Joitain ajatuksia viime aikoina lukemistani kirjoista

Pidän aina luvun alla olevan kirjan välissä kirjanmerkkinä muistilehtiön sivua, johon merkitsen kohtia, joita haluan ajatella myöhemmin lisää. Nyt teenkin niin, että poimin kahdesta viimeksi lukemastani kirjasta nämä kohdat enkä rupattele kovin paljon muuta.

On aikoja, jolloin ravintolan tulee pysyä ennallaan, ja aikoja, jolloin sen tulee muuttua. Se pätee myös ihmisiin. Samaan ympäristöön juuttuminen alkaa ajan myötä viedä energiaa.

Haruki Murakamin romaanin Rajasta etelään, auringosta länteen päähenkilö on ravintoloitsija Hajime, keski-ikäinen mies, jonka elämä on kaikilta osin hyvällä mallilla. Silti Hajimea vaivaa nostalginen kaiherrus, tunne että jotain puuttuu. Murakami kuvaa hyvin tämän tunteen voiman.

Ajattelin sitä kaikkien vanhempien uskoa, että kunhan vain tekee parhaansa, on läsnä, rakastava ja sopivasti rajoittava, lapsesta kasvaa kunnollinen. Sitä asiantuntijoiden äänet hokevat päässämme lapsen syntymästä asti. Siksi on niin vaikeaa hyväksyä, ettei tuo lupaus aina täyty.

Laura tekee kaikkensa käyttäytymishäiriöisen poikansa Pyryn elämän sujumiseksi, mutta se ei vain suju. Hän miettii, miten toisenlainen hänen elämänsä onkaan verrattuna heihin, jotka tarkkailevat lastensa vahvuuksia ja voivat kuvitella heille hienon tulevaisuuden. Laura pelkää, että ilman hänen suojelevia toimenpiteitään poika ei tule pärjäämään maailmassa. 
Maria Mustrannan Äidin tehtävä on psykologinen romaani trilleriaineksin.
  

Minun haaveeni olivat enemmän pelkojen kääntöpuolia kuin puhdaverisiä unelmia. Kunpa Pyry ei satuttaisi ketään vakavasti. Kunpa hän pysyisi hengissä siihen asti, että oli minun aikani lähteä. 

Onko muuta tapaa olla vanhempi kuin pitää itseään korvaamattomana? Minun oli pakko jatkuvasti liioitella äitiyteni merkitystä, jotta jaksoin sitä.  

Epätoivoinen vanhempi voi ongelmallista lastaan rakastaessaan todellakin liioitella. Kirja kysyykin, missä on raja, milloin pitäisi kuunnella epäilyjään ja koettaa katsoa tilanteita ulkopuolisen silmin. 

Ehkä yksi aikuisten virheistä on nähdä lapset liikaa itsenäisesti toimivina olentoina. Emme ymmärrä, miten herkässä vaikutusten verkossa lapset rimpuilevat, koska emme itse enää elä yhtä tiiviissä yhteydessä toisiin. 

Tämä viimeinen sitaatti on minulle kirjan tärkein. Se korostaa sitä, miten paljon lapsi on erilainen kuin aikuinen. Lapsi on täysin riippuvainen aikuisista, mitä seikkaa murrosikäiset kipuilevat. 
Aikuinen voi valita paljon enemmän kuin lapsi, työnsä ja ihmissuhteensa. Lapsi on meidän armoillamme, mutta häntä ei myöskään saa jättää yksin, koska hän ei ole vielä kypsä valitsemaan. 

Jossain kirjan repliikissä oli myös ajatus, miten ihmistä aina helpottaa, kun voi syyttää kärsimyksistään jotakuta, mutta jos kivun syy on oma lapsi, niin silloin syy kääntyy itseen. Mietin tätä kohtaa lukiessani, miten paljon olen lukenut elämäkertoja joissa syytetään omista ongelmista vanhempia. Syy-yhteys toimii vain näinpäin. Lapsen syyttäminen on tabu. Se on hyvä niin, elämän jatkuvuuden vuoksi.