 |
| Ensimmäiset Frame-kirjani |
Jo muutama vuosi sitten tunsin houkutusta tutustua Framen kirjoihin nähtyäni televisiosta Jane Campionin elokuvan An Angel at My Table, joka perustuu Framen elämäkertatrilogiaan. Silloin asia unohtui, mutta nyt kun jo toisen kerran kohtasin saman kiinnostavan henkilön toisen taiteilijan tulkitsemana kiirehdin hankkimaan kaksi hänen varhaista kirjaansa. Aion hankkia lisää. Pakko!
Janet Frame syntyi 1924 köyhiin oloihin viisilapsiseen perheeseen Dunedinissa Uudessa-Seelannissa. Perheen tyttäristä kaksi hukkui ja ainoa poika kärsi vaikeasta epilepsiasta. Lahjakas Janet pääsi opettajankoulutukseen ja vähän jo aloittamaan uraansakin, kun ahdistus ajoi hänet itsemurhayritykseen ja sen jälkeen psykiatriseen hoitoon, jossa hänet diagnosoitiin "hermoromahduksen" jälkeen skitsofreenikoksi.
Kahdeksan vuoden mielisairaalajakso lyhyine kotiuttamisyrityksineen parikymppisestä lähes kolmikymppiseksi muovasi Janetin persoonaa ja jätti hänelle loppuelämäksi kysymyksen, oliko hänet diagnosoitu oikein.
Hän oli pystynyt sairaaloissa ollessaan kirjoittamaan ja lähettämään novellejaan kilpailuihin. Vuonna 1951, vähän ennen suunniteltua leukotomialeikkausta, kuten lobotomiaa silloin kutsuttiin, tuli tieto, joka pelasti Framen aivot: hän oli voittanut arvostetun kirjoituskilpailun novellikokoelmallaan Lagoon and Other Stories.
Kun Frame toipui tarpeeksi ja pääsi sairaalasta, hän sai tukijansa, kirjailijakollegan, avulla asunnon ja rauhan kirjoittaa. Tuloksena on kolmetoista romaania, joista kaksi on julkaistu postuumisti, kolme novellikokoelmaa, neljä runokokoelmaa, laaja elämäkerta ja lukuisia erillisiä kirjoituksia kokoelmissa ja julkaisuissa. Frame on todennut useasti haastatteluissa, että kirjoittaminen pelasti hänet.
Suuri muutos Framen elämässä tapahtui 1957, kun hän muutti Eurooppaan ja asui monta vuotta Lontoossa, jossa hakeutui tuskaisuuden ja masennuksen vuoksi hoitoon. Hän matkusteli paljon, mm. USA:ssa, jossa asui pitkään taiteilijaresidensseissä. Mieleltään paljon kipuillut kirjailija menehtyi leukemiaan vuonna 2004 Dunedinissa, jossa oli viettänyt lapsuutensa.
Frame on saanut kaikki mahdolliset uusiseelantilaiset kirjallisuuspalkinnot ja joitain muualla anglosaksisessa maailmassa. Hän on ollut myös loppumittelöissä Nobel-palkinnosta. Miksi näin arvostetulta, mielen sairastumisen ja hoidon kuvaajana uraauurtavalta kirjailijalta ei ole suomennettu mitään?
Mitä pidätte romaanin Owls Do Cry (1957) kannesta? Minusta se on kaunis. Tytön, Daphnen, varjo kretonkiverhon takana. Kannen päälle painetut mainoslauseet voisi yleensä siirtää taakse, mutta tällä kertaa hyväksyn mainoksen, koska se on niin tosi. Nuori uusiseelantilainen kirjailja Eleanor Catton kirjoittaa, että mikä tahansa Framen kirjoista voitaisiin julkaista tänään ja se olisi mullistava. Olen samaa mieltä.
Otsikko "Owls do cry" on Shakeapearen näytelmästä The Tempest, Myrsky.
Francie, Withersin perheen esikoinen, on vasta 12, mutta joutuu jo lopettamaan koulun ja menemään aikuisten lailla töihin. Hän unohtaa alhaisen sosiaalisen statuksensa, likaisuutensa ja puutteellisuutensa lausuessaan paatoksella:
Where the bee sucks, there suck I
In a cowslip's bell I lie,
There I couch when owls do cry.
When owls do cry, when owls do cry.
Withersin perheessä on neljä lasta, Francie, Daphne, Toby ja Chicks. Maailmaa tarkastellaan vuoroin heidän kaikkien kautta.
Ensimmäinen osa on nimeltään "Talk of Treasure". Lapset löytävät aarteita kaatopaikalta, pinnaavat koulustakin päästäkseen penkomaan romuja. Lapsen näkökulma näkyy tekstin muodossa. Lapsi assosioi, hyppää yhdestä asiasta toiseen ja liukuu rennosti ajassa yhdistäen menneen ja nykyisen, joskus jopa tulevan. Pisimmät virkkeet ovat puolen sivun mittaisia.
Toinen osa on nimeltään "Twenty Years Later". Perhe yrittää pärjätä, isä uurastaen ja äiti uskonsa tukemana. Francietä ei enää ole. Kaatumatautinen Toby ja nuorin Chicks eli Teresa selviävät lapsuutensa haavoista omien valintojensa avulla, vaikka eivät hyväksykään toistensa elämäntapaa. Teresan päiväkirja on hulvattomin pinnallisuuden ja sosiaalisen kiipimisen kuvaus, mitä olen lukenut. Onko Daphnekin kadonnut? Hän on laitoksessa, jossa olemista hävetään. Lukija jää vaaran tuntuun, josta epilogi pelastaa.
Viimeinen osa, epilogi "Anyone We Know?", on ilotulitus. Se sisältää ironisen hulluttelevan koonnan kirjassa esiintyneistä ihmisistä. Paikallisen villatehtaan johtajan vaimo lukee uutisia sanomalehdestä miehelleen. Eräs uutinen koskee tapahtumaa miehen tehtaalla. Daphne Winters -niminen nainen on saanut ylennyksen ja sen kunniaksi kolmella timantilla koristellun rannekellon. Hän oli juuri vasta aloittanut töissä sairastettuaan pitkään jotain epämäräistä tautia ja käytyään läpi parantavan leikkauksen.
Daphne on kirjailijan itsensä alter ego. Kun hoitajat mainostavat Daphnelle lobotomiaa, he viittaavat erääseen operaation läpikäyneeseen, joka pystyy leikkauksen jälkeen jopa myymään hattuja kadulla. Daphne ajattelee, että hän ei haluaisi myydä hattuja, mutta jos kerran persoonallisuus muutetaan, niin ehkä...
Paitsi että tämä tilannehan onkin toisessa lukemassani kirjassa Faces In The Water (1961), jonka päähenkilö on mielisairaalan potilas Istina Mavet.
Paitsi että tämä tilannehan onkin toisessa lukemassani kirjassa Faces In The Water (1961), jonka päähenkilö on mielisairaalan potilas Istina Mavet.
Daphne Winters, Istina Mavet ja mitähän muita vielä? Janet Frame kirjoittaa puolielämäkerrallisesti, hän käyttää kokemuksiaan lähteenä.
Muistot ovat aarre, kuten kaatopaikka Withersin lapsille. Framen kirjoitus on "talk of treasure", ammentamista loputtomasta aarrevarastosta.
Kaatopaikalla tapahtuu kaikenlaista, myös todella pahaa. Ja mitä on ajateltava siitä, että kaatopaikan päälle rakennetaan moderni kerrostalo, johon pikkuporvarillinen Teresa suunnittelee muuttaa?
Owls Do Cry on komediallinen, yhteiskuntakriittinen, aikansa asenteita ravisteleva, runollinen, kiihkeä ja elävä.
Jos Framen aivoihin olisi porattu reikä, hän ei olisi kirjoittanut yhtään kirjaa novellikokelmansa jälkeen. Lobotomialeikatuissa on ollut pianisteja, jotka ovat operaation jälkeen toistaneet samaa yksinkertaista sävelmää ja kauhuissaan juosseet pakoon pianon luota.
Framen kohdalla on pohdittu, mikä häntä vaivasi. On nostettu esiin autismia ja introverttiyttä. Eri ajat rakentavat erilaisia kategorisointeja ahdistuksen ja tuskan ilmentymille ihmisessä. Margaret Drabble on otsikoinut Owls Do Cry-kirjaan laatimansa alkusanat "A Cry of Joy and Pain", ilon ja kivun huuto.
Kirjoitan mielisairaalakuvauksesta Faces In The Water pikapuoliin.
Mielenkiintoinen kirjoitus ja mielenkiintoinen Janet Frame! Tunnustan, että kuulin Framesta ensimmäisen kerran vasta lukiessani blogeista arvioita Kirkkaudesta. Minulle ei syntynyt halua lukea Kirkkautta (minulla on suhtautumisongelma fiktiivisten "elämäkertojen" suhteen), mutta jotain itse Framelta. Kirjailijan nimi on pantu nyt mentaaliselle lukulistalleni.
VastaaPoistaJään odottamaan kirjoitustasi Faces in the Waterista!
Jalosen kirja paitsi, että muistutti minua Framesta, niin sai myös vähän ärsyyntymään. Se on esteettinen ja kaunis kirja, mutta tuli vahvasti sellainen olo, että pitää ottaa selvää, mitä Frame itse sanoo.
PoistaFrame puhuu minusta ronskimmin ja suoremmin.
Kun palailen kotiin, niin haluan selailla vielä Jalosen kirjaa ja katsoa, miten hän kirjoittikaan Framen terveydestä. Ehkä monitulkintaisesti, koska monet Kirkkaus-kirjasta kirjoittaneet ovat olleet jotenkin sitä mieltä, ettei Frame sairas ollutkaan ja että hän oli turhaan sairaalassa. Kyllä hän oli sairas. Hän oli tuskainen, ihmispelkoinen ja masentunut, harhainenkin. Minusta on hyvä, että itsemurhayrityksen jälkeen pidetään sairaalassa, mutta Framen kohdalla laitoshoidosta tuli varmaan liian pitkä. Hänellä kävi kuten monella muulla, ei ollut, mihin palata. Frame pystyi elämään laitoksen ulkopuolella, kun löytyi tukija, joka järjesti olosuhteet ja tehtävä, parantaa itsensä kirjoittamalla.
Olen tänään lueskellut uudelleen Faces in the Water -teosta. Se on yksityiskohtainen, dokumentinomainen romaani mielisairaaloista 40-50 -luvuilla.
Janet Framesta en tiennyt mitään ennen Jalosen kirjaa(tiesin kyllä tuon Campionin leffan, nimeltä.) ja mulle kyllä tuli, kuten sullekin, kirjan perusteella olo, että hän tarvitsi apua ja hoitoa esim. juuri tuon itsemurhayrityksen vuoksi. Mutta diagnoosi varmaan oli väärä ja tuon ajan hoitokeinot (monissa mielisairaaloissa), suhtautuminen mielisairaisiin sekä sairaaloissa että sairaaloiden ulkopuolella ja ylipäänsä mitä sallittiin "normaalin" puitteissa oli eri kuin nykyään ja varmasti lisäsivät Framen ongelmia. Plus pitkä sairaala-aika, sähköshokkihoidot jne.
PoistaMä itse ajattelin (tälleen kyökkipsykologisesti;)), että jos J.F. olisi ollut ns. terve, hän ei silloinkaan olisi ollut ihan keskivertotyyppi ja monen mielestä varmaan outo. Mutta ehkä nuo monet lapsuuden traumaattiset kokemukset rikkoivat häntä jonkin rajan yli ja aiheutti mm. itsemurhayrityksen. Se taas että toiset "rikkoontuvat helpommin" kuin toiset ei mun mielestä liity mitenkään mielen terveyteen tai sairauteen.
Mutta ei enempää psykologisointia.;) Mäkin haluisin nyt lukea suomeksi jotain itse Janet Framelta.
Silloin sairaisiin suhtauduttiin kuin uppiniskaisiin lapsiin. Uhkailtiin sähköshokeilla ja siirrolla alemmas osastohierarkiassa, jos ei hillinnyt tunteitaan. Sairaala taisi toimia lähinnä säilytyspaikkana monella tavalla poikkeaville. Yhdessä asiassa se oli parempi kuin nykysairaalat, siellä sai olla pitkään.
PoistaMinusta täydellinen ero sairastuttaneesta ympäristöstä on tarpeen itsemurhaa yrittäneelle aina.
Psyyken sairauksien ymmärtämineen ja hoito on varmaan edelleen heikkoa verrattuna vaikka syöpähoitojen kehittymiseen.
Janet Frame oli niin huonoista oloista, että hän ei oikein tiennyt, miten toimia aikuisena sivistyneessä maailmassa, joihin koulutuksensa ansiosta oli siirtymässä. Siinä kohtaa tuli raja vastaan. Hän koki ylitsepääsemättömän railon itsensä ja muiden, koko muun maailman, välillä ja kaipsai lapsuuteen, jossa osasi olla. Näin ymmärrän.
Hauraampi (tai miten sen nyt kuvaisi, herkempi) psyyke johtaa helposti rikkoontumiseen, kun koettelevat olosuhteet laukaisevat sairauden. Sillä tavalla rikkoontumisalttius on - ei sairautta, mutta kylläkin sen äärellä olemista.
Tällaista keittiöpsykologiaa tämä minullakin, Sanna.
Kiitos sinulle hyvästä kommentista.
Marjatta, kiitos tästä. Minäkin kiinnostuin Framesta nähtyäni elokuvan (suomenkielinen nimi Enkelin kosketus). En ole kuitenkaan tullut lukeneeksi häneltä mitään. Ja miksi, miksi häntä ei todellakaan ole käännetty?
VastaaPoistaJust se, Enkelin kosketus. Faces in the Water -kirjan esipuheessa kerrotaan, että elokuvaan otettiin joitain kohtauksia suoraan tästä kirjasta. Todellinen henkilö ja fiktiivinen alter ego ovat niin yhtä, että näin on voinut tehdä.
PoistaLuulen, että kustantamot heräävät nyt kun blogeista on lähtenyt hätähuutoja. Kyllä minäkin lukisin mielellään hänen kirjojaan myös suomeksi.
Näissä on jotain mille ei ole suomalaista sanaa, esim. toi toi -linnut ymäröimässä kaatopaikkaa, ja Framen lapsuuden ajan tuotteet, tietyt karamellit ym. vaativat myös tarkkaa perehtymistä.
Kiitos, Marjatta tästä minulle uudesta nimestä. Innostuin heti. Ajattelin, että Frame on jonkinlainen samis - tietenkin paljon lahjakkaampi.
VastaaPoistaEtkö voisi ajatella, että itse ryhtyisit suomentajaksi? Onhan sinulla kielitaito ja näkemys.
Jos ollaan rehellisiä niin psykiatrinen diagnostiikka on edelleen hyvin sumeaa. Tiede on matkalla jonnekin, mutta ei ole tavoittanut tarkkuutta. - Avun tarpeessa ko. kirjailija on ollut.
Taide on raakaa eikä se anna lisäpisteitä psykiatristen ongelmien perusteella. - Kun Frame on pystynyt irtomaan halvauttavien vaikeuksiensa kehyksestä onnistuneeseen taiteelliseen työhön niin se herättää suuren ilon.
Jään odottamaan suomennoksia.
Jari Ranta.
Jari, ajattelinkin sinua, kun luin Framesta ja nämä kaksi hänen kirjaansa. Ymmärrän, että sanat ovat sinullekin hyvin tärkeitä, ja osaat käyttää niitä.
PoistaKun lukee Framen kirjoja on vaikea uskoa, että niiden kirjoittajalla on niin rankka tausta, paitsi että sitä tietoa, mikä hänellä on, olisi vaikea saada ilman omaa kokemusta.
Kirjoihin tulee harvinaista iloa ja valoa juuri siitä, että niiden kirjoittaja selvisi kertomaan kokemastaan ja tekee sen niin mestarillisesti, kaikkia tunteita välittäen.
Eei, ei minusta ole suomentajaksi. Olen imarreltu, kun ajattelet niin. Minä nautin kyllä, kun kokeilen välillä, miten joku tekstin pätkä kääntyisi englannista suomeen.
Jalonen oli kirjamessuilla puhumassa Kirkkaudesta ja sen kirjoittamisesta. Hän kertoi kokeneensa suurta yhteyttä Frameen. sain itseasiassa sen käsityksen, että vaikka on toki haasteellista laittaa sanoja toisen suuhun, tuntui Jalosesta, että hän pääsi todella lähelle Feameä, tämän pään sisään jopa.
VastaaPoistaPs. Minustakin tuo kansi on hieno.
Olisin varmasti käynyt kuuntelemassa Jalosta, jos olisin ollut messuilla.
PoistaHankin Kirkkauden yksistä kirjajulkkareista, joissa myytiin muutamia syksyn uutuuksia, Jalonen taisi olla siellä, mutta ei ollut haastateltavana. Sen sijaan olen nähnyt hänet yhteishaastattelussa miehensä Olli Jalosen kanssa Joensuun kirjallisuustapahtumassa. Ostin sieltä Olli Jalosen Poikakirjan, joka on minusta tyrmäävän hyvä lapsuuden kuvaus.
Riitta Jaloselta pidän erityisesti romaanista Kuka sinut omistaa.
Uskon, että Jalonen on tuntenut yhteyttä Frameen. Hän ei muutoin varmaan olisi kirjoittanut tätä kirjaa.
Harmittaa kun nyt en oikein muista, mikä ajatuksissani Framesta on leffasta Enkelin kosketus, mikä Jalosen kirjasta ja mikä nyt näistä viimeksi lukemistani. Kun olen lukenut vähän lisää Framea, niin luen varmaan myös Kirkkauden uudestaan.
Niin.Miksi ei Janet Framea ole suomennettu? Minua alkoi Kirkkauden myötä kovasti kiinnostaa, millaista tekstiä ja tarinaa tämä omalaatuinen persoona on tuottanut.
VastaaPoistaOlen myös jäänyt koukkuun tutkimaan Frame - King -Jalonen -yhteyksiä ja löysin ulkomaisia linkkejä, joista saa paljon lisätietoja. Ihmettelen miksei ole suomennettu, vaikka on ruotsiksikin käännetty, ainakin elämäkerta näin äkkiä katsoen. Tässä kirjailija, joka on tavallista enemmän sidoksissa omaan elämäänsä tai kuvaan joita muilla siitä on. Kiinnostavaa!
VastaaPoista