Iida rauma, Hävitys: Tapauskertomus

"Mä haluun pois. Mä haluun pois. Mut mä en pääse pois ja tulee kuraattorit ja kansliat ja luotettavat aikuiset ku uskoo et ongelma on se et muhun sattuu eikä se et mua satutetaan." 

Opettajan pätkätöitä tekevä A tapaa yllättäen luokkatoverinsa Iran, kirjailijan, jolla on samanlaisia vakavia syrjintäkokemuksia kouluajalta kuin hänellä. Kohtaaminen kauhistuttaa A:ta, joka muistaa Iran viereiseen pulpettiin sijoitettuna valjuna ja periksiantaneena hahmona hänen itsensä sentään taistellessa kokemaansa väkivaltaa vastaan koko kouluajan. 

Musiikkiluokkavalinta vie A:n luokkaan, jonka opettaja, hirviömäinen Ansku, järjestää kilpailutilanteita ja lietsoo antipatiaa häntä kohtaan. Pilkalliset "taas se tietää" -hymähdykset hämmentävät pientä tyttöä, joka lukee lasten tietokirjoja. Opettajan suosiosta kilpailevat tytöt omivat helposti opettajan tarjoaman arvojärjestyksen ja kokevat saaneensa luvan julmaan syrjintään. Yläkoulussa tilanne vain pahenee. Ilman kunnon ohjausta jätetyt teini-ikäiset tytöt ovat tappaa A:n kuristamalla. Iralla puolestaan on takanaan hukuttamiskokemus koulusta, josta hän on saanut siirron aivan yhtä pahaan kouluun ellei pahempaan. 

Iran henkilökuva tuo mieleen kirjan kirjoittajan Iida Rauman ja lukija ymmärtää, että A:n hakeutuessa tapaamaan Iraa hän on itse asiassa tapaamassa oman minänsä osaa, jota ei pysty enää pakenemaan. Ira pakottaa A:n makaaberiin tanssiin, josta ei tiedä, mihin se päättyy. A pelkää henkensä puolesta.  

Kirjan nimi on Hävitys: Tapauskertomus. Nimi on osuva. On kuin joku ulkopuolinen muistiin merkitsijä tai poliisiaseman konstaapeli olisi kirjoittamassa ylös A:n ja Iran pitkiä monologeja, joissa toistuu säännöllisin väliajoin "A sanoi" ja "Ira sanoi". Välillä on myös suoraa dialogia. Ira kertoo yksityiskohtaisesti miten kaikki meni ja mitä A:lle tehtiin samalla kun A yrittää taistella kipeitä muistoja vastaan. 
A on kärsinyt lapsesta asti vatsavaivoista, ihottumasta ja muista psykosomaattisista vaivoista, joille ei löydy syytä. 

"Ootsä kuullu niist tutkimuksist miten lapsuusiän jatkuva stressi vaikuttaa terveyteen? Enempi tulehdusta, korkeempi verenpaine, todennäkösempää saada kakkostyypin diabetes, MS-tauti, sydänsairaus, aivoinfarkti, aivoveritulppa, Alzheimer, syöpä... Mun historial ne vei mult jotai kakskyt vuotta elinaikaa mut keskustelu taso o yhä semmone et on se henkinenki väkivalta vähä kurja juttu."

"Mä haluun et ne vihdoin myöntää et se on väärin ja sen pitää loppuu. Mut jos mä esim kirjotan musaluokast mun kirjaan mun pitää koko aika varoo jotai ihme yksityisyydensuoja ja kunnianloukkausjuttui et ne ei vaa haastais mua oikeuteen mut mähä en voi haastaa niit oikeuteen siit et ne kutsus mua monta vuotta lehmäks ja rumaks ja huoraks ja uhkaili ja satutti, nehä o jotai lasten juttui, ei semmosist tarvii ketään oikeuteen haastaa, ei oikeus oo lapsii varten, oikeus on Anskuil. Syö lääkkees. Käy terapias. Kirjota kiusaajil kirje mut älä ikin lähetä sitä", Ira sanoi. "Voi Pyhän Kaarinan vittu. Just sehän niil sopis et kukaan ei koskaan sais tietää. Miksei saman tie polteta kaikkii kirjoiki ettei kukaan sais koskaan tietää yhtään mitään? Kirjaroviot oiski Anskuil mieleen."

Ansku, vihaan yllyttänyt alakoulun opettaja, on kiitetty ja kehuttu opettaja, jonka ammattitaidon puute ällistyttää. En silti yhtään epäile, etteikö hän olisi olemassa juuri sellaisena kuin Iida Rauma hänet kuvaa. 
Kaikkein kauhistuttavinta tässä kirjassa onkin sen todenmukaisuus.
Pitkä kuristamistapauksen kuvaus, joka päätyy siihen, että kuristettu joutuu pyytämään anteeksi peräti kahdelta vainoajaltaan on niin kauhistuttava, että enpä ole moista kohdannut. Isoissa kouluissa tapahtuu aivan varmasti ikävien asioiden siirtoa asiantuntijalta toiselle, kuten kuntien lastensuojelussa, jossa pieniä lapsia on jopa kuollut, kun heidän on annettu olla kiduttavilla vanhemmillaan eikä kukaan ole katsonut asiakseen tarttua nopeasti asiaan ja viedä sitä loppuun asti.
Kun sitkeä A vielä epäoikeudenmukaisten anteeksipyyntöjen jälkeenkin kysyy, entä miten hänen vainoamisensa lopetetaan, niin hänet ohjataan kuraattorille, joka kahden kesken lupaa hoitaa asian, mutta muiden aikuisten läsnä ollessa jää sivuun ja aprikoi muiden perässä, millainen A:n pitäisi olla, että häneen suhtauduttaisiin toisin.
 
A päätyy vahingossa kirjastossa kasvatustieteen hyllylle ja alkaa tutkia, mitä tutkijat kirjoittavat murrosikäisistä. Nytpä hän voisikin vakoilla aikuisia ja kertoa kirjoista löytämistään asioista hänet vielä hyväksyville kahdelle tytölle, joita ne hyvässä lykyssä voisivat huvittaa. Jaahas, murrosikäisillä ei ole omaa minää toisin kuin aikuisilla, on vain vertaisryhmän minuus, ja koulukiusaamisen uhrien geeneissä ja käyttäytymisessä on heikkouksia, jotka altistavat kiusaamiselle.
 
Ne olivat väärässä, A sanoi, hän tiesi niiden olevan väärässä, typeriä, epäoikeudenmukaisia ja julmia aikuisia, jotka eivät tajunneet mistään mitään. Ja samalla hetkellä kun hän ajatteli niin, hän ikään kuin kuuli eteen kasaamiensa kasvatusoppaiden puhkeavan alentuvaan hyminään. Olihan hän 11-vuotias. Juuri sen ikäinen, jonka pitikin ajatella, että aikuiset eivät ymmärrä. 

Iida Rauma on aivan oikeassa. Ne olivat ja ovat väärässä. Väkivaltaa ei lopeteta etsimällä syitä väkivallan kohteista, vaan väkivallan tekijöistä ja niistä asenteista, rakenteista ja käytänteistä jotka sallivat väkivallan. Kyllähän sitä on selitelty, että rasismin uhrit ansaitsevat kohtelunsa ja natsien keskitysleireillä näännyttämissä ja poltetuissa oli jotain vikaa, eihän heitä muuten olisi kohdeltu niin. 
Iida Rauma nostaa erittäin selkeästi esiin sosiaalisen väkivallan, jossa toisin ajattelevien on vaikea puolustaa syntipukeiksi valittuja. Lasten tehtävä ei ole ratkaista koulussa pesivää väkivaltaa.

"Kyl mä tajuun et mun puolustamine ois ollu niil iha järkyttävä riski ja et ne ois altistanu ittensä sen vuoksi vaiks mille väkivallal eikä oo iha kohtuullista olettaa et kukaan lapsi vaarantais ittensä silleen. "

Äärimmäisen ravisteleva teos.
 
Kouluissa joissa on turhaa hierarkiaa ja ristiriitaisesti käyttäytyviä aikuisia, on paljon lasten kesken väkivaltaa. Lapset purkavat jännitystä ja stressiä toisiinsa. Kun kouluun saadaan järjestys, se kestää välillä huononkin johdon ja säilyy miellyttävänä paikkana, mutta jos ilmapiiri ja asioiden järjestys pääsee todella huonoksi, niin levottomuus jää ikään kuin asumaan koulun seiniin ja yksittäisen opettajan on vaikea siihen vaikuttaa. Aina voi kuitenkin tukea yksittäistä oppilasta. Kouluja on erilaisia, on hyviäkin. Myös hyvän ilmapiirin kouluissa on vainoamistapauksia, mutta niihin puututaan nopeammin ja järeämmin kuin torjuvissa kouluissa. 
Tällä hetkellä ajattelen, että ei ainakaan kannattaisi rakentaa kouluista mitään "avoimia oppimisympäristöjä" ja lisätä silläkin tavalla lasten turvattomuutta. Usein erityisen painotuksen pohjalle muodostetuissa luokissa, kuten musiikkiluokat, kilpailu, kateus ja muut pimeät tunteet vaikuttavat vahvemmin kuin tavallisissa luokissa.     

Minulla oli kerran oppilaana tyttö, joka valitti, että hänelle huudellaan koulun alueella ja kylän raitillakin, eikä hän edes tunne huutelijoita. Otin esiin koulukuvakansion ja katselimme läpi luokkien ryhmäkuvat, joista tyttö nimesi nelisenkymmentä huutelijaa ja virnuilijaa. Isossa koulussa oli luokkia A:sta K:hon. Kiusaaminen oli perua ykkösluokalta, jossa hänellä oli tullut pissat housuun. Siis seitsemän vuotta myöhemmin vielä piinattiin tällaisella asialla, keksittiin liikanimiä jne, tytöt sekä pojat. Soitin jokaisen piinaajan kotiin, keskustelin vanhempien kanssa ja pyysin oppilaita käymään puheillani. Seuraavana päivänä alkoi trafiikki. Oppilaita alkoi ravata luonani todistamassa, etteivät he ole mitään tehneet, turhaan syytetään jne. Kehotin ystävällisyyteen. Eräs opettaja, jolle myös olin soittanut hänen lapsestaan, sanoi, että kotona käydyssä keskustelussa oli ohjattu olemaan edes katsomatta tähän tyttöön päin. Mutisin, että ei sekään nyt ole ihan oikein. Luulen, että tyttö pääsi stigmastaan vasta päättötodistuksen myötä. Hm... tämä on siis pientä verrattuna A:n ja Iran kokemaan. En halua tällä myöskään kehuskella, vaan vain kertoa, että tällaista on.
Entä jos näkee kollegan toimivan väärin oppilaita kohtaan? On opettajia, joilla on nälvivä tyyli, omasta mielestään hauska, mutta ei kaikkien lasten mielestä eikä edes objektiivisesti tarkasteltuna. 
Heräävä eroottisuus, koulunpihan murrosikäiset parit... näiden ei pitäisi saada aikuista ihmistä reagoimaan rivoin vitsein, joiden vuoksi rakastavaiset itkevät lopun päivää hautoen kostoa pilkkaajalle toisten tukiessa ympärillä ja seuraavien tuntien opettajien murehtiessa, kun ei opiskelu onnistu. 
Nyt suljen taas oman muisteluarkkuni. 

Iida Rauman tiheä tyyli tuntuu aluksi nykyisin paljon käytettyyn ilmavaan proosarunotyyliin tottuneesta ehkä raskaalta, mutta kun jatkaa ja pääsee kirjan imuun niin se vie hellittämättä. Itselleni kiinnostusta lisäsi oma ammatti, mutta kouluhan koskettaa meitä kaikkia oman lapsuuden pitkien vuosien ja kaikkien lasten, omien sekä muiden, elämän vuoksi.  

Kirjasta voi lukea, että sen julkaiseminen ei ole ollut helppoa. Kustannustoimittajan mielestä kukaan opettaja ei ole "silleen läpitte hirviö, ei kait kukaa oo paitsi Hitler", mutta Ira/Iida Rauma pitää päänsä, koska hänen mielestään tosielämässä ihmiset eivät ole sellaisia psykologisesti monitahoisia persoonia, joista on totuttu lukemaan eikä hän katso velvollisuudekseen kaunistella Anskua ja rakentaa lukijoiden viihdyttämiseksi suurta selviytymistarinaa.  

Mitä vielä sanoisin tästä vaikuttavasta kirjasta? 
Se on yhdenpäivänromaani, jossa kuljetaan ajassa vuosisatoja. Hävitys: Tapauskertomus kertoo nimittäin myös moneen kertaan tuhotusta Turun kaupungista, kulttuurihistoriasta, vainotuista ihmisryhmistä ja maapallosta, jota tuhotaan. 

Kiitos kirjasta, Iida Rauma. Se on hyvä juuri tällaisena lopun todistusvoimaisine mustavalkokuvineen, kaikkineen. 
Harmittelin, että kirjastossa kannen muovi on liimattu huonosti ja kuprut näkyvät kuvassanikin, mutta toisaalta - sehän sopii, koska kuprujen esille nosto ja silottelemattomuus ovat myös kirjan vahvuus. 

"Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii oli niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on asiat aika hyvin. "