tiistai 22. lokakuuta 2019

Mietteitä luetuista kirjoista ja bloggaamisesta

Olen lukenut kirjoja kahdelta Antilta ja yhdeltä Édouardilta ja parhaillaan on menossa mietinnät Juhan ja Kjellin kirjeenvaihdon äärellä.



Antti Röngän romaani Jalat ilmassa on romaani minun makuuni. Kirjassa on iso ja tärkeä teema, se on kirjoitettu sujuvalla, konstailemattomalla suomen kielellä ja sen rakenne on täydellinen. 
Tämä romaani on harvinaisen hyvä nuoren kirjailijan esikoiskirja. Rönkä on 23-vuotias.

Kirjan päähenkilö parikymppinen Aaro on koulukiusattu ja selvinnyt koulun helvetistä opiskelijamaailmaan, mutta fyysinen irrottautuminen ei merkitse psyykkistä pakoonpääsyä. Kirja perustuu Röngän omiin kokemuksiin.

Koulukiusaamisesta puhutaan paljon. Se on lasten väkivaltaa, jossa yksi tai useampi lapsi nujertaa toisen mielivaltansa alle. Yleensä käy vielä niin, että väkivallan uhri ei halua ahdistavan tilanteensa paljastuvan, koska ei halua olla sellainen, jota kiusataan. Niin kauan kuin asia ei ole julkinen hän voi säilyttää kasvonsa pärjäävänä lapsena ja nähdä tilanteen niin, että kiusaaminen on vain tilapäistä. 
Kiusaamisesta on kirjoitettu monesti ennenkin ja varoiteltu, että se jättää jälkensä, mutta Röngän kirjassa on uutta se, että hän  todella näyttää mitä ne jäljet ovat. Aaro ylivalmistautuu jokaiseen tapaamiseensa ihmisten kanssa ja epäilee halutaanko hänen seuraansa. Hän saattaa jopa pysähtyä tarkistamaan hengittääkö niin, ettei vain häiritsee toisia. Kaiken epävarmuuden keskellä mieleen tulee traumatisoivia muistoja umpikujasta, jota kesti koko kouluajan.

En halua kenenkään sääliä. Haluan sanoa tosiasiat. Olin seitsemän, kun yhteiskunta lähetti minut laitokseen, jossa minua lyötiin ja potkittiin ja jossa minun haukkumiseni oli yleistä huvia. Tätä kuorruttivat opettajien hymyt ja julisteiden iskulauseet. Mutta kun avainnipun kilinä vaimeni ja välituntivalvojien katseet kääntyivät, minulle sai tehdä mitä vain. En osannut puolustautua. En osannut sanoa vastaan. En osannut lyödä. Kaikki sellainen oli ikäänkuin ymmärrykseni ulkopuolella. En osannut, en uskaltanut, ja totuin siihen etten osaa enkä uskalla. Mielettömyydenkin taustalla haluaa nähdä syyn. Koska mielettömyys olisi vielä pelottavampaa. Joten päätin että minä olen se syy. Että minua kuuluukin lyödä. 


Antti Hurskaisen esseeromaani Kertomus syömisestä käsittelee syömähäiriöitä. Nuori mies, 22 vuotta, on välillä painoindeksiltäänkin 22, mikä on ideaali, mutta välillä hän painaa paljon vähemmän ja on kuihtumisen rajalla. 
Suurin osa kirjasta on tämän henkilön minämuotoista kertomista, jossa hän siirtyilee asioista toisiin ja viittaa aikalaiskirjailijoiden ja muun kulttuurin nälkähahmoihin. Puhe on osoitettu tyttöystävälle, jonka kanssa hän yrittää seurustella, mutta ruokapakkomielteet ja liikunta-addiktiot vievät kaiken mielenkiinnon ja energian. 
Lopussa on kahdeksan sivun mittainen luku Allergiat, Toinen kertomus syömisestä, jossa nimetön tyttöystävä kertoo oman versionsa tapahtumiin ja lopuksi samanmittainen Puuro, Kolmas kertomus syömisestä, jossa kirjailija kertoo suhteestaan näihin kahteen kuvaamaansa ihmiseen ja omasta kroonisesta syyllisyydentuntoisuudestaan syömisen suhteen. 
Missä ruoka, siellä kauhu ja kuolema. Mieluiten ottaisin ravintoni suoneen. 
Puuro on lepoa pakkomielteestä, rehellinen kunnon aamupuuro.

Pidin tässä kirjassa varsinkin vanhemman polven mahakkaiden miesten kuvaamisesta. Siinä tekstissä oli aitoutta. Sen sijaan en pitänyt kehoa ja kulttuuria käsittelevästä rajaamattomasta puhevirrasta, joka toi mieleeni ylipuheliaan ihmisen uuvuttavan puheen.



Ranskalainen Édouard Louis (aiemmin Eddy Bellegueule) näyttää  omaelämäkerrallisessa romaanissaan Ei enää Eddy, millä kaikilla tavoilla köyhyys ilmenee ihmisten käyttäytymisessä. Hän tekee sen yhtä  havainnollisesti kuin Antti Rönkä näyttäessään, miten lapsuudenaikainen kiusaaminen näkyy nuoressa ihmisessä.
Ensimmäinen kustantaja oli hylännyt nuoren miehen teoksen siitä syystä, että tällaista köyhyyttä ei olisi ollut Ranskassa enää sataan vuoteen. Eddy, 21 vuotta, oli kuitenkin juuri noussut siitä elämästä, mitä kuvaa.

Eddy on tyttömäinen poika yhteisössä jossa miesten on oltava raakoja ja vahvoja, eikä naisissakaan arvosteta feminiinisyyttä. Homous on kauhistus. Koulussa Eddy joutuu kiusatuksi tietenkin, käsiään heilutteleva, sipsutteleva homo, jolla on ulkomaalainen etunimi ja sukunimenä 'kaunispärstä'. Eddy menee välitunnilla valmiiksi käytävään, johon kiusaajat tulevat räkimään hänen kasvoilleen. Parempi joutua nöyryytetyksi piilossa kuin avoimesti koulun pihassa.

Vanhempani olivat ymmällään kaltaiseni merkillisen otuksen kanssa ja yrittivät kuumeisesti ohjata minua oikealle tielle. He hermostuivat ja sanoivat Sillä viiraa päässä, sillä ei taida olla kaikki kotona. Useimmiten he sanoivat minua ämmäksi, ja ämmä oli heille kaikkein verisin loukkaus - sen kuuli äänensävystä - loukkaus, joka ilmaisi kaikkein syvintä inhoa, paljon enemmän kuin mäntti tai idiootti. Maailmassa, jossa miehiset arvot olivat ylitse muiden, äitikin sanoi itsestään Mussa on vittu munaa, mun silmille ei hypitä.

Äiti kiivastui helposti. Hän valitti aina kun siihen tarjoutui tilaisuus, hän vastusti kaiket päivät poliitikkoja, sosiaalietuuksien leikkauksia ja vallanpitäjiä, joita vihasi sydänjuuriaan myöten. Samoja vihaamiaaan vallankäyttäjiä hän peräänkuulutti apuun silloin kun piti käyttää kovia otteita ja suitsia arabeja, viinaa ja huumeita ja hänen mielestään tuomittavaa seksuaalista käyttäytymistä. Hän sanoi usein Joku roti tähänkin maahan.

Ei enää Eddy tuo huumorin läpi kuvatussa irvokkuudessaan mieleeni Kreetta Onkelin romaanin Ilonen talo ja näköalattomuuden kuvauksessaan  Mathias Rosenlundin teokset.

Kun Eddy pääsee opiskelemaan ja kohtaa porvarillisemman maailman, hän huomaa sen minkä on aavistanutkin, uuden yhteisön miehet olisivat hänen kasvuympäristönsä standardeilla kaikki homoja. 
Kun tuomari puhuu ylimielisesti omaa jargoniaan huono-osaisen sukulaisen asianajajana, tämä ei edes huomaa pilkkaa, vaan ajattelee, että asianajaja on naurettava homo.

Pidän kovasti tästä kirjasta. Vain yksi asia hiertää, epilogi on tyylirikko. Siinä pyritään muutamalla sivulla niukasti viittaamaan siihen, mitä Eddylle sitten tapahtui. Se olisi uuden kirjan aihe.
Koko yö kului suunnitellessani uutta elämää siellä. Tämä loppulause ennen epilogia olisi ollut täydellinen lopettamaan kirjan. 

Édouard Louis on nyt 27-vuotias pariisilainen ja kirjoittaa sosiologian opintojensa ohessa neljättä kirjaansa. Vain esikoinen on suomennettu. 

Harva pääsee irti köyhyyden synnyttämästä apatiasta, jossa pesivät toivottomuus, ahdasmielisyys ja epäluulo sivistynyttä maailmaa kohtaan. Ne jotka tekevät näin suuren luokkaloikan ovat poikkeuksellisen lahjakkaita ja sisukkaita, kuten Édouard Louis ja  amerikkalainen Tara Westover, josta kirjoitin hiljattain. 




Olen lukenut jonkin matkaa Juha Itkosen ja Kjell Westön kirjeenvaihtoon perustuvaa kirjaa 7+7, Levottoman ajan kirjeitä. Miehet vaihtavat ajatuksia aikamme ilmiöistä, omasta elämästään ja kirjailijan työstään kumpikin seitsemässä pitkässä kirjeessä. 

Heti toisessa kirjeessään Kjell Westö kirjoittaa arvostelujen vastaanottamisesta. Hän on sitä mieltä, ettei kannata puolustella itseään median kirja-arvosteluja vastaan somealustoilla, ei edes Facebookissa. 
Kirjablogeista Westö sanoo, että ne ovat demokraattisempia kuin perinteinen päivälehtikritiikki, koska niissä on kommenttikenttä, jossa kommentoijat voivat olla eri mieltä kuin mielipiteensä ilmaissut bloggari. Hän oli kerran ollut tilanteessa, jossa hänen kirjojaan vuosia kehunut bloggari olikin uuden romaanin kohdalla pettynyt ja ymmällään, mutta ei kertonut, mikä meni vikaan. Westö olisi nuorempana lähtenyt kysymään kommenttikentässä, mistä bloggari ei pitänyt, mutta nyt hän jätti sen tekemättä. 

Mutta yhtä tärkeää kuin suojautuminen tuhoavalta kritiikiltä, sellaiselta joka tuntuu irvailulta ja pilkalta, yhtä tärkeää on tunnistaa rakentava negatiivinen kritiikki. Se voi nimittäin auttaa tulemaan paremmaksi kirjailijaksi, jos sen ottaa vakavissaan. Samaan aikaan kun olen oppinut suojautumaan alhaisilta hyökkäyksiltä, olemaan päästämättä niitä sieluuni, minulle on tullut helpommaksi kuunnella asiallista kritiikkiä. 

Kun tarkastelen, miten olen blogissani kirjoittanut asioista, joista en ole lukemissani kirjoissa pitänyt, voin rehellisesti todeta, että olen aina perustellut kritiikkini ja jopa kertonut, mitä korjaamalla kirjasta olisi tullut mielestäni parempi.  
Silti muutaman kerran tällaisessa tilanteessa joku on nähnyt niin paljon vaivaa, että on käynyt poistamassa profiilikuvansa tuolta reunasta Lukijat-listasta. Bloggarina minusta olisi ollut rakentavaa paitsi kirjailijan niin myös omasta puolestani, jos eri mieltä ollut olisi tullut kommenttikenttään kertomaan, mikä häntä niin alkoi pänniä. 
En voisi ajatella pitäväni kirjablogia, jossa pelkästään kehuisin kirjoja, joissa näen epätäydellisyyttä. Harvoin nimittäin löytyy täydellisyyttä. 

Olen monen vuoden tauon jälkeen menossa kirjamessuille. Olemme mieheni kanssa peräti kaksi yötä Helsingissä turisteina. Noihin päiviin mahtuu myös museokäynti (Kansallismuseossa on harvinainen näyttely Keski- ja Etelä-Amerikan kulttuureista) ja käyntejä taidemuseoissa, varmaan elokuvakin. Kirjamessuilla käyn joissain ohjelmapisteissä perjantaista sunnuntaihin väsyttämättä itseäni turhalla hortoilulla. Helsingin Sanomien vuoden parhaiksi valitsemat 10 esikoiskirjailijaa on nähtävä. Toivottavasti Antti Rönkä on joukossa ja voittaa! 

34 kommenttia:

  1. En ole lukenut vielä näitä kirjoja. Eddy odottaa yöpöydällä ja Jalat ilmassa on varauslistalla. Olen iloinen, että he ovat päättäneet kirjoittaa omista kokemuksista kiusattuina. Uskon, että kirjoittaminen on ollut terapeuttinen kokemus. Ketään ei saa kiusata. Toivon nollatoleranssia kiusaamiseen.

    Oletko lukenut yhtään kirjaa, jonka joku kiusaaja olisi kirjoittanut? Kirjaa, jossa kiusaaja kertoo mitä teki kiusattaville. Jos joku kirjoittaa sellaisen kirjan, toivon, että hän ymmärtää hävetä ja pyytää anteeksi tekojaan.

    Olen seurannut poliitikkojen saamia tuomioita ns. vihapuheista. Luotan suomalaiseen oikeuslaitokseen, ja olen tyytyväinen, että vihapuheisiin puututaan, sillä vihapuheet ovat kiusaamista ja vallan väärinkäyttöä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nollatoleranssi kiusaamisessa on hyvä tavoite, mutta ehkä mahdoton saavuttaa. Koulussa tapahtuvassa kiusaamisessa syyttävä sormi kääntyy opettajiin. Pahin kiusaaminen tapahtuu kuitenkin aina muualla kuin opettajan silmien alla, nykyään paljon netissä, ja on tapauksia, joissa tehdään kaikki voitava ja silti toisia kiusaavaa lasta ei saada lopettamaan väkivaltaista käyttäytymistään.
      Luulen selvittäneeni opettajana jonkun kiusaamistapauksen onnistuneesti, mutta paljossa olen myös epäonnistunut.
      Yksi asia, mikä minusta auttaisi olisi se, että koulussa tapahtuneesta ei kerrottaisi ensimmäiseksi vanhemmille, koska se on se, mitä ahdistettu lapsi pelkää eniten ja mikä estää häntä kertomasta tilanteestaan. Jos kiusaamisasia pystytään hoitamaan paikan päällä, niin että lapset säilyttävät ylpeytensä, niin on onnistuttu parhaiten. Tämä on tietysti aivan nykyisen Wilma-kulttuurin vastaista. Jotkut vanhemmat haluaisivat jopa seurata puhelimella lastaan reaaliaikaisesti.

      Enpä kyllä ole vielä nähnyt omaelämäkerrallista kirjaa, jossa koulukiusaaja muistelisi, miten räki toisen huulen päälle ja pani nuolemaan valuvan rään. Ilmeisesti sellaista ei koskaan tulekaan.

      Toivottavasti oikeus voittaa näissä poliitikkojen kansanryhmiä niputtavissa vihapuhetapauksissa ja toimittajaan kohdistetussa jahdissa, jota eräs dosentti B ja vihalehteä ylläpitänyt henkilö ovat masinoineet.

      Vihapuheet ohjaavat vihatekoihin. Sitä eivät ymmärrä ne, jotka diivailevat vihapuheen yhteydessä sananvapaudesta. Sillä ei ole mitään tekemistä sananvapauden kanssa, että mustamaalataan joku ihminen ja maalitetaan hänet kokoamalla porukkaa uhkailemaan tappamisella.

      Poista
    2. Lisään vielä sen, että aina on tietysti tähdättävä siihen nollatoleranssin.
      Ne jotka vähättelevät vihapuhetta ja pyrkimystä sen kitkemiseen vetoavat usein siihen, että "vihaista puhetta" nyt on aina ollut. Niin on, mutta ei ole ollut netin kautta johdettuja kivityskampanjoita, ja eikös kaikkea muutakin ihmisne käyttäyttmistä pyritä parantamaan siitä, mitä ennen on ollut, mitä säilyttämisen arvoista on vihapuheessa?

      Poista
  2. Myötäsukaisuus ei tietenkään ole lopulta hyväksi myöskään kirjailijan kannalta. Kirjoitan lähinnä suomennetusta kirjallisuudesta, maailmankirjoista, joten kirjailijalle asti minun käsitykseni tuskin menevät.

    Voivat ne mennä kustantamon tietoon. Mutta tuo foorumi on niin pieni, että sillä tuskin on merkitystä. Oletan että jos kirja on otettu suomennettavaksi, niin silloin se on mennyt monen mankelin läpi jo. Ja mainosihmisetkin ovat valmiina. Ja kirja on ollut suosittu kirjailijan kotimaassa ja vähän muuallakin.

    Harmittaa tämä markkinahumu. Osaisin suhtautua innostuneesti ja ilman ennakko-odotuksia ellei juuri mainosihmisten panos löisi vastaan. Mutta kirjoitin tästä jo tuolla kun mietin Atwoodia.

    Sitten johdun joskus miettimään peräti lukemisen ideaa. Miksi en selviä elämässäni mitenkään ilman kirjoja? Ehkä olemiseni on niin surkeaa ja tylsää, että olen paossa joidenkin muiden kirjoittamassa maailmassa?

    Vastaus tuohon kirjan lumovoimaan on hirveän yksinkertainen. Rupesin alunperin lukemaan ja minusta tuli varsinainen lukutoukka, kun olin oppinut lukemaan kunnolla 8-vuotiaana. Siinä oli tietenkin uusien maisemien avautuminen kirjavana ja yllättävänä, kun itse kuljin kotoa kouluun ja päinvastoin, eivätkä ystävät enää osanneet huvittaa minua yhtä paljon kuin silloin kun en vielä osannut lukea.

    Keksimme idean. Luimme yhdessä kirjoja ja rupesimme keskustelemaan niistä. Sitten keskikoulun aikaan oli koulussa jo pieni kirjallisuuslehti, johon kirjoitimme.

    Siksi siis. Että voi olla muissa maailmoissa ja sitten keskustella niistä maailmoista ystävien kanssa ja sillä tavalla ne maaimat tulevat naulatuksi siihen tavalliseen elämään.

    Tietysti tämä on kohtalokasta sen takia että on sitten kamalan vaikeata ystävystyä sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät rakasta kirjoja. En edelleenkään oikein käsitä sitä. En edes sitä että kodeissa ei pitäisi olla pölyisiä kirjahyllyjä! Kyllä pitää olla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin minäkin olen kokenut liian ylistävän mainonnan. Melkein on ollut niin, että liiaksi hehkutetut ovat osoittautuneet minulle täysiksi pettymyksiksi, yleensä liian laskelmoiduiksi kaikkine tämän hetken top-aiheineen.

      Hyvä kysymys, Ripsa: Miksi en selviä ilman kirjoja? No, joku taas voi ihmetellä miten lukeva ihminen selviää katsomatta television viihdeohjelmia tai juoksematta kymmenen kilometriä illassa tai hoitamatta kotiaan, niin että se on aina tiptop ja pullantuoksuinen.

      Meidän vanhempien ihmisten lapsuudessa ei ollut niin paljon vaihtoehtoja kuin nykyään. Nykylapsi saa lukemisen antamaan lumoon verrattavaa avartumista myös peleistä ja digimaailmasta. Epäilen kyllä, että lukemisessa on jotain paljon enemmän! Muistan, miten omat lapset eläytyivät, kun oppivat lukemaan ensimmäisen kokonaisen romaanin. Itselleni kirjat olivat suorastaan elinehto lapsena. Niiden kautta pääsi muihin maailmoihin, kuten sinäkin toteat.

      Kirjahyllyt kunniaan! Kyllä niitä pitää olla! Kirjahylly on kodikas ja tunnelmaa luova asia. Se sisältää mennyttä, nykyisyyden pohdiskelua ja tulevaisuuttakin. Hyllystä on kiva poimia milloin mitäkin ja tarkistaa asioita. Miten se ja se kirjailija sanoikaan niin hyvin... Jos kotona on kirjahylly ja siinä kirjoja, et ole koskaan yksin.

      Poista
    2. marjatta

      k:n kanssa meillä oli jokainen neliö seinäpinta-alasta täytetty hyllyin. vaikka ei ihan ensisilmäyksellä olisi uskonut, niissä oli logiikkaa vaikka kuinka. kirjapaljous ei ollut missään järjestyksessä, mutta silti niissä oli järjestystä. toisaalta ainoastaan k osasi löytää hyllyistä etsimänsä. ja kuvittele, kerran vuodessa imuroimme kaikki hyllytasot ja putsasimme jokaisen kirjan pehmeällä harjalla!

      yksi nykyisen, paljon vaatimattomamman kirjahyllyni aarteista on toimittaja esa keron asvalttihiiri. etsin sitä pitkään ja se löytyi lopulta kirjaston poistokorista. niiden ohi ei siis kannata kävellä.

      meri

      Poista
    3. Siinä kirjasiivouksessa meni varmaan monta päivää, mutta arvaan, että teillä oli kivaa.

      Minulle ovat rakkaita vanhat opiskeluaikana ostamani englanninkieliset oranssiselkäiset Penguin Books -taskukirjat. Ne ovat pehmeitä ja repaleisia, mutta niihin liittyy muistoja niiltä ajoilta. Aivan toisesta päästä ulkonäöllisesti ovat isot taidenäyttelyistä hankkimani kirjat, kauneimpia ehkä Cooper & Gorfer, I Know Not These My Hands sekä Kaisa Viitasen ja Katja Tähjän Paperittomat.

      Asvalttihiiri, niin sehän kuului K-kaupan Kontakti-sarjaan, jossa julkaistiin lasten ja teinien kirjoittamia kirjoja. Eikös Arto Mellerikin debytoinut siinä?

      Poista
    4. Meri, jep. Meille kävi niin, että suomalaisen proosan hylly romahti. Se hylly on niitä 1970-luvun Ruuvari-hyllyjä, halpaversio niistä lundioista, ehkä tiedät. Kirjahyllyssä vääntyi metallipidike ja miksei vääntynyt, kun ovat lastulevyä ja kirjat ittessään painoivat pidikkeen lyttyyn.

      Proosahyllyn pidän tiukasti aakkosjärjestyksessä. Niin teillä tietysti K oli just se ihminen jolla oli syvähenkinen suhde niihin kirjoihin, joten se ei tarvinnut aakkostamista. Oli se semmoinen ihminen!

      Olet sen verran nuorempi että luit Kontakti-sarjaa. Minä olin ällistynyt huomatessani että Melleri oli ollut jo aikaa sitten kirjailija. Sen haastattelu 12-13-vuotiaana oli ainakin ennen Ylen Elävässä arkistossa.

      Marjatta: meillä ei luututa eikä siivota niin hirveän usein. Maalla viedään kirjat ulos tuulettumaan koreissa, verannalle ja keinuun. Mutta täällä ei ole oikein paikkaa johon ei sataisi ja tuulisi.

      Täytynee uskoa siihen että hylly ehtii romahtaa vielä kerran. Ehkä. Sitten olen jo niin vanha että en ehdi alta pois. Hyllyssä oli silloin 2-3 vuotta sitten 2000 kirjaa suunnilleen, nyt on enemmän.

      Poista
    5. marjatta

      jep, melleri ja kero aloittivat molemmat kontakti-sarjassa. melleri oli tuolloin tosi nuori - olisikohan ollut siinä neljäntoista ikäinen. kontakti teki esimerkillistä kulttuurityötä julkaistessaan näitä mellereitä, keroja ja muita. mellerin hienoutta en tuolloin vielä ymmärtänyt, mutta esa kero oli salainen ihastukseni. olin ihan retkussa häneen. luin asfalttihiirtä ja rakastin sitä tapaa, jolla kero sai yksinäisen, muita ihmisiä tarkkailevan pojan tunnot niin käsin kosketeltavan aidosti paperille.

      ripsa

      voi juku, muistan tuon ruuvari-hyllyn hyvin. se oli sellainen köyhän miehen lundia. siinä ei muistaakseni kuitenkaan ollut sitä metallilangasta taivutettua kannatinta, joka tuki hyllyä myös sivusuunnassa. tai jos oli, sen laatu oli huono, koska minullakin hylly rysähti lopulta kasaan ja päädyin ostamaan lundiaa, jonka maalasin harmaaksi. lundian kauneus tuli sen yksinkertaisuudesta, ja mahdollisesti sen epätasaisesti muodostuvista hyllyistä. ja tietysti kirjoista!

      kirjojen lajittelu on aina ollut itselleni hankalaa. pitäisikö ne lajitella genren vai tekijän mukaan. vai tarvitseeko kirjoja ollenkaan lajitella? jos ei, niin mistä sitten löydän kirjan, jonka haluan, jos minulla ei ole järjestelmää miten sen löytäisin. ehkä vastaus on tuossa mainitsemassasi kirjan ja ihmisen syvähenkisessä suhteessa....

      meri

      Poista
    6. Meilläkin on kolmessa huoneessa Lundiaa. Se on kätevä hylly.

      Leena Lehtolaiselta on julkaistu ensimmäinen nuortenkirja, kun hän oli vasta 12-vuotias. Luulin, että sekin on Kontakti-sarjassa, mutta ei. Kävin tarkistamassa, Tammen julkaisema 'Ja äkkiä onkin toukokuu'. Hänellä taisi olla vielä toinenkin alle 18-vuotiaana julkaistu.
      En ole lukenut Kontakti-kirjoja, olin silloin jo nuori aikuinen, mutta nyt ne alkoivat kiinnostaa ja varsinkin ne kirjat, joiden tekijöistä tuli aikuisinakin kirjailijoita.

      Voi Ripsa sinun kanssa, älä jää sinne proosan alle! Ihan niin kuin olisin lukenut jostain sellaisen tapauksen, että hylly romahti ja kirjat tappoivat keräilijänsä, olikohan se tositapaus vai novelli. Muistaakseni siitä oli joskus Antti Majanderin esseessä Hesarissa.

      Poista
    7. Meri: Meillä oli kylässä se Ruuvarin tekijä kerran siellä kommuunissa. Sillä oli huono tuuri, kun se joutui lopettamaan ja Lundia ahmaisi sen, eikä halventanut omien hyllyjensä hintaa. Niin ja kyllä siinä on ne sivuromahduksen estävät metallituet. Nyt hyllyt käännettiin toisin päin ja alle pantiin hyvät puupidikkeet.

      Meitä köyhiä oli silloin vissiin vielä enemmän kuin nyt... Vaikka ei kai meitä ihan 3. maailman maana voi pitää. Tuo "voi juku" on hieno kansanperinteinen sana! Se nuoriso, joka ei uskaltanut kiroilla käytti sitä sanaa. Meillä Pohjanmaalla sanottiin että "voi ie" ja se ie vähän kiekaisten painotettiin.

      Marjatta: Saman muistan minä, että joku olisi oikeasti kuollut hyllyn romahtamiseen. Suomalainen kirjailija? Kyllä se varmaan on mahdollista.

      En muista minäkään kenestä oli kyse, mutta jostain kirjailijasta. Netissä kiertelee juttu lapsipsykologian uranuurtajan Jean Piaget'n vanhuudenkuvasta, jossa on on kirja- ja paperikasojen piirittämänä tutkijankammarissaan. Semmoinen tilanne joka on kyllä mahdollinen, että tieteentekijän päähän tipahti muutama hyllyllinen kirjoja. Kuvassa Piaget yrittää löytää paikkaa teekupilleen.

      Poista
    8. Voi juku, nastaa, eri kivaa, mälsää, yhellä on uus rotsi, jeespoks pallinaama. Aikakaudet elävät kielessä.

      Terveiset kirjamessuilta!
      Mikko Rimminen sanoi tänään, että kirjailijan työ on ajatushäpeltelyä.

      Poista
  3. Tuntemattomassa sotilaassa Antero Rokka taitaa todeta, ettei häntä saa viedä "jalat edellä". Rönkä taitaa kirjoittaa kirjansa otsikossa "Jalat ilmassa".

    Onko koulukiusaaminen pelkästään lasten harjoittamaa väkivaltaa? Nykyään puhutaan elinikäisestä oppimisesta. Kyllä aikuisetkin kiusaavat sellaista, jota eivät halua porukkaan.

    Oman blogini tekstit ovat vain blogiarvioita. Niitä ei ole tarkoitettu kirjallisuuskritiikiksi. Ne ovat vain minun kertomaani siitä mitä olen lukenut. Tuskinpa niitä kukaan sen vakavammin ottaakaan. Teen varmasti virheitä jatkossakin, muuta en voi luvata.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hurja, aattelin, että miksi sinä nyt Antero Rokasta puhut ja menin pahaa aavistaen tuonne kirjoitukseni alkuun.
      Korjasin - nyt siellä lukee 'Jalat ilmassa'!

      Aikuiset kiusaavat siinä missä lapsetkin, mutta aikuisilla on yleensä enemmän keinoja selvitä kiusaamisesta kuin lapsilla.
      Minkä ihmeen takia se onkin niin vaikeaa olla yhdessä toverillisesti ketään painamatta?

      Se raja saattaa olla aika häilyvä mikä on kritiikkiä ja mikä vain muuta kirjoittelua ja keskustelua kirjan ympärillä.
      Jos minua pyydettäisiin laatimaan arvostelu jostain kirjasta, niin koittaisin varmaan määritellä sen kirjan paikan kirjallisuudessa, tarkastella sitä monipuolisesti ja löytää siitä sekä hyvää että vähemmän hyvää. Kokisin myös enemmän vastuuta kuin blogikirjoituksistani, jotka voisivat olla minkämuotoisia tahansa, jos olisin luovempi.

      Olen kuullut muidenkin kirjailijoiden kuin Westön olevan tyytyväisiä blogeihin. Hyvät lehtiarvostelut ovat vähässä ja blogeissa voi olla persoonallisia ja kivoja huomioita kirjoista.

      Poista
    2. Jatkan lyhyesti vaikka saat näköjään muutenkin hienoja, varteen otettavia kommentteja.

      Joskus olen ajatellut, että minulla saattaisi olla se ero kirjablogin pitäjiin keskimäärin, että en pidä kirjallisuutta minkäänlaisena uskontoon vertautuvana pyhänä asiana vaan kirjat ovat minulle tuotteita, kuten vaikkapa banaanit tai kuulakärkikynät tai jääkiekot. Minusta niistä voi sanoa ihan hyvin, ettei satu vain tykkäämään kohdalle sattuneesta kappaleesta. Sain kerran itselleni käytetyn talvitakin. Edellinen omistaja sanoi, ettei hän tykkää siitä, kun se on tuommoinen koppura. Siinä on ihan riittävä perustelu, joka hieman sovellettuna sopisi moniin kirjoihinkin.

      Poista
    3. Juu, minä onnekas. Olen niin kiitollinen kommentoijista. Kaikki bloggarit eivät välitä kommenteista, eivätkä edes vastaa niihin, heille riittää kirjoittaminen. Minulle kommenttiosasto on yhtä tärkeä kuin sepustukseni.

      Tämä sinun kommenttisi on aivan nappiin se mitä olen yrittänyt sanoa, kun joku on hyssytellyt, etten saisi "korjailla" julkaistua teosta. Kun kirja on julkaistu, se on arvostelulle altistettu tuote, eikä tekijä tai kukaan muukaan voi sanoa, että näin se kuuluu lukea. Jotkut kyllä yrittävät, mikä on minusta vähän hassua. Olen lukenut jostain sellaisen määritelmän, että kirja syntyy aina uudelleen, kun joku lukee sen.
      On sattunut koppuroita kyllä minullekin, toisen koppura on ollut minulle aarre ja päinvastoin.

      Poista
  4. Luin Antti Röngän kirjan ja pidin siitä kovin, tällä hetkellä on menossa Ei enää Eddy, jonka valitsin lukupiirikirjaksi. Minäkin olen tulossa kirjamessuille lauantaina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heidi, jos nähdään niin moikataan.
      'Eddy' on varmaan hyvä lukupiirikirjana. Keskustelkaa, onko se epilogi tarpeen ja mitä mieltä olette nimestä. Siellähän ei missään käy ilmi, että Eddy ottaisi itselleen nimen Édouard, ei edes epilogissa. Se olisikin ollut hyvä lopetus, että hän olisi mennyt vaihtamaan nimensä.
      Minä luin takakannen henkilötiedoista, että hän on vaihtanut nimensä.

      Poista
    2. Ei enää Eddy oli ikäänkuin rinnakkaisteos Röngän kirjalle, mutta romaanissa oli keskeistä myös köyhyys ja luokkayhteiskunta. Kirja olisi ollut kerrassaan huippu ilman sitä täysin turhaa epilogia.

      Poista
    3. Ihan kuin siinä olisi tullut kiire tehdä loppusolmu. Joko ei mitään epilogia tai sitten olisi myös voinut olla kunnon pätkä sitä opiskelijaelämää, jolloin Eddystä varmaankin on tullut Édouard.
      Hyvää tekstiä tosiaan. Eddyn lapsuuden yhteisö tuli hyvin uskottavaksi. Luokkaerot ovat Ranskassa suuremmat kuin Suomessa, mutta meilläkin ne ovat kasvamassa, ja kirjailija antaa Éddyn elämää kuvatessaan sellaisen viestin, että tasa-arvoon pyrkiminen on kaikkein tärkeintä yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi.

      Poista
  5. Hei Marjatta.
    En muista, olenko aiemmin kommentoinut blogissasi mitään, mutta nyt ajattelin viskata pientä kysymyslistaa.
    Ensinnäkin, miltä sinusta (anteeksi sinuttelu, kun pitäs tietty teititellä) tuntui lukea näitä kirjoja?
    Mitä tunteita lukeminen herätti?
    Mikäpä herätti tunteen just näiden kirjojen lukemiseen?
    Pyritkö aina lukemaan just julkaistuja kirjoja, että saat niistä kirjoittaa blogiisi?
    Kävin tuon blogisi kirjailijalistan läpi, kun aina kiehtoo, mitä "kirjaimmeiset" lukevat itseään ja blogiaan varten.
    Tässä syksyn korvalla, kun tuo Röngän kirja julkaistiin, satuin näkemään hänen haastattelun aamutelevisiossa. Jo aiemmin uutuuskatalogeja läpikäydessäni huomasin, että tällainen kirja on tulossa. Ajattelin, että hienoa ja hirmu rohkeaa kirjoittaa kyseisestä aiheesta kirja omista kokemuksista, ettei aina vaan ole jonkun koulutustyyppinen teos aiheesta, joka kuitenkin jotenkin vieläkin on aihe, josta pahemmin ei huudella missään.
    Mielestäni on erittäin hienoa, että blogikirjoituksesi tyylisiä kirjoja immeiset kirjoittavat ja tuovat rohkeasti julki asioita just omakohtaisesti koettuna. Ne herättävät, toivottavasti ainakin, lukijoissa erilaisia tunteita pintaan. Kenties joillakin kipeitä, omakohtaisia muistoja ja voi olla, että joillakin ei sitten mitään.
    Minusta on hienoa, että kirjabloggaajat, ne jotka uskaltavat, tuovat lukemistaan kirjoista myös sitä negatiivista palautetta, jos sitä omasta mielestään on. En ymmärrä sellaista, että lukija vain aina ja iänkaikkisesti kehuis jonkun tietyn ihmisen kirjoittamia kirjoja blogeissaan sen höykällä, että kaikki tykkäis just sen bloggaajan blogista. Kyllä pitää olla rohkeutta kirjoittaa kritiikkiäkin. On vain hyvä, että on erilaisia mielipiteitä ihmisillä.
    Itse itsestäni ainakin huomaan piirteen, että välistä aika kärkkäästikin tuon oman mielipiteeni julki aiheesta, kuin aiheesta. Kenties se joskus aiheuttaa ihmetystä, että hups, ehkä tuolta tulikin nyt sammakko tuohon väliin, että eihän se nyt oikeesti tuota mieltä voi olla. Vaan kyllä voi.
    Ihmiselämä on liika lyhyt kaikenmaailman hyssyttelyyn ja ainaiseen kehutulvaan, kun ei kenenkään eläminen kuitenkaan mitään pumpulieloa ole. Kritiikki on hyvästä, se voi jopa kasvattaa hiukan.
    Tällä kommentilla en halua kritisoida blogiasi, enkä lukemaasi. Haluan herättää ajatuksia ja tunteita ja jään jännässä odottaan, saanko kommentointiini palautetta :)
    Kiitos sinulle, että herätit minussa ajatuksia tähän kommenttiin.
    Mukavaa syksyn jatkoa ja vuoden jatkoa muutoinkin :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tottakai vastaan kommenttiisi, ja ilman muuta sinutellaan.

      Kävin tänään kahvilassa, jossa oli tiskin takana entinen oppilaani. Ensimmäiseksi tuli mieleeni se, miten häntä kiusattiin. Hänellä oli venäläinen äiti ja suomalainen isä ja se missä hän lisäksi poikkesi muista oli kohtelias käytös opettajia kohtaan. Nytkin hän teititteli minua. Kiusaamisasioille näiden juuri lukemieni kirjojen kautta herkistyneenä olisin halunnut sanoa hänelle, että olen pahoillani, me yritimme parhaamme, mutta en halunnut tuoda niitä asioita hänelle mieleen kesken työpäivän. Huomasin kyllä hänen herkästä katseestaan, että minut tavatessaan hän muisti. Puhuin jokaisessa opetusryhmässäni siitä, että tätä poikaa on kohdeltava kuten muitakin ja juttelin hänen kanssaan pysäkillä, kun koulukaverit eivät jutelleet.

      Sinulla on paljon kysymyksiä. Koitan vastata joihinkin ainakin.
      Luen kirjoja, joihin tunnen kiinnostusta päivälehtien esittelyjen ja toisten bloggareiden kirjoitusten ansiosta.
      Minulla on joitain mielikirjailijoita, joiden uutuuksia odotan, esim. eteläafrikkalainen, nykyään Australiassa asuva Coetzee, Toni Morrison, jolta ei enää tule uutta, koska hän kuoli elokuussa ja Joyce Carol Oates, jonka kirjoja olen lukenut ennen blogiaikaani, joten hänestä ei blogissa paljon ole.
      Luen myös paljon sellaista, mistä en kirjoita. En löydä kaikista kirjoista sellaista näkökulmaa, mistä kirjoittaisin.

      Mitä tunteita lukeminen herätti?
      Hmm, tunnistin tilanteita ja ihmistyyppejä Röngän ja Louisin kirjoista. Sanoin mielessäni, just tuollaista se on. Tunsin surua siitä, että kaikki eivät pääse kukoistamaan lannistavan ympäristön takia.
      Hurskaisen kirjaa lukiessa koin harmitusta. Suhtautuminen syömiseen on kiinnostava teema, mutta en oikein pitänyt siitä jotenkin pinnallisesta tavasta, millä Hurskainen syömistä ja syömättömyyttä käsitteli.

      Poista
  6. Tuli vielä mieleen, että kiusaamista on ollut aina ja myös opettajat kiusasivat ainakin aikoinaan. Itseäni ei kiusattu, mutta en koskaan puuttunut luokkakaverin kiusaamiseen (eivät opettajatkaan siihen puuttuneet). Hän oli hyvin köyhistä oloista ja hygienia oli puutteellista. Kuulin, että tämä kiusattu tyttö teki parikymppisenä itsemurhan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo sinun muistosi on hyvin ikävä. Se että ei puututtu jättää syyllisen olon kaikille. Lapsen on vaikea nousta yksin joukosta puolustamaan jotakuta ja uhmaamaan kiusaajia.

      Ennenvanhaan opettajat olivat todellakin yksinvaltiaita. Nykyään opettaja saa usein pelätä joutuvanasa kiusatuksi. Olen itsekin kokenut opettajana tyttölauman vihan, joka sitten kyllä yllättäin kääntyi rakkaudeksi.
      Mieheni muistaa lapsuudestaan opettajan, joka oli pyörittänyt kehitysvammaista lasta ympäri, jotenkin pilkalla, että tämän päänsä tulisi sillä normaaliksi.
      Omalla alakoulun opettajallani oli aivan väärä menetelmä, kun hän järjesti kauheat monta päivää kestäneet kuulustelut siitä, kuka palautti täyden ruokakipon kuljetuskoriin, niin että helmiryynivelli valui lattialle. Minä olin syyllinen, en saanut syödyksi tuota kauheaa ruokaa. En tunnustanut, vaikka Martta-opettaja käski katsoa itseään silmiin ja viittasi Jumalaan ja Jeesukseen. Kuulustelujen lopussa opettaja sanoi, että Kertulla on asiaa. Huonojalkainen Kerttu nilkutti luokan eteen ja mölisi itkun seassa anteeksipyyntöään. En tiedä, jättikö Kerttukin ruokansa tai osan ruokaa, vai saiko opettaja Kertun tunnustamaan syyttömänä sellaista, minkä minä oli tehnyt. Kiemurtelin kauan kauheissa syyllisyydentunteissa, kunnes teini-ikäisenä tajusin, että ainoa, joka teki väärin oli opettaja, joka järjesti tällaisen shown. Ketään ei myöskään saisi pakottaa syömään vastenmielisiä ruokia.
      Myös oman pojan puolesta olen ottanut yhteyttä opettajiin ja teroittanut sitä, että hän ei ole pahuuttaan syömättä, hän ei vain voi syödä kaikkea.

      Poista
  7. Mitään en ole näistä kirjoista lukenut, mutta tuo Röngän kirja alkoi kiinnostaa. Täytyypä laitella ensi kesän suomilistalle se. Silloin sen varmaan saa kirjastostakin helposti.

    Tuota Ei enää Eddyä olen selaillut täällä kirjastossa useamman kerran, mutta aina olen jättänyt hyllyyn. Siitä pöhistiin taannoin täälläkin, mutta ei ole syntynyt tunnetta että pitäisi lukea se joten en ole siihen tarttunut. Voi olla, etten koskaan tartukaan. Sen sijaan sen Tara Westoverin kirjan aion kyllä lukea, mutta en pitele kiirettä senkään kanssa.

    Tykkään sinun tyylistäsi kirjoittaa ja pitää blogia. <3 Hienoa, kun voi itse valita ja päättää, mitä kertoo ja jättää kertomatta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, pitää olla oikea tunne, kun lähtee lukemaan jotain. Siitä Anuliinikin tuolla ylempänä puhuu.
      Palautin kirjastoon juuri Hassan Blasimin uusimman, ei tuntunut nyt houkuttavan sen lukeminen.

      Kävin katsomassa Wikipediasta, että Édouard Louisilta on käännetty englanniksi kaksi muutakin romaania History of Violence ja Who Killed My Father, jotka molemmat pohjautuvat omaan elämään ja kertovat rankoista ajankohtaisista asioista: lisääntynyt väkivalta yhteiskunnassa, äärioikeiston nousu, itse koettu raiskaus ja murhayrityksen kohteeksi joutuminen, isän työtapaturma ja sitä seurannut taloudellinen ahdinko.
      Minä taidan nyt tilata nämä, alkoi kiinnostaa.

      Kiitos Elegia! Koen samoin sinun tyylistäsi, tinkimättä omilla ehdoilla. ♥

      Poista
    2. Minä menin nyt puolestani Goodreadsiin tutkimaan noita mainitsemiasi muita Louisin kirjoja, joista en ollut aiemmin kuullutkaan. Niin paljon kirjoja julkaistaan täällä, että väkisin menee iso osa ohi. Mutta arvaa mitä, ne muut kirjat alkoivat kiinnostaa, erityisesti tuo History of Violence. Ilokseni kirjat on saatavilla myös kirjastostamme.

      Jos vaikutun, lukenen tuon Eddynkin sitten kuitenkin. Näin se mieli voi muuttua yhdessä hujauksessa. :D

      Antoisia kirjamessuja sinulle!

      Poista
    3. Minä tilasin nuo kaksi Adlibriksestä. Tulee sitten luetuksi kirjailijan koko kaunokirjallinen tuotanto. Sosiologian opiskelu ilmeisesti näkyy Louisin aiheissa.

      Kiitos, olen alkanut rakennella suunnitelmaa ja valita mukaan mukavimpia vaatteita. Myrskyäkin ennustetaan Helsinkiin, mutta ei mitään sellaista kuin kerran Pohjois-Irlannin matkalla, kun piti tarrautua jalkakäytävän lyhtypylväisiin, ettei tuuli olisi työntänyt kadulle.

      Poista
  8. Onpa kiva lukea keskustelua kirjablogeistakin! Itse taidan nykyään saada parhaimmat lukuvinkit juuri blogien kautta, lisäksi bongailen ruotsalaista ja muunkinmaalaista kirjallisuutta aamulehdestäni Dagens Nyheteristä. Blogikirjoittelu ja muiden kirjablogien seuraaminen on nostanut oman kirjaharrastukseni aivan uudelle tasolle. En enää 'lueskele" vaan ihan oikeasti harrastan kirjallisuutta :) /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on minullekin käynyt. Nyt tulee kiinnitetyksi enemmän huomiota kirjailijoihin ja koko heidän tuotantoonsa. Kirjan myös kokee syvemmin, kun kirjoittaa siitä.

      Poista
    2. Unohdin mainita, että aivan uuden levelin tässä harrastuksessani saavutin kun kävin lokakuun alussa viikonlopun mittaisen kirjoituskurssin täällä Tukholmassa. Nyt luen kirjoja aivan uudella tavalla kun bongailen erilaisia kerrontatekniikoita ja kertojanäkökulmia! /Mari

      Poista
    3. Minä olen myös aloittamassa viiden kokoontumiskerran kurssia. Ensimmäisestä jouduin olemaan poissa, kun olin lastenlasten kanssa Tallinnassa syyslomareissulla, mutta sain tehtävän. Toiselle kerralle pitää viedä valokuva. Olen jo valinnut sen.

      Poista
  9. Minun lukemiseni ovat jääneet reilun vuoden sisällä vähiin silmäongelmien vuoksi. Kovasti kuitenkin seuraan sinun ja muidenkin kirjabloggareiden pohdintoja uutuuskirjoista ja muistakin. Kiinnostavimpia käyn varaamassa kirjastosta, mutta jonottaminen on pitkä, monia kuukausia. Minä kerään listaa kirjoista, joita bongaan täältä ja menen sen kanssa kirjastoon.
    Otan vielä hieman kantaa tuohon seikkaan, että kodissa pitäisi olla kirjahylly! Totta kai pitäisi, kyllä se ylellisyyttä on, mutta kun on niin pieni koti, ettei millään mahdu, niin on tyydyttävä lainaamaan kirjat.
    Tosin kaipaan kyllä entisen kodin satoja niteitäni ja kirjahyllyjä, ne oli vaan hävitettävä. Vain rakkaimmat kirjat ovat jäljellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On todella ikävää, että sinulla on ongelmia silmissäsi. Ihania kuvia olet onneksi kuitenkin pystynyt ottamaan.
      Pieni koti on monessa asiassa mukava, mutta kirjahyllyt kyllä vaativat paljon ehyttä seinätilaa. Minä ostan harvoin lisää, ja niitä mitä ostan kiikutan divariin. Siellä vaihdan kassillisen kirjoja yhteen, jos satun löytämään jotain kiinnostavaa.
      Minä saan hämmästyttävän nopeasti kirjoja kirjastosta. Varaan uusia kirjoja tosin usein jo siinä vaiheessa, kun niitä on vasta tilattu ja olen ykkösenä varauslistassa. Sofi Oksasen kirjalla on pitkä jono ja yllättäin vielä pitempi Kersti Juvan käännöstyötä pohtivalla kirjalla Löytöretki suomeen.

      Poista

Mietityttäviä tekstejä, isänpäivän ajatuksia

Osmo Rauhalan näyttelystä Järjestyksen kuvat Kouvolan Taidemuseossa Ei raja ole kuivaa nahkaa.  Se on ihmisen elävä iho. Iho ihoa va...