja muulle siihen liittyvälle ankaruudelle sekä sitä seuranneelle vuosikausien erikoiselle suhtautumiselleni ruokaan, herkuttelu- ja katumispuuskille, turhalle ruoan ajattelulle.
Silloin 60-luvulla minut vietiin kunnanlääkärille, joka antoi jotain vitamiinijuomaa ja puhui kasvamisen kivuista. Äiti kokeili jatkuvasti pulssiani ja yritti kerran epätoivoissaan syöttää väkisin. Sitten se jotenkin vain meni ohi, kun en halunnut huolestuttaa äitiäni, mutta ei kokonaan ennen kuin joskus nelikymppisenä, jolloin rentouduin ja huomasin, että pysyn ihan samassa painossa vaikka en ajattele ruokaa, vaan syön aina, mitä mieli tekee.
Niin, nykyään on kaikenlaisia syömähäiriöjaotteluja. Minusta tuntuu, että suurin osa länsimaisista ihmisistä keskittyy pakonomaisesti syömään oikein eli on ortorektikkoja. Ja binge eating tulee mieleen, kun katsoo leffateattereiden popcorn-saaveja ja kerralla syötävien karkkipussien kokoa.
Pro Anat ja anorektikkomallit on varmaan seurausta vääristyneestä ajattelusta ja avoimuudesta.
Nyt vasta pääsin lukemaan tämän mielenkiintoisen postauksesi Marjatta. Tuo vertaus koirista ja ihmisistä on niin totta. Mekin adoptoimme romanialaisen kulkukoiran, se oli helppoa, koiralla EU-passi ja maahantulolupa. Voisimme ottaa myös pari syyrialaista pakolaista, mutta he eivät pääse tänne asti.
VastaaPoistaJa sitten tuo virikkeellisyys. Lapsena miltei vihasin Tapiolaa, siellä kun oli vain uusia ja minun mielestäni rumia taloja. Helsingin keskustaan pääsi liian harvoin :).
Sanna, katopas, samoja ajatuksia meillä lapsuudessa, pyrkimys päästä jonnekin muualle. Ja minne se onkaan sinut vienyt - paitsi maantieteellisesti uusiin paikkoihin niin myös historiallisesti!
PoistaLuin jostain lehdestä artikkelin helsinkiläisestä papista, naisesta, joka oli majoittanut nuoren romanialaispariskunnan, katukerjäläisiä. Eräs maanviljelijä oli myös ottanut töihin romanialaismiehen, ja yllättynyt siitä, miten paljon ja miten raskasta työtä tämä oli valmis tekemään. Mies oli tehnyt kausitöitä hedelmätiloilla kotimaassa ja oli ihan erilailla valmis tekemään töitä urakoimalla kuin suomalaiset. Miten hukkaan näiden ihmisten elämä meneekään.
Minusta ei olisi siihen mitä tuo pappi ja kirjan Lou tekevät, tiedän sen. Olen niin tarkka omasta reviiristäni. Mutta toivon, että yhteiskunta tekisi enemmän. Jos saisi korvamerkitä omat verorahansa, niin luulen, että osoittaisin sen asuntoihin niille, jotka palelevat pakkasessa.