Jenny Nordberg, Kabulin tyttöjen salaisuus (2014)

Ruotsalainen toimittaja Jenny Nordberg on kirjoittanut kirjan tyttöjen syrjimisestä, äärimmäisestä ihmisarvon puuttumisesta ja sosiaalisen sukupuolen käsitteestä Afganistanissa ja muutamissa muissa paikoissa. Tämä on tärkeä puheenvuoro ja lievästi ilmaistuna hämmentävä kirja.

Afganistanissa pojan syntymää juhlitaan, tytön syntymää saatetaan hävetä ja surra. Mutta on kolmas vaihtoehto, bacha posh, tyttö, jota kasvatetaan väliaikaisesti poikana. Valepoikakin on parempi kuin tyttö.

Jos perheeseen syntyy kymmenen tytön jälkeen taas tyttövauva, saattaa kylän päällikkö julistaa pojan syntyneeksi, ja perhe pääsee huolestaan. Elinajan odote on Afganistanissa alhainen. On äitejä, jotka nääntyvät perättäisissä synnytyksissä. On lääkäreitä, jotka suunnittelevat naisille pojan syntymistä edistäviä ruokavalioita ja tököttejä, joilla on lähinnä uskomusarvo. Naiset käyvät pojan saadakseen myös zarathustralaisuuden ajalta peräisin olevissa pyhätöissä palvomassa hedelmällisyyden jumalatarta Anahitoa.

Vain poika perii, tyttö siirtyy miehensä sukuun. Poika on sosiaaliturva ja perheen maineen takaaja.

Joskus tyttö elää poikana heti syntymästä, joskus hänet muutetaan pojaksi niin myöhään, että hän saa itse päättää.

Haluatko näyttää pojalta ja pukeutua kuin poika ja tehdä hauskempia asioita, kuten pojatkin? Ajaa polkupyörällä, pelata jalkapalloa ja krikettiä? Ja haluaisitko olla samanlainen kuin isä?

Suomalainen tyttö ei haluaisi, ei tätä pysty edes kuvittelemaan. 
Mutta 7-vuotias Mahnoush haluaa. Tyttönä hän on istunut paljon sisätiloissa, verhottuna, vähän tilaa vieden, katse alasluotuna. Poikana hän juoksee, pomppii, kiipeää puuhun, istuu reteästi isänsä ja tämän ystävien seurassa olohuoneessa naisten kantaessa huomaamattomina heille ruokaa. Poikana, Mehranina, hän saa liikkua yksin ulkona mukavissa vaatteissa.

Eikä tarvittu kuin hiustenleikkuu, basaarista ostetut pitkät housut ja farkkupaita, jonka selkään oli painettu teksti "supertähti". Yhden iltapäivän aikana perhe, jossa oli neljä tytärtä, muuttui perheeksi, jota oli siunattu kolmella pikkutytöllä ja harjastukkaisella pojalla. Kuopus ei vastaisi enää kutsumanimeen Mahnoush, joka merkitsee "kuutamo", vaan pojan nimeen Mehran. Ulkomaailman - ja etenkin Azitan badghisilaisen valitsijakunnan - silmissä perhe oli vihdoin täydellinen.

Azita on Mahnoush-Mehranin äiti, parlamentin jäsen. Afganistanissa on pieni eliitti naisia, joilla on asema ja koulutusta. Kommunistiselta kaudella tyttöjen koulutusta lisättiin, ja jotkut kävivät jopa opiskelemassa Moskovassa tai Leningradissa. Kuten tiedämme tämä aika jäi lyhyeksi. Maaseudun syvään juurtuneet tavat ja patriarkaalinen talous eivät kestänyt näin suurta muutosta. Koulutetut naiset tekevät nyt työtään veitsen terällä, anteeksipyytäen.

Mahnoush muutettiin äidin poliittisen aseman vuoksi. Isäkin on tyytyväinen, koska hänen ei enää  tarvitse olla halveksittu meraat, mies jolla ei ole poikia. Mehranin saattamana perheen tytöt voivat käydä läheisellä leikkikentällä.

Luulisi äidin olevan huolissaan tytön murrosiästä.
"Siis sitten kun hän kasvaa isoksi?" Azita sanoo hahmotellen käsillään ilmaan naishahmon. "Se ei ole ongelma. Muutamme hänet takaisin tytöksi."

Myös naislääkäri ihmettelee toimittajan juuttumista sukupuolikysymyksiin. Lapsestahan tässä vain puhutaan.
Miksi on niin tärkeää kuuluttaa tytön sukupuolta, etenkin kun se leimaa hänet heikommaksi, kahlitummaksi, vähemmän arvokkaaksi lapseksi?

Käy ilmi, että näin on tehty kautta aikain, jo paljon ennen islamia. 
Kouluterveydenhoitajat kertovat, että joillain alueilla on joka koululuokassa pari bochaa, ei siitä tehdä numeroa. Eihän läntinen ajatus "omana itsenään olemisesta" päde afganistanilaisessa yhteiskunnassa edes aikuisiin.

Bacha posh-lasten vanhemmat voivat olla rikkaita, köyhiä, sivistyneitä, kouluja käymättömiä ja eri heimoista. Köyhä perhe tarvitsee pojan eri syistä kuin rikas. Yhdistävänä tekijänä on yhteiskunta, joka vaatii poikia.
Jos perhe tarvitsee työssä käyvän lapsen, tyttö puetaan pojaksi, niin että hän voi mennä kiillottamaan kenkiä, kaupustelemaan purukumia tai tarjoamaan ikkunoiden pesua liikennevaloihin pysähtyneille autoilijoille.  Monella lapsella ei ole helppoa poikanakaan. Poika, kuten tyttökin haluaisi varmaan olla mieluummin kotona kuin pakkotyössä.
Joskus pojaksi tekeytyminen on tarpeen vaarallisen koulumatkan vuoksi tai perheen tyttöjen vartiomiseksi. 
'Harjoituspoikia' käytetään myös maagisesti oikean pojan saamiseksi ja vain siihen asti, että poika syntyy.
Joskus lapsen elämä jakautuu kahtia saman vuorokauden aikana, koulussa tyttö, iltatyössä poika. Tämä ei länsimaisittain ajattelevasta ihmisestä tunnu niin psyykkisesti vaaralliselta kuin kokoaikainen eri sukupuolessa eläminen.

Asiantuntijat myöntävät, että muuttumista ei saa jättää liian myöhään, mutta syy tähän ei ole lapsen hämmennys seksuaalisuudestaan - sitähän ei ole - vaan pelko siitä, että tyttö pilaa oman mahdollisuutensa päästä naimisiin ja tahraa perheen maineen. Teini-ikäisinä tytöt eivät saa olla lähelläkään samanikäisiä poikia.

Seksuaalisuus afganistanilaisittain on miehen seksuaalisuutta. Naiset eivät ole seksuaalisia tai sitten heissä on jotain vialla. Niinhän se on ollut meilläkin! Ajatellaan vaikka Suomi-leffojen kahdentyyppisiä naisia, kunnialliset ja luntut.
Afganistanissa avioliiton yhdynnät ovat naisille velvollisuus, ei nautinto.
Miehet saattavat harjoitella ja harjoittaa seksiä köyhien poikien kanssa, mutta se ei ole homoseksuaalisuutta - sitähän ei myöskään ole virallisesti olemassa - vaan sijaisten käyttämistä, koska naisten vaalittu ominaisuus ja omaisuus, siveys, ei salli suhteita naisten ja miesten välillä. 
Lapsella ei ole ihmisoikeuksia, joten miehet eivät ilmeisesti kärsi paljon omantunnontuskia rikkomuksesta, joka meidän mielestämme on yksi pahimmista.
Kun toimittaja tiedustelee varovaisesti muutamalta nuorelta naimattomalta kabulilaisnaiselta heidän seksuaalisista tunteistaan, hän saa kuvauksen hyvin abstrakteista mielikuvista, joissa ei esiinny miehiä eikä yhdyntöjä. Masturbointifantasioissa saattaa olla taivaan ja rauhan kokemuksia. Kuulostaa siltä, että kyse ei ole samasta asiasta kuin länsimaisella naisella. Sooloseksin esteenä on ahdas asuminen ja pelottelu neitsyyden menettämisestä itseään koskettelemalla.

Nordbergillä on neljä haastateltavaa Mehranin ja hänen äitinsä lisäksi. 
Asia ole aivan niin yksinkertainen kuin hänen ensin annettiin ymmärtää. Paremmin tutustuttaessa Azitakin myöntää miettivänsä, tekikö oikean ratkaisun nuorimman tyttärensä kanssa. 
Perheen kouluttamaton isä, Azitan serkku, on tyytyväinen järjestelyyn. Hän on heikko, turhautunut vaimoaan pahoinpitelevä mies, joka haluaisi viedä perheen kotikylään, jossa hänkin olisi jotain. 

Zahra, 17, on kieltäytynyt muuttumasta takaisin tytöksi. Hän on jättänyt koulun kesken ja haaveilee muuttavansa ulkomaille, jossa olisi enemmän hänen kaltaisiaan. Poikanakin Zahran saattaa kyllä olla tyttömäisempi kuin pohjoismainen tyttö. Kun toimittaja Nordberg pyytää kabulilaisystävää muuttamaan hänet sosiaalisesti mieheksi, tämä nauraa, että ei Jenny sinussa ole mitään muuttamista. Sinä liikut kuin maailman omistaja, harpot pitkin askelin, otat tilasi, puhut römeällä äänellä ja katsot kaikkia silmiin.

Lääkäriksi opiskeleva sairaanhoitaja Shukria eli kaksikymmentä vuotta miehenä, meni sitten naimisiin ja sai kolme lasta. Äkkiarvaamatta mies ilmoitti eroavansa sanomalla:"Talaq. Talaq. Talaq." Sana tarkoittaa solmun avaamista, ja kun mies sanoo sen kolmesti, ero on virallinen. Nyt Shukria pelkää, että mies voi viedä lapsetkin, koska paikallisen lain mukaan "jokainen lapsi on isän luoma". Eronnut, lapseton nainen on niin alhaalla, että hänelle ei ole edes nimeä.

Ohjelmistoyrityksessä työskentelevä Nader ja hänen ystävänsä, luku-ja kirjoitustaidoton amerikkalaisten kouluttama soturi, poliisi Shahed, molemmat bachoja, ovat päättäneet jäädä pysyvästi miehiksi. He ovat aloittaneet oman perintönsä luomisen voimaannuttamalla nuoria bachatyttöjä. He opettavat näille taekwondoa ja jalkapalloa salaa kellareissa. Alkuteoksen nimi The Underground Girls of Gabul kertoo tästä maanalaisesta toiminnasta.

Pojaksi muuttuminen ei siis ole vain surkeaa, väliaikaista haaveilua, vaan se voi olla tie eteenpäin. Muuna esiintyminen on tuttua sorretuille aina ja kaikkialla. Se voi olla pelastautumiskeino ja kumouksellista soluttautumista. Tätä on nähty myös meillä Euroopassa. On nuoria naisia, jotka ovat opiskelleet miehen asussa, kun opinnot oli suunnattu vain miehille, ja taistelukentiltä kannettaessa on selvinnyt, että soturi onkin nainen. Kirjan alaotsikko Vaietun vastarinnan jäljillä Ahganistanissa avaa tämän positiivisen näkökulman kauheaan aiheeseen.

Tässä on vain raapaisuja laajasti sosiaalista sukupuolta tarkastelevan kirjan sisällöstä.  

Lopuksi kaksi lausetta, jotka jäivät mieleeni erityisesti. Azitan isä, entinen yliopiston opettaja, kaipaa vanhoja hyviä aikoja, jolloin vaimo käytti minihametta ja nyt syrjään työnnetyt naiset olivat mukana yhteiskunnan kehittämisessä. Hänen mielestään tyttärentyttären on hyvä tulla poikana voimakkaammaksi ja rohkeammaksi kuin nurkissa lymyävät tytöt. Kun rauha tulee, niin naisten asema muuttuu. Eihän millään kansalla ole varaa pitää puolta väestöstään sivussa. Tämä viisas vanhus tiivistää keskustelun lauseeseen, joka pätee kaikkialla kaikkina aikoina: "Me olemme sellaisia kuin meidän täytyy."

Toinen ajatuksia herättävä lause on kirjan tekijän. Hän pohtii, miten jotkut valittelevat sitä, että naisten on miesvaltaisille aloille soluttautuessaan, niin Afganistanissa kuin Wall Streetillä, luovuttava hulmuavista hameista ja kukista hiuksissaan. Hän kysyy:"Ja kuka voi sanoa, että juuri tällaiset koristukset tekevät naisen?"