tiistai 19. marraskuuta 2019

Luin Édouard Louisin kirjoja ja mietin kertojan valintaa


Kuva, Arnaud Delrue
Who Killed My Father kansiliepeestä

Ihastuin nuoren ranskalaisen Édouard Louisin tapaan kirjoittaa, kun luin hänen omaelämäkerrallisen romaaninsa Ei enää Eddy, (2019). Alkuteos  En finir avec Eddy Bellegueule ilmestyi 2014. Tämä on toistaiseksi ainoa kirja, joka Louisilta on suomennettu. Kirjoitin siitä jo vähäsen aiemmin (klik)

Louis on sosiologian opiskelija. Hän on tarkastellut kaikissa tähän astisissa romaaneissaan kuten myös asiateksteissään ranskalaisen yhteiskunnan ongelmia. Keltaliivien kapina saa selityksensä Louisin teksteissä.




Esikoisromaani on romaani luokkahypystä. Siinä Louis kertoo rehellisesti, miten homoseksuaalisuus ajoi hänet pois työväenluokkaisesta taustastaan. Hän tarkastelee tässä kirjassa yhteiskuntaluokkia oman perheensä kautta minä-muodossa. 

Se, että tykkäsi pojista muutti koko suhteeni maailmaan, se sai minut samastumaan arvoihin, jotka eivät olleet perheeni arvoja.

Mutta ihmiselle ei tule luonnostaan ensimmäiseksi mieleen pakeneminen, koska hän ei tiedä, että on olemassa toisenlainen maailma. Hän ei tiedä, että pakeneminen on mahdollista. Ensin hän yrittää olla niin kuin muut, ja minä yritin olla niin kuin kaikki muut.

Äiti ei ymmärtänyt, että hänen elämänpolkuaan, sitä mitä hän kutsui virheikseen, ohjailivat tietyt vääjäämättömät, ennalta määrätyt ja täysin loogiset mekanismit. Hän ei käsittänyt, että hänen sukunsa, vanhempansa, sisaruksensa ja lapsensa ja melkein kaikki kylän asukkaat olivat painineet samojen ongelmien kanssa ja että se, mitä hän kutsui virheikseen, oli todellisuudessa vain malliesimerkki siitä miten asiat yleensä menivät.


Toisessa kirjassaan Histoire de la violence, 2016, Louis jatkaa asioiden pohtimista oman elämänsä kautta. Ranskaa osaamattomana luin kirjan englanninkielisen käännöksen History of Violence, 2018. 
Louis kertoo, miten joutui tappoyrityksen ja raiskauksen uhriksi. Rikoksen tekijä on berberimaahanmuuttaja, ja asian käsittelyssä näkyy viranomaisten nurja suhtautuminen arabimiehiin, joihin he lukevat kaikki arabeja ulkonäöltään muistuttavat miehet. Tässä raiskattu melkein katuu rikosilmoituksen jättämistä. Hän tuntee taustansa vuoksi sympatiaa huonompiosaisia kohtaan.

Tekstin näkökulma on mielenkiintoinen. Aivan tällaista en ole tavannut missään. Välillä kertojana on päähenkilö itse, välillä sisar, jonka luo veli on vetäytynyt toipumaan. Kun sisar kertoo veljensä tapauksesta miehelleen, niin veli kuuntelee hänen höyryämistään oven takaa ja välittää kaiken lukijalle lisäillen väliin sulkeissa  'Ei totta' ja muita kommenttejaan. Hän on kuitenkin se, joka valitsee ja päättää, mitä kuulee, ja tulee näin myös kertoneeksi mielipiteensä sisarensa arvostelukyvystä. Mielenkiintoinen kaksoisvalotus, jossa näkyy erot kotiseudulle jääneiden, vähän kouluttautuneiden ihmisten ja hänen itsensä välillä.

Entiset kaverit ovat aikuistuneet ulkoisin merkein, on työpaikka, vaimo ja talo, heihin verrattuna yliopistossa opiskeleva Édouard on lapsi, mutta henkisesti kaverit ovat pysyneet paikallaan Édouardin mennessä eteenpäin. Sisaren mielestä Édouard taiteilee edelleen kahden maailman välillä. 
Hän on myös sitä mieltä, että Édouard valehtelee kertoessaan, miten perhe paheksui häntä homona. Sisar pahoittaa mielensä siitä, että veli ei ota vastaan heidän hyväksymistään. 

But we accepted him as he was (not true). And that's what makes me wonder. That's why the whole thing always leaves me a little uneasy.
....
He hated us, because it ruined his plans, because he couldn't go and tell everyone how everything was our fault, and sometimes I think he never forgave us for accepting him how he is.  

Louis on omistanut tämän kirjan filosofiystävälleen Geoffroy de Lagasnierille, jonka kanssa hän on kirjoittanut avoimen poliittisen kirjeen Le Mondelle. Louis ymmärtää työväenluokan pettymyksen vasemmiston toimiin ja ymmärtää äärioikeiston nousun paikkaamaan tyhjiötä.  



Louisin kolmas romaani Qui a tué mon père, 2018, käännös englanniksi  Who Killed My Father, 2019, on isälle omistettu sinä-muotoinen pitkä kirje. 
Kaikki se, mikä ensimmäisessä kirjassa isässä ärsytti saa nyt lempeämmän ja ymmärtäväisemmän käsittelyn. Voisi jopa sanoa, että tämä kirja on rakkaudenosoitus isälle. Samalla se on poliittinen pamfletti. Louis kertoo nimillä, ketkä ovat vieneet hänen isänsä terveyden poistamalla tukia ja pakottamalla sairaan miehen raskaaseen työhön.

Macron, Hollande, Valls, El Khomri, Hirsch, Sarkozy, Bertrand, Chirac. The history of your suffering bears these names. Your life story is the history of one person after another beating you down. The history of your body stands as an accusation against political history. 

Isä on muuttunut muutaman vuoden sisällä. Hän, joka näki ennen kaikkeen syypäinä ulkomaalaiset ja homot arvostelee nyt Ranskaa rasismista ja pyytää poikaansa kertomaan miesrakkaastaan. Hän lukee poikansa kirjoja ja lahjoittaa niitä ystävilleen. 

Kirja on omistettu nuorelle kandanranskalaiselle näyttelijälle ja elokuvaohjaajalle Xavier Dolanille.
                              
                                             ...............

Olen kirjoituskurssilla, jossa juuri viimeksi harjoittelimme näkökulmia. Kirjoitimme nopeita harjoituksia, joissa asioita tarkasteltiin ei omin vaan jonkun muun silmin. Koitin eläytyä tarkastelemaan erästä tapahtumaa mieheni silmin. Oli tosi kiintoisaa miettiä, miten hän, luonteeltaan minua huolekkaampana, koki tilanteen, johon minä lähdin täysin luottavaisena ja miten sen saisin sanoitetuksi.  Oli vapauttavaa irtautua omasta näkövinkkelistään. Monissa romaaneissahan käytetään tätä metodia, jossa asiat etenevät vuorottelevien kertojien kuvaamina. Silloin on todella tärkeää, että myös teksti muuttuu kertovan henkilön mukaiseksi. Jotkut kurssilaiset kirjoittivat lemmikkieläimensä näkökulmasta. Minulle se oli vielä liian luovaa.
Omissa muistelmissakin voisi hyödyntää erilaisia kertojia. Minua houkuttaa kyllä kovasti kaikkinäkevä kertoja, joka katselee, miten se Marjatta-rassukka raahustaa elämänpolkuaan välillä kompastuen ja taas urheana eteenpäin.
Eräs asia, joka on minulle ehdoton mitä tahansa kirjoittaessani, lukee aamukahvimukini kyljessä 'Do it with passion or not at all'. Ei yhtään houkuta kirjoittaa mitään itsestäänselvyyksiä. 

                                                          ...............

P.S. Tänään on Kansainvälinen miestenpäivä. Onnea miehet!


15 kommenttia:

  1. Ihana kuulla, että olet kirjoituskurssilla. Taidan alkaa katsastamaan jotain kurssia itselleni. Kirjoituskurssi olisi kiva.
    En tiedä mistä johtuu, mutta aina kun yritän kirjoittaa jotakin, niin päähenkilö on nuori mies tai poika. Olen kyllä kirjoittanut päähenkilöksi nuoria naisiakin. Miksi ne aina ovat nuoria? Yritänpä kehitellä jotain omanikäiselle naiselle, jotakin tärisyttävän ihanaa ja reippaasti draamaa.
    Ei enää Eddy kosketti minua kovasti. Jatkoa kaipailen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, nämä kaksi ovat jatkoa. Niitä ei ole suomennettu vielä, toivottavasti suomennetaan.

      Minä en osaa kirjoittaa muusta kuin itsestäni tai ehkä osaisin suvun naisista, mutta se vaatisi valtavan taustatyön.
      Olen ajatellut ryhtyä kirjoittamaan tosissaan tuokioita oman elämäni vaiheista vuoden vaihteen jälkeen. Se tarkoittaa sitä, että harvennan silloin tätä blogitouhuilua. Sääli, koska se on tuntunut niin kivalta juuri viime aikoina, mutta pysyyhän blogi pystyssä myös vähemmällä viljelyllä tai kesannolle jätettynä.

      Poista
    2. Onpa kivoja uutisia. Ehkäpä tuot kirjoituksia tänne bloginkin puolelle. Jännityksellä jään odottamaan.

      Poista
    3. En usko, että tuon, ne ovat eri juttu. Kirjoitan tänne kuten ennenkin, mutta harvakseen, luulen.

      Poista
  2. Kiitos, Marjatta, näistä postauksistasi! Taas meni kolme kirjaa lukulistalle, tämä kuulostaa juuri sellaiselta, mitä tällä hetkellä kirjallisuudelta kaipaan. Kyllä kirjallisuus yhteiskunnallista saa olla, etenkin kun kirjoittajan kynä on terävä ja katse myös.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhteiskunnallisuus on kiinnostavaa, ihminen omassa ajassaan. Louis kirjoittaa taitavasti pohtien muutoksista, jotka ovat juuri nyt näkyvillä niin monissa Euroopan maissa.
      Sinulta näiden lukeminen onnistuu varmaan myös alkukielellä, mikä on usein parasta.

      Poista
  3. Olen näitä tämän kirjailijan kirjoja bongaillut eri blogeista ja olit mielenkiintoisesti esitellyt kaikki kolme teosta, joten sain hyvän kokonaiskuvan. Nämä luetaan myös!

    Minulle parin kuukauden takainen kirjoituskurssi, elämäni ensimmäinen sellainen, oli kyllä tajunnan räjäyttävä kokemus! Tajusin, että mennä viipotan elämäni läpi sellaisella vauhdilla, että en paljon ehdi katselemaan yksityiskohtia tai tunnelmia. Nuo eri kertojaäänien harjoitukset olivat myös hauskoja. Olenkin nyt selaillut erilaisia kirjoittajaoppaita, todella inspiroivia! /Mari

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Parhaimmillaan tällaiset kurssit ovat kovasti avaavia.
      Minä myös olen tykännyt lukea kirjoittamisoppaita, vaikka ei ole ollut edes mitään suuunnitelmia kirjoittaa mitään. Itsellä on Julia Cameronin Tyhjän paperin nautinto ja joitain muita.

      Poista
    2. Louisin kirjat ovat sujuvia lukea. History of Violence on laajin ja raskain, tiheää tekstiä, mutta sekin pikkasta vaille 200 sivua.
      Isälle osoitettu kirja on 80-sivuinen, kuin pitkä kirje. Kun nyt luen sitä uudelleen, se vaikuttaa myös proosarunolta. Siellä tulevat rytmikkäästi lyhyiden kappaleiden lopussa yksilöidyt syytökset tyyliin'"Nicolas Sarkozy and Martin Hirsch wrere breaking your back", tuoreimpana "Emmanuel Macron is taking the bread out of your mouth".

      Poista
  4. Hei Marjatta, 'Ei enää Eddy' herätti minussa monenlaista aatosta. Kirja on saanut aikaan voimakkaita reaktioita niin kirjailijan perhekunnassa kuin ranskalaisten kriitikoiden keskuudessa. Näin rajussa autofiktiossa on mielestäni ongelmana tarinan sepitetty osuus, jota on vaikea/mahdoton arvioida, mikä vie hieman uskottavuutta tarinalta. Ja sitten toisaalta, kyseessähän on fiktiivinen tarina, joka perustuu tositapahtumiin, hieman kuin elokuva, jonka juonta on paranneltu hollywoodin tarpeisiin. Kirja on shokeeraava ja monin kohdin perustellustikin, mutta mielestäni myös harhaanjohtava. En kaipaa autofiktioihin disclaimereita, mutta koen tämän lajin ongelmallisena, vaikka myös hyödyllisenä.

    Pidin paljon Louisin kerronnasta, sen koruttomuudesta ja lapsuudenmuistojen (olivat ne sitten totta tai ei) kuvauksesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajattelinkin, että on ihme, jos ei Édouard Louisin kirjoista ole "siellä teillä" kohuttu.
      Minäkin koen autofiktiossa ongelmia. Ilman kärjistyksiä on vaikeaa kirjoittaa vaikuttavasti, ja se, että kirja sivuaa hyvin paljon oikeaa elämää, mutta ei sitten kaikilta osin kuitenkaan, saattaa olla todella loukkaavaa lähipiirille. Knausgårdhan haastettiin autofiktiosarjansa vuoksi oikeuteen, kun sukulaiset tunsivat itsensä häväistyiksi.
      Merete Mazzarellan yhdessä kirjassa olen hätkähtänyt sitä, miten pahasti hän kirjoitti miniästään, ja hänen kirjansa eivät edes ole autofiktioita, vaan oman reaalielämän pohdiskelua esseemäisessä proosassa.

      Luulen, että Louisin muistot ovat tosia hänelle tunnetasolla. Tuossa keskimmäisessä kirjassa on paljon juuri sen pohdiskelua, miten eri ihmiset kokevat samat asiat eri tavoin.
      Kolmas kirja korjaa kuvaa isästä. Etäisyyttä saanut Louis ymmärtää isäänsä eikä vaadi häneltä enää niin paljon.
      Nuorelta muistelijalta tulee yleensäkin tulisempaa tekstiä vanhemmistaan kuin varttuneemmalta, vaikka nuorihan Louis on edelleen, 28-vuotias.

      Poista
    2. Ehkä kirjalla pitää olla se eräänlainen shokki-arvo, että ylittää kaikki ne kynnykset, joita julkaisun jälkeen kirjailija kohtaa. Sen on noustava kaiken porun yli tullakseen kuulluksi ja nähdyksi. Tavallaan kaikki keinot käytetään, jotta sanoma välittyy suurelle yleisölle. Homofobia on rakentunut syvälle ranskalaiseen yhteiskuntaan ja sen kitkeminen ei ihan helposti käy. Louis on selvästikin käynyt taistoon vihollisiaan vastaan, nyt kun hänellä vihdoin on siihen mahdollisuus. Jään mielenkiinnolla seuraamaan miten hänen kirjallinen uransa etenee. Kiitos Marjatta hyvistä keskusteluista ;)

      Poista
  5. marjatta

    kirjoitit: "olen ajatellut ryhtyä kirjoittamaan tosissaan tuokioita oman elämäni vaiheista"

    joku on sanonut että muistot kaipaavat saattajaa. kirjoitus on hieno saattamisen keino, eikö.

    parasta kirjoittamisessa on se, että paperi jaksaa aina kuunnella. jotakuinkin kaikki omat havainnot tuntuvat kelpaavan sille.

    mummoni kirjoitti runon muotoisia muistelmia. hän ei ollut kuullut mistään narratiivisesta terapiasta, mutta sitä se hänelle mitä ilmeisimmin oli. yksinkirjoittaminen oli hänelle itsehoitoa, mutta kun hän julkaisi kirjan kokemuksistaan, siitä tulikin vuorovaikutusta.

    nuorempana en ollut mikään siirappisten loppujen ystävä, mutta nyt olen ruvennut miettimänä sitä, että omalle tarinalleen voisi kirjoittaa onnellisen lopun.

    meri

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Runon muotoiset muistelmat kuulostaa hienolta idealta.

      Minä kirjoitan aina lukijaa varten. En voisi tehdä niin kuin jotkut tekevät, kirjoittaa ja kokee jo sen riittäväksi ja hävittää työnsä.
      Onnellinen loppu, ilman muuta, tai monia onnellisia loppuja.

      Poista

Kolmanteen ja neljänteen polveen...

Kuvassa vasemmalla maamies isäni, kausipalkollinen Anni, ryhdikäs Mamma ja lempeä Pappa, minä Papan edessä 3-vuotiaana ja viimeisenä oikeall...