Kulttuuriviikonlopun viettoa nuorten kanssa

Käsiohjelman kansi

Meillä oli kaksi teini-ikäistä lastenlasta viikonloppuvieraina. Lauantain ohjelmassa oli teatteria ja sunnuntaina kuvataidetta. 
Teini-ikä on ihan eri juttu kuin muu lapsuus, ja olimme mieheni kanssa täpinöissämme tapaamisesta.  
Huomaan, että meistä alkaa kehkeytyä "kulttuuria tarjoavia isovanhempia". Jossain lehtiartikkelissa oli isovanhempijaotteluja itsekkäistä menomummoista uhrautujiin. Mitä nykyään ei lokeroitaisi!  

Kotkan teatterin Häräntappoase oli hyvin toteutettu kuvaus 80-luvun nuorista. Näytelmä pohjautuu Anna-Leena Härkösen samannimiseen romaaniin, jonka hän kirjoitti 17-vuotiaana. Romaani sai J. H. Erkon palkinnon vuoden 1984 parhaana esikoisteoksena. 
Näytelmässä nuori Allu (Alpo Korva) joutuu sukulaistilalle maalle kesätöihin, tutustuu maalaisnuorten elämään, rakastuukin ja palaa, kun äiti käskee, vaikka sydän käskisi jäämään Kertun luo.
Näytelmässä on huumoria, mutta myös vakavaa asiaa. Talon oma poika Tauno häilyy mielenterveydeltään ja on syrjäytymisvaarassa, eikä muillakaan nuorilla ole kovin paljon valinnan mahdollisuuksia. Kaupungin ja maaseudun ero on suuri, mikä tuo myös ennakkoluuloa Allun ja muiden välille.
Käsiohjelman kansikuvassa juopotellaan, mikä olikin 80-luvun, tuon huonon maun vuosikymmenen, nuorilla yleisempää kuin nyt. Nuoruuden tunnot ja ongelmat ovat kuitenkin ajattomia. Pitäisi kasvaa, mutta pelottaa, ja jollakin saattaa olla lannistava vanhempi, tai ylisuojeleva vanhempi, joka ei antaisi kasvaa.
Hyvä näytelmä, meille isovanhemmille nostalginen ja nuorille uutta.


Oli kiinnostavaa tutustua Kouvolan taidemuseon näyttelyyn Sirpaleita suomalaisuudesta. Näyttelyn on kuratoinut Helsingin yliopiston lehtori Derek Fewster. Hän on  tutkinut suomalaisuuden myyttejä ja koonnut niitä murtavan näyttelyn, jossa on myös kiistanalaisia, harvoin nähtyjä ja aikanaan kohua nostattaneita teoksia. Teoksia on lainattu mm. Kansallisgalleriasta ja Tampereen Työväen yhdistykseltä.

Taidemuseomme on edelleen nimeltään Poikilo, valitettavasti. Vältän nimen käyttämistä, koska se on minusta aivan kauhea. Ai, mitä nimi tarkoittaa? Hyvä kysymys. Museossa oli kymmenisen vuotta sitten näyttely, jossa oli ripustettu katosta roikkumaan erikokoisia puupulikoita, pikkuruisista lähes ruumisarkun kokoisiin. Palikat veistänyt taiteilija oli kehitellyt tarinan, jonka mukaan nuoret miehet olisivat ennen muinoin vuolleet tällaisia puunkappaleita ihailemilleen neidoille ja kertoneet niillä rakkaudestaan. Siis puikeilla puunkappaleilla, joilla ei ole mitään käyttöä? Nimi haluttiin näyttelyn jälkeen museon nimeksi. Aina silloin tällöin joku edelleen kirjoittaa yleisönosastoon tai johonkin tekstaripalstalle - minäkin kerran - kyseenalaistaen tämän nimen, joka ei viittaa millään tavalla taiteeseen.
No, meillä on Kouvolassa nimihulluutta enemmänkin. Aivan hiljattain kunnanvaltuuston puheenjohtaja ehdotti ilmeisen tosissaan, että Kouvola-nimi vaihdettaisin Porukaksi. Kyllä, kaupunki nimeltä Porukka! Kaupunki laajeni kymmenen vuotta sitten siten että naapurikaupungit ja kylät yhdistettiin alueen suurimpaan kaupunkiin Kouvolaan. Että semmoinen porukka. Joku jo jatkoi nimen kehittelyä Kimpaksi. Me ennen kimpassa kuljettiin ... (Juicen Jyrki Boy).

Vai kuljettiinko, kimpassa? Palailen näyttelyyn. Tämä on Pekka Jylhän tähän näyttelyyn laatima installaaatio nimeltään Tämä viha. Niin kuin suolampi: musta, kylmä, syvä ja samea. Teosta varten kerättiin kouvolalaisilta lasiastioita. Jokainen astia vastaa sisällissotamme aikana surmattua ihmistä, punaista ja valkoista. Nimessä viitataan Väinö Linnan romaaniin Täällä Pohjantähden alla ja muistutetaan siitä että viha on täällä taas.

Hennalan vankileirillä, I,
1931 - 1933

Paleleva punakaartilainen, 1931 - 1933

Henry Ericssonin grafiikka kosketti. Hän oli valkoisten puolella leirinvartijana ja palasi muistoihinsa 1930-luvun töissään.
Sodanjälkeiset vankileirit ja voittajien julmuus ovat yksi sirpale suomalaisuutta. Myöhemmät talvi- ja jatkosota yhdistivät kansaa.

Nykyään saa yleensä näyttelyissä kuvata. Tässä näyttelyssä poikkeuksena oli Ilja Glazunovin maalaus Urho Kekkonen, 1973. Se oli aikanaan tilaustyö naistenlehti Jaanan kanteen. Ajatelkaa, miten lehtien kannet ovat muuttuneet. Nykyään naistenlehtien kannet ovat täynnä juttujen otsikoita ja kuvana on yleensä joko nainen tai ruokaa. Glazunovin muotokuvia pidettiin keskinkertaisena näköistaiteena. mutta jostain syystä hän oli suosittu ja sai paljon tilaustöitä. Kuvasin Glazunovin Kekkos-työn taidemuseomme esitteestä. Onhan tämä aika hengetön työ.

Harro Koskisen Sikamessias oli esillä nuorten näyttelyssä 1969. Se shokeerasi aiheellaan. Kokeileva pop-taide oli myös tyylinä uutta. Teoksesta nostettiin jumalanpilkkasyyte ja sakot napsahtivat sekä taitelijalle että jurylle.  Maalaus on todella iso. Sitä piti katsoa pää kenossa.       .
Mietimme  maalauksen tarkoitusta. Nykynuori näki tässä eläinten suojelua. Minä arvelen, että aikanaan tämän tarkoitus oli materialismin tuomitseminen.

Pekka ja Taija Isorättyän kantaaottava työ Invalid Robot C2 Bärbel, 2010, on yhteisöllisesti Saksassa rakennettu teos, jota valmistamassa on ollut mm. nuorisotyöttömiä. Bärbelin rintaan on kytketty lamppu, joka syttyy sykkimään sydämenä aika ajoin. Se ( hän ) on muun esillä olonsa ohessa esittänyt isoäitiä Rosa Liksomin näytelmässä Rikos 2014. 
Taustalla näkyy mm. Rakel Kuukan valokuvateos suomalais-ghanalaisesta tyttärestään Rebekasta, jota hän on kuvannut paljon.

Suomalaisuudesta löytyy tässä laajassa näyttelyssä erilaisia puolia, mm. muinainen, uskova, kapinoiva, sivistyvä ja uusiutuva.
Tässä koosteessani on vain vähän maistiaisia.


Pienessä Kouta-galleriassa (tällä osalla vanha hieno kalevalainen nimi) esitellään paikallisten uusien tekijöiden töitä. 
Pysähdyimme pitkäksi aikaa katsomaan Manja Riihelän töitä Olen itselleni outo tänään  1 - 5.
Outous tulee siitä, että eläimellinen ihminen tai ihmismäinen eläin oli asetettu muotikuvien asentoihin ja vaatteisiin. Mietin yhä noita töitä. Niissä oli jotain ihmeellistä. 

Ehdimme tehdä lasten kanssa monenlaista: pelata frisbeegolfia Koivusaaren puistossa (valittiin juuri sadan parhaan suomalaisen puiston joukkoon, minkä ylpeänä ilmoitan), viettää kiva elokuvailta, pelailla sanapelejä ja tavata pieni serkku, joka opettelee juuri puhumaan. 

Jokainen ikäkausi on ihmisen elämässä niin ainutlaatuinen. 

Mieheni vanha kummitäti sanoi muutama vuosi sitten, että lääkäri oli määrännyt hänelle piristyslääkkeeksi nuorten seuraa. Hyvä neuvo. 
Hän oli iloinen meidän tapaamisestamme, koska piti alle seitsenkymppisiä nuorina.