Karin Smirnoff ei pettänyt, päähenkilön persoonaa syventävä trilogian kakkososa

 

Karin Smirnoff jatkaa trilogiansa kakkososassa Jana Kipon ja kaksosveli Brorin selviytymistarinaa. 

Mainitsen nyt ensimmäiseksi kannet, mitä en ykkösosasta Lähdin veljen luo kirjoittaessani muistanut tehdä. Kansissa on käytetty Helmer Osslundin (1866 - 1938) upeita värikylläisiä maalauksia. Osslund on ollut Gauguinin oppilas, ja se näkyy. 
Suomentaja näissä kirjoissa on Outi Menna. Maailma jonka hän Smirnoffilta välittää on ainutlaatuinen ja yllättävä. Se on yhtä hurja kuin kansien maalaukset. 

Pohjoisen rajakylissä miehet ovat juroja ja arvaamattomia vallan käyttäjiä. Alkoholi, insesti, pahoinpitelyt, petokset ja lasten menetys ovat karussa yhteisössä arkipäivää. Naiset ovat suhteessa miehiinsä alistuvia ja lapsilleen kylmiä.

Jana Kippo, kotoaan jo nuorena maailmalle lähtenyt keramiikkataiteilija, on palannut pohjoiseen kotikyläänsä Smalångeriin auttamaan Broria irti alkoholista. Kun he äidin toivomuksen mukaisesti ovat vieneet tämän ruumiin peräkärryssä Kukkojärven lahkolaiskylään, Janalla alkaa uusi taistelu veljen puolesta. Lahko tahtoo omia molemmat, Janan sekä Brorin, mutta Jana on nainen joka ei luovuta itsenäisyyttään millekään eikä kenellekään. Veli on heikko.

Kaksosten suhde on kuvattu kauniisti. He ovat lapsena kiintyneet toisiinsa  taistellessaan sadistista isää vastaan ja yrittäessään elää lannistuneen, lapsiinsa välinpitämättömästi suhtautuvan äidin kanssa. 
Huolimatta Janan vuosista maailmalla side kaksosten välillä on säilynyt. Heitä yhdistää ulkonäköön liittyvä poikkeavuus ja he ovat tottuneet keskustelemaan ajatusten tasolla. Usein säyseämpi Bror varoittaa Janaa.

   Synti armo synti armo.
   Aivan sanoin. Isoissa perheissä kellään ei ole yksinäistä. Mikä on hyvä ellei satu kaipaamaan yksinäisyyttä sanoin. Silloin ei olekaan niin helppoa. 
   Noin sanoo vain ihminen jolla ei itsellään ole perhettä pastorisilas vatasi. Entä jos asia käännetään toisinpäin janakippo. Mistä johtuu että sinulla ei ole miestä eikä lapsia vaikka olet jo yli kolmenkymmenenviien. 
   On minulla yksi tytär sanoin. Hän on aikuinen.
   Anteeksi unhotin kokonaan. Isäsi tytär vai miten se oli.
   Ei sanoin. Vaan johnbrännströmin. Saman kylän miehiä. Me nähdään aina joskus. Ja harrastetaan seksiä huvin vuoksi olisin voinut lisätä. 
   Älä sano enää mitään veli ajatteli. Minähän sanon mitä haluan ajattelin takaisin.

Jana Kippo on mielenkiintoisimpia hahmoja mitä olen pitkään aikaan tavannut kirjallisuudessa. Heti kun hän on löytämässä elämäänsä tasapainoa hän pilaa kaiken ja karkaa. Hän käyttää seksiä kokeakseen hellyyttä ja turvaa, mutta ei siedä pitkään idylliä, vaan alkaa etsiä ronskia menoa ja vaaraa. Hän on tilanteessa, jossa on menettämässä veljensä, mikä on liikaa, koska hän on jo menettänyt sekä lapsensa että sen ainoan miehen johon tuntee vetoa, sielunkumppaninsa hurjuudessa ja haavaisuudessa. Mutta miten kaksi liian liekehtivää jaksaisikaan toisiaan?  

Loppukohtaus luo valtavan jännitteen. Jos tilanteen muistelijana ei olisi edelleen Jana Kippo, pelkäisin pahinta.
Tuskin maltan odottaa jatkoa. Enkä maltakaan... käväisin äsken kirjoittamiseni välissä varaamassa kirjaston sivuilta trilogian kolmannen osan alkukielisenä Sen for jag hem.

Olen lukenut ruotsin kielellä hyvin vähän ja joka kerta nauttinut, kun vauhtiin pääsen. Hauska kokea miltä välimerkkien puuttuminen ja nimien erikoinen kirjoitustapa ruotsissa tuntuvat.

Luin mielenkiintoisen uutisen googlaillessani tetoja Karin Smirnoffista. Smirnoffia  on pyydetty kirjoittamaan jatkoa Stieg Larssonin Millennium -sarjaan. Larssonhan kuoli juuri ennen sarjan ensimmäisen osan julkaisua, jolloin osia oli valmiina kolme. Kolme seuraavaa on kirjoittanut David Lagercrantz ja jatkoa on siis tulossa Smirnoffilta. 
En ole lukenut Millennium-kirjoja, mutta olen nähnyt pari tähän kirjasarjaan pohjautuvaa elokuvaa. Ymmärrän miksi juuri Smirnoff sopii kirjoittamaan synkästä, autistisesti käyttäytyvästä Lisbeth Salanderista. Samanlaiset luonnetyypit, Lisbeth ja Jana.

Jana Kippo tekee pätkätöitä, kuten niin monet taiteilijat, milloin mitäkin. Erityisen hauska työelämänkuvaus tässä kirjassa on Janan kausi kuvaamataidonopettajana "uskonyhteisön" koulussa. (Tämä tuli sopivasti, kun ajatukseni ovat edellisen kirjoitukseni jälkeen pyörineet muutoinkin kouluelämässä. Tekee mieli raotella kouluelämän kokemusteni arkkua lisää.) 
Vanhempien kouluvierailua varten järjestetään näyttely, johon Janan pitää teettää oppilailla kuvia Jeesuksesta. Yksi oppilaista, uhmassaan Janan vertainen, maalaa aikuiskasvoisen Jeesus-lapsen imemään koskenkorvapulloa. Jana on laajentanut oppilaiden käsitystä siitä, miten Jeesuksen saa kuvata, ja tyttö haluaa saada isänsä tajuamaan, miltä tämän juominen perheessä tuntuu.
  En ollut kertonut koulussa kenellekään lauran taulusta. Ja olin ripustanut sen seinälle vasta kun valot oli sammutettu.
   Aluksi kaikki vaikenivat. Sen jälkeen aleppossa alkoi sataa pommeja.