 |
| Johanna Naukkarinen: Museum of Hysteria -näyttely |
Olette ehkä panneet merkille viimeaikaisen tiuhan kirjoitustahtini. Pian alkaa pitempi vaihe, johon kuuluu enemmän menoa ja meininkiä, reissuja (Suomen sisällä, tietysti) ja kyläilyjä, jolloin luulen blogin päivittämisen jäävän vähälle. Kirjoitan nyt "varastoon" ja sadepäivän ratoksi.
Kävin Kouvolan taidemuseon näyttelyssä, katsoin elokuvan ja luin kirjan. Näistä kokemuksistani löytyy yhteisenä nimittäjänä ajan henki. Me näemme samat asiat aivan eri tavalla riippuen ajasta ja sen jotenkin yhteisesti päätetystä ajattelutavasta.
Miten näihin "oikeisiin kokemistapoihin" oikein päädytään? Jotkut mielipidevaikuttajat, osa heistä asiantuntijoita, osa äänekkäitä maallikkoja, kertovat, miten meidän pitää katsella maailmaamme ja mitä me saamme siitä ajatella, ja yhtäkkiä suuret joukot tuntevat, että juuri näin asia on.
Koronatauon jälkeinen Kouvolan taidemuseon päänäyttely Luonnon edestä (Heinon taidesäätiön kokoelmat) käsittelee ihmisen luontosuhdetta ja pieni Kouta-gallerian näyttely Museum of Hysteria 1800-luvun naisten sairausilmiötä, hysteriaa, rinnastettuna uudempiin kaupallisiin naiskuviin.
Luonnon edestä teokset ovat lainassa Heinon taidesäätiön kokoelmasta.
 |
| Kim Simonsson, Sammaltyttö, 2014 |
Oli mielenkiintoista nähdä, miten nykyään huoli on usein luontokuvien teemana, kun aiemmin luonto merkitsi ensisijaisesti rauhaa.
 |
| Kim Simonsson, Sarjasta suojautuminen, 2003 |
Hysterianäyttely on taiteilija Johanna Naukkarisen laatima. Hän oli saanut inspiraation teoksilleen piirroksista, joita pariisilaisen Salpêtrièren sairaalassa tehtiin tutkittaessa ja luokiteltaessa sairaalaan tuotuja erilaisista hysterian oireista kärsiviä naisia. Näyttelyn nimi Museum of Hysteria on myös sama kuin tämän erikoissairaalan taidemuseolla, jossa teosten aiheena olivat hysteeriset naiset. Näyttely koostuu valokuvasta, pienistä kristalliveistoksista, joissa etsitään syitä hysteriaksi nimetylle sairauskonseptille ja teossarjasta Studies on Science and the Feminine Figure (2015 - 2019), jossa taiteilija on rinnastanut piirroksissaan tieteenhistoriallisia hysteria-asentoja muotikuvaston naisten poseerauksiin. Tämä rinnastus ja vanhanaikaisten opetustaulujen käyttö piirrosten pohjana ironisoivat hysteriadiagnoosiin liitettyä lumoa.
Näin me näemme nyt, mutta silloin aikanaan hysteria oli vakava diagnoosi ja luokitus, johon moni nainen solahti itsestäänselvästi.
Tuli käydyksi myös elokuvissa monen kuukauden tauon jälkeen. Kävin naisystävieni kanssa katsomassa saudiarabialaisen elokuvan Maryam, jonka on ohjannut maan ensimmäinen naisohjaaja Haifaa Al Mansour.
Maryam on nuori, tomera nainen, lääkäri patriarkaalisessa Saudi-Arabiassa, jossa jotkut vanhemmat miespotilaat eivät suostu naislääkärin hoidettavaksi, vaikka hengenlähtö olisi lähellä.
Irlantilaisen Emilie Pinen omaelämäkerrallisia tekstejä sisältävää teosta Tästä on vaikea puhua on mielenkiintoista verrata Al Mansourin elokuvaan.
Nuori naislääkäri Maryam pyrkii paikallispolitiikkaan saadakseen tien sairaalalle kuntoon. Hän ei lannistu, vaikka joutuu vaalitilaisuudessa puhumaan miesporukalle viereisestä huoneesta ruudun kautta. Hän näkee, että paljon on tehtävä työtä vielä tasa-arvon eteen, mutta päämäärä on selkeä.
Pinen kirjan alkukielinen nimi Notes to Self (merkintöjä itselle) kertoo feminismistä ja ajan hengestä läntisessä hyvinvointivaltiossa. Naiset ovat saaneet isot asiat korjatuksi jo edellisten sukupolvien aikana ja nyt on mahdollista keskittyä itseen. Usein keskitytään korostamaan omaa erityisyyttä, niin henkilönä kuin naisena. Tehdään iso numero kuukautisista ja muista naisena olon kärsimyksistä, ollaan vihaisia ja loukkaannutaan herkästi. Tehdään iso ero miehiin, vaikka toisaalta pyritään häivyttämään sukupuolieroja.
Jos joku loukkaantuu tästä vertailevasta havainnostani, niin ymmärrän sen, loukkaantuminenhan on myös ajan ilmiö.
Onko hysteerisyys taas muotia? Nyt naisten itsensä masinoimana näkemyksenä omasta erityislaadustaan? Kysyn, en sano että näin on.
Minusta on iloinen asia olla nainen.
Ettei tulisi väärää kuvaa, niin Pinen kirjassa on muitakin "merkintöjä itselle" kuin kuukautiset. Se alkaa vahvalla kuvauksella siitä, millaista on olla alkoholistin läheinen, mutta loppua kohti teksti käy tylsäksi, koska se alkaa toistaa samaa lapsellista "aktivismia", mitä olen kuullut kyllästymiseen asti. Tabuja on purettava, karvojen pitää saada rehottaa ja kuukautisista pitää saada puhua päivällispöydissä. Hoh hoijaa. Suomalainen nimi kertoo, että on asioita, joista on vaikea puhua, mutta miksi kaikesta intiimistä pitäisi puhua missä vain, ketä sellainen kiinnostaa. Kirjoitettuna omakohtaisten kärsimysten puiminen toimii terapiana ja on vertaistukea lukijoille.
Kirjailija kutsuu kirjoituksiaan esseiksi ja sellaisina niitä mainostetaan, mutta minusta ne ovat nimensä mukaisesti päiväkirjamaisia tekstejä, paitsi ensimmäinen Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta, joka on painavin, ja jos siinä olisi vielä jotain oman tarinan ulkopuolelta, yhteiskunnallista asiaa, viittauksia kirjallisuuteen tai tutkimuksiin, niin sitä voisi kutsua esseeksi.
Petyin siis tämän kirjan antiin ja huolestuin siitä, onko essee-genressä tapahtumassa ikävä muutos ja esseiksi aletaan kelpuuttaa mikä tahansa pohdiskelu. Kirjan takakannessa Pinen kirjasta puhutaan autofiktiona, mutta muistan lukeneeni haastattelun, jossa hän itse sanoi, ettei kirjoita fiktiota, vaan kaikki on suoraan omasta elämästä ja että hän kirjoittaa löytääkseen itsensä.
Tämmöisiä aatoksia tänään. Harkitsemme, lähtisimmekö mieheni kanssa huomenna Mäntyharjulle taidekeskus Salmelaan, aika pitkä matka, vai katsoisimmeko näyttelyn virtuaalisesti. En ole katsonut yhtään virtuaalinäyttelyä tai -konserttia koronaeristyksen aikana, ne ovat niin laimeita versioita oikeasta mukanaolosta.
-------------------
Lisäys iltasella:
Kävin nyt lukemassa lehtiarvosteluja ja blogikirjoituksia tästä Pinen kirjasta. Autofiktioksi määrittelyä on kommentoitu virheellisenä muuallakin, mutta en huomannut, että esseeksi tulkitsemista olisi kritisoitu.
Yleensä kirjasta on pidetty enemmän kuin minä pidin, ja Goodreadsia selatessani huomasin, että siitä on pidetty enemmän Irlannissa kuin Suomessa. Irlantilaista yhteiskuntaa olisikin voinut käsitellä kirjoituksissa enemmän, se lisäisi kiinnostavuutta, mutta silloin kirja ei olisi enää "notes to self".
Taidemuseoihin minuakin vetää. Vuorossa on syksyn tullen reissuja Helsinkiin, jossa keskimmäisen tyttärentyttären kanssa on käyty muutaman kerran hauskasti näyttelyissä ja lounaalla. Nyt hänestä ei taida saada kaveria, sillä kahden lapsen hoitovapaiden päätteeksi erityisopettaja palaa hoitamaan virkaansa. Lapsilla on päiväkotipaikkaan kodin läheltä. Mutta hyvässä lykyssä pojanpojasta tulee kumppani, sillä hänelläkin on museokortti. Nuoripari muutti Turusta Helsinkiin alkuvuodesta ja tekee edelleen ajoittain etätöitä. Alustavasti olemme jo sopineet tapaamisesta. Syksyä voi siis odottaa 👍
VastaaPoistaKuulostaa kivoilta tavoilta tavata lapsenlapsia hyvästä ruuasta ja taiteesta nauttien.
PoistaMinun tekisi mieli nähdä Helsinki Photo Festival, ja eiköhän se onnistu, kun aikaa on vielä pitkälle syyskuuhun.
Olen lukenut toistaiseksi vain sen Pinen isä-esseen englanniksi (sinullako se linkki oli?), enkä voi sanoa kauheasti innostuneeni. Kirja tavallaan kiinnostaa, mutta en minäkään ymmärrä, miksi kuukautisista pitäisi päivällispöydässä puhua, en minä ihmisten vatsantoiminnoistakaan jaksaisi innostua. Että oliko löysää vai tiivistä, vai mikä se anti siinä keskustelussa oikein olisi?
VastaaPoistaToivoisin, että noustaisiin navan alta jo vähitellen ylöspäin, sinne sydämen ja pään tienoille.
Tiivistät hyvin feminismin tilanteen, ne isot asiat on saatu aika lailla korjattua ja siksi nyt sitten käännytään sisäänpäin. En pidä myöskään ollenkaan siitä mies-nais-jaottelusta, jota nykyfeminismi tarmokkaasti ajaa eteenpäin. Miksi ei voida puhua ihmisestä ja ihmisyydestä? Tasa-arvokin on minun mielestäni toinen toisensa arvostamista, ei arvottamista.
(P.S. Kysymyksesi oli todella hyvä ;) )
Ei ollut minulla sitä linkkiä. Se aiemmin jossain julkaistu isä-kirjoitus on ilmeisesti tässä kirjassa ensimmäisenä nimellä Muistiinpanoja kohtuuttomuudesta ja on selkeästi viimeistellyin. Jos loppu olisi ollut sitä tasoa, niin en valittaisi. Kirjoitukset Vauvavuosista ja Puhumisesta/puhumattomuudesta on myös vielä aika hyviä, mutta sitten lopun kirjoitukset veren vuotamisesta ja nuoruuden sekoiluista ovat minusta heikkoja.
PoistaJos olen ymmärtänyt oikein, niin nykyään on monenlaisia feminismin haaroja, joissa painotetaan eri asioita.
En pidä sellaisesta, että ryhdytään heikoiksi naisen biologiaan kuuluvien normaalien asioiden vuoksi. Juuri niillähän on ennen perusteltu naisen syrjässä pitämistä, kuukautisilla ja vaihdevuosilla! Myös se, että kuukautisista tehdään jotain pyhää on aivan hassua.
Tasa-arvo on arvostamista, tämä on hyvin kiteytetty.
Pidän siitä, että feminismissä puhutaan tasa-arvosta, mutta en oikein tajua, miksi siihen pitää lisätä eteen sana intersektionaalinen. Eikö sana tasa-arvo jo sellaisenaan sisällä kaikkien tasa-arvon? Sama toisto kuin sanonnassa "juurikin niin" ja muussa turhassa kin-päätteen lisäilyssä, "myös hänkin" ym vastaavaa. Sitten jos ynnäillään niitä syrjäytymisen lohkoja tai etuoikeutettuna olemisen määrää, niin aletaankin helposti arvottaa ja sen myötä rakentaa rajoja, vaikka päämääränä oli tasa-arvo, jossa ylitetään nuo rajat.
Hysterialla kai nykyään tarkoitetaan arkikielessä paniikkia, mutta silloin aikanaan se oli selitys mitä erilaisemmille oireille, joukossa sairauksia, joita ei vielä osattu diagnosoida. Aika ajoin nousee termejä, joihin yhdistetään kaikkea mahdollista. Usein taustalla on suuri tyytymättömyys, jota ei osata ilmaista tai jonka ilmaisua ei kuulla.
Minusta nuo hysteria-taulut on kauhean mielenkiintoisia. Katselen niitä ja mietin, kääntyilivätkö naiset sen mukaan, mitä tiesivät heiltä odotettavan, vai miten he niissä tutkimuksissa ja näytöksissä oikein käyttäytyivät.
Kiinnostavia aktiviteetteja ja ajatuksia. Olen myös pohtinut paljon tuota hysteria-asiaa. Minulla on kotona yksi kirja hysterian historiasta, jota olen vasta selannut. Käsitys hysteerisistä naisista voi hyvin edelleen monissa yhteyksissä, siksi varmasti aihe on päätynyt näyttelyynkin. Eivät hysteriapuheet tavallaan silti tuulesta temmattua ole, ohjailevathan hormonit naisia usein aika radikaalistikin. Tauti se ei kuitenkaan ole.
VastaaPoistaTaudilta tuntuu enemmän nykyeetos (joskus Esmeraldankin :D), jonka mukaan kaikki intiimi täytyy lyödä tiskiin. Sitä pitää tarkastella, analysoida, käännellä ja sen ympärille täytyy tehdä tv-ohjelmia. Normaaleista elämän osa-alueista tehdään alleviivattuja asioita. En myöskään oikein aina ymmärrä tätä. Ihmisoikeuksien tavoittelu on toki ihailtavaa, mutta siihenkin on monia tapoja.
Omia hyvin henkilökohtaisia somesivuja pitävät ihmiset ovat sanoneet, että he haluavat tehdä itsensä näkyväksi, ja kun tämä "eetos" on yleinen, niin kohta vähempi ei kelpaa. Eikä siinä mitään pahaa ole, että kertoo itsestään - minusta se on anteliaisuutta - mutta en pidä siitä että paljastellaan turhaan asioita, joilla loukataan läheisiä, tai jotka ovat liian intiimejä kaikille jaettavaksi. Ja tietysti vaikutus intiimeistäkin asioista kerrottaessa riippuu täysin siitä, miten asian ilmaisee, eli tyylistä.
PoistaOlen kuullut kirjailijoiden sanovan, että nykyään pitää kai kirjoittaa paljastuskirja, jos haluaa menestyä.
Hysteria alkoi kiinnostaa minua kovasti tämän näyttelyn myötä. Olen lukenut, miten jossain vaiheessa tuolla pariisilaisessa sairaalassa potilaina olevia naisia esiteltiin näytöksissä, joissa hysteriaan liitettiin salaperäisyyttä ja erotiikkaa. Ja kyllähän hysteerisyys yhdistetään tänäkin päivänä naisellisuuteen. Joukkohysteria - kirkuvat ja pyörtyilevät tytöt kuuluisien bändien keikoilla.
Mutta jos hysteria on paniikkihäiriötila, niin sitähän on myös miehillä.
Huvittaa tuon keskimmäisen taulun taaksepäin taipuneet asennot, kun olen nähnyt muotikuvia, joissa aneemisen kalpea nainen on taipuneena polvistaan takaviistoon ja pitkä joutsenkaula taas eteenpäin. Myös jooga-asennoissa on yhteistä hysteerisiksi kuvattujen naisten asentoihin.