 |
| Lenkkini varrelta Myllykosken Koivusaaresta |
Mika Waltari on kiteyttänyt erään huomionsa muotoon "Kokemus toistuu, tunne kuluu". Presidentti Sauli Niinistö käytti tätä lausetta elokuun lopussa kehottaessaan ihmisiä ottamaan koronauhan edelleen tosissaan, vaikka kesällä tartunnat olivatkin olleet hiipumaan päin. Muistutus oli aiheellinen.
Raija Orasen kirja Manu tuntui myös tuttuakin tutummalta, koska presidentti Mauno Koivistosta on ollut vuosien mittaan niin paljon lehdissä ja televisossa. Vasta vuosi sitten Jari Tervo teki Koivistoa tunnetuksi ansiokkaalla tv-dokumenttisarjallaan, joka valotti presidentin elämää monipuolisesti lapsuudesta elämän loppuvuosiin.
Zaida Bergrothin Tove-elokuvaa katsoessa tuli taas se tunne, "same old same old". Tämä kaikki on niin tuttua! Olen lukenut eri vuosikymmeninä Tove Janssonin ja Tuulikki Pietilän sekä heidän aikalaistensa haastatteluja naistenlehdistä ja juorulehtien juttuja rakastajista. Miksi muuten tässä elokuvassa näytetään vain ohimennen työntekoa ja ollaan niin paljon juhlimassa? Miksi elokuvassa keskitytään niin lyhyeen jaksoon päähenkilön elämässä? Olisin pitänyt toisenlaisesta painotuksesta ja Toven elämän pitemmästä tarkastelusta. Alma Pöysti on hyvä ja muuntautumiskykyinen näyttelijä. Hän olisi helposti voinut näytellä Tovea myös teininä ja vanhana.
Muistelin elokuvan jälkeen erästä tuttavaani, joka silloin viisikymppisenä jutellessaan minun, silloisen kolmikymppisen, kanssa päivitteli, miten ennen naistenlehdet tuntuivat tuoreemmilta. Päättelimme siinä yhdessä, että hän on jo nähnyt niin monta pääsiäis- ja joulunumeroa, eikä sitä vaan voi keksiä aina uutta. Toisto kyllästyttää.
Riitta Jalosen kirjaa Kirkkaus kehuttiin arvosteluissa siitä, miten hän oli päässyt uusiseelantilaisen Janet Framen pään sisään. Olin lukenut useamman Janet Framen omasta elämästään kirjoittaman kirjan ja nähnyt Jane Campionin ohjaaman hienon elokuvan Enkelin kosketus. Janet Frame on harvoja blogiaikana löytämiäni ansiokkaita kirjailijoita. En arvostanut sitä, että toinen kirjailija kirjoitti hänen tarinansa minä-muodossa hänen tyylillään hänen elämässään viipyillen sen sijaan, että olisi suomennettu Framen omia kirjoja, joissa hän on kertonut juuri ne samat asiat.
Olisin pitänyt kovasti kirjasta Kirkkaus, jos en olisi ikinä kuullutkaan Janet Framesta. Sama koskee noita elämäkertakirjoja. Miten upeaa olisikaan lukea tuntemattomasta Claes Anderssonista!
Elämäkertojen kirjoittajat ja muut, anteeksi että olen näin vaikea miellytettävä. Voisitteko yrittää löytää ja kuvata tunnetuista henkilöistä ja asioista jotain uutta tai uudesta näkökulmasta katsottua, kiitos! Sellaista mikä yllättäisi omintakeisuudellaan, innoittaisi ja saisi haukkomaan henkeä ihastuksesta.
Varminta elämäkertakirjoittajalle olisi kai kirjoittaa vain sellaisten henkilöiden elämäkertoja, jotka eivät ole jo itse kertoneet "kaikkea".
Kari Hotakaisen kirja Tuntematon Kimi Räikkönen on kiinnostava, koska Kimi Räikkönen ei ole itse kirjoittanut mitään, eikä paljon puhunutkaan.
Minulla on parhaillaan kirjakasassani Sauli Miettisen kirjoittama elämäkerta Jorma Uotinen. Myös siinä näyttää olevan uutta ja ennen sanomatonta.
Olen myös kiinnostunut Heikki Herlinin isästään Niklas Herlinistä kirjoittamasta kirjasta Tuollapäin on highway. Olen ymmärtänyt, että Niklas on kirjoittanut isästään arvostaen, mikä on hienoa ja poikkeuksellista. Enemmän kirjoitetaan isänmurhakirjoja.
Varmaan vaativuuteni johtuu osittain myös iästä, "been there, read that, seen that". Mietin, miten nuori ihminen, jolle asiat ovat uusia, kokisi nämä kirjat, varmaan paljon inspiroivampina kuin minä. Mutta onko myös taso laskenut elämäkertakirjoissa? Ovatko ne alkaneet muistuttaa lehtien feature-juttuja?
Vanhempi ihminen tarvitsee makuaistin heikentyessä voimakkaampia makuja - (ja hoivalaitoksissa tarjotaan laimeita pöperöitä!) - pitäisikö myös taidetarjonnan olla iän lisääntyessä vahvempaa? Luullaan, että mummit ja vaarit ovat vähän kuin lapsenlapset, joille pitää tarjoilla iänmukaisesti sensuroitua. Virhekäsitys! Mummit ja vaarit ovat nähneet jo niin paljon, että heitä väsyttää kaikki vähän maustettu ja tylsästi tarjoiltu.
Olen saanut kirjamessuorganisaatiolta lippuja digimessuille. Kiitän! Jaoin ylimääräiset liput lukeville ihmisille blogin ulkopuolella.
En aio seurata messuja reaaliaikaisesti, koska saan vieraita viikonlopuksi, ja sitten lähdemme muutaman päivän kotimaan reissulle. Messuohjelmat ovat onneksi katsottavissa 8.11. asti, joten katson jotain myöhemmin. Silloin onkin tietoa, mihin toiset messuja jo seuranneet ovat ihastuneet.
Nyt on myös aika tarttua messutarjouksiin ja tilata kirjoja itselle lukemiseksi kaamoksen keskellä, isänpäivän lahjoiksi ja joululahjoiksi.
Olen lukenut muutaman kiinnostavan kirjan.
Jussi Seppäsen omaa elämää löyhästi sivuava kirja Jussi Seppänen on kiinnostava kuvaus vakavan sairausdiagnoosin odottamisesta. Eläydyin.
Nancy Hustonin romaani Enkelin kosketus on kaunis tarina rakkaudesta ja sodan mielettömyydestä. Vei mukanaan.
Sanna Hukkasen sarjakuvateos Juuri tarkastelee ihmisen juuria ja juurettomuutta kotiseudulle palaavan henkilön silmin. Sai pohdiskelemaan.
En ehkä ole ihan menetetty tapaus, koska nämä kirjat koskettivat sydäntäni!
PS En tummentanut mitään nimiä, koska tässä kirjoituksessani niitä oli niin paljon. Seuraavassa on vain yksi, kun pohdin juuria (puunjuuria, sukujuuria ja leivän juurta) Sanna Hukkasen inspiroimana sen jälkeen kun olen käynyt omilla juurillani.
Mielenkiintoinen, hieno, tasokas kirjoitus. Olisinpa itse lukenut ihminen kuten sinä.
VastaaPoistaKiitos Jari! No, mutta olethan sinäkin lukenut, eikö vaan?
PoistaOlen kyllä lukenut paljon, mutta en koe olevani ns. lukenut ihminen, koska tiedän niin vähän.
MM
VastaaPoistakirkas kuulas vaelluskuva Siula.
On totta että, tässä iässä, ei uutta ennen kokematonta luettavaa niin vain löydy. Eli mitäs me kaiken kokeneet, nähneet ja lukeneet!
Ite oonkin enimmälti nyttemmin kulkenut ja lukenut sivunvieriä, kaapinut luettavista sivuseikkoja, epäolennaisuuksia sun muita kummallisuuksia.
Ja onhan elämäkerroissakin kummallisuksia, hätkäyttää ainakin tämä: https://hikkaj.blogspot.com/2020/10/valamossa-vaeltelemassa.html
Suosittelen tienviervaelluskokeiluja, niihin voi tosin liimautua lopullisesti! :)
pah, piti linkkinä olla tämä:
Poistahttps://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/late-suomen-pelatyimman-rikollisen-tarina/
Molemmat linkit vievät kiinnostaviin kirjoituksiin, kulttuurista vaellusta on siinä ensimmäisessäkin, joten sekin sopii ja jälkimmäinen tuo todella hyvän seikan elämäkertakeskusteluun.
PoistaRikollisten parantumiset uskoon tulon ja rakastumisen avulla ovat mielenkiintoinen ja positiivinen ilmiö. Tarvitaan ilmeisesti vahva tunne-elämys, järkytys tai ilo, ennen kuin yhdenlaisen elämän voi muuttaa aivan toisenlaiseksi.
Luin viimeisimmällä lomareissullani brittikohujulkkiksen Katie Pricen omaelämäkertoja. Niitä voisi kutsua sivunvieriksi. Hänen elämänsä oli niin erilaista kuin omani, mutta monessa kohti myös yhtenevää.
Saman totean kuin Jari. Ja juuri tuo, että pystyt ja haluat ammentaa niin upean osuvaa analyysia lukemastasi suhteutettuna muihin elämän asioihin. Ja elämässä on ikuisesti mielenkiintoista juuri se, ettei koskaan voi tietää kaikkea, aina oppii ja oivaltaa uutta. Mutta paljon lukevalle rima uudelle voi olla korkealla.
VastaaPoistaItsekin luen mielelläni juuri elämäkertakirjallisuutta sellaisista ihmisistä, joista en tiedä juuri mitään tai jotka eivät ole tuoneet itseään esille. Tulee mieleen takavuosien kohuelokuvatähti Liana Kaarina, josta harva ehkä oikeasti tiesi juuri mitään. Minua myös ihastutti, miten vilpittömästi hän kertoi rakastavansa miehiä ja luetteli minkä maalaiset tai taustaiset kumppanit ovat olleet parhaita (minulla myös Lianan ykkösvalinta, hehheh) :D Eipä tarvinnut pelätä leimautumista, kun polttomerkki löytyi jo kankusta.
Myös ihme kyllä enkuksi lukemani Cynthia Lennonin elämäkerta oli tosi hyvä. Ostin sen uutena yhdellä punnalla eBaysta, kun myyjä luuli sisäkannen tekstin olevan suttua, eikä ymmärtänyt sen olevan kirjeprintti John Lennonilta! Tuo Jorma Uotisen elämäkerta on pakko lukea pian. Se EI voi olla HUONO!
Juu, toivotaan tosiaan, että "ei huono" pätee kirjaan Jormasta.
PoistaKun lukee kohuttujen ihmisten elämästä, niin huomaa monesti, ettei niissä niin paljon sitä kohuainesta olekaan, vaan enemmän tavallista arkea, lasten hoitamista ja kotielämää.
Hienoa, että Liana Kaarina on uskaltanut sanoa rakastavansa miehiä. Tulee mieleen samalla tavalla "rohkeasti" julkisuudessa puhuneet Miina Äkkijyrkkä, joka listasi kerran Joensuun kirjallisuustapahtumassa elämänsä miehet, suloisesti ja vitsikkäästi, ja Yrsa Stenius, joka pohti useammassakin kirjassaan ihastumistaan Albert Speeriin. Stenius alusti samassa Rakkaus-aiheisessa tapahtumassa Joensuussa kirjojensa pohjalta, ja yksi nainen yleisöstä alkoi huutaa häntä vastaan. Tällaiset puheet hyväksytään yleensä vasta vanhoilta naisilta ja paremmin vielä jos puhuisi imperfektissä.
Tiedän Lianan ja sinun ykkösvalinnan (ja minullakin oli sitä taustaa poikakaveri kerran, ei huono, mutta ei aviomiesainesta). Nyt meni chic litiksi, mutta saa mennäkin.
Kävipäs sulla tuuri Cynthia Lennonin elämäkerran kanssa.
Tuo on niin totta, että kun ihminen saa elää kauan, alkaa väkisin moni asia kyllästyttää. Se on harmi, kun lisääntyvien fyysisten riesojen vastapainoksi olisi hyvä edelleen innostua ja näin päästä eroon turhasta napansa tutkiskelusta.
VastaaPoistaTove-elokuva tuli juuri niinä aikoina, kun olin taas ajatellut palata elokuviin. Mutta sitten tilanne paheni ja varoituksia alkoi tulla päivittäin, niin jäi menemättä. Kuulostaa huonolta, jos siinä on esitetty eniten tuota bilettämistouhua. Vähän helppoa, ja niin nähtyä :)
Minä olen toistaiseksi uskaltanut käydä elokuvissa, kun meillä on tilanne ollut hyvä. Nyt kyllä päivittäin aina muutama uusi tartuntatapaus, ehkä en uskalla enää.
PoistaKävin katsomassa kolme uutta, Aalto, Tove ja Ensilumi. Eniten pidän Ensilumesta. Siinä oli niin paljon sanomatonta ja osoittelematonta ja todella hyvät näyttelijät, rakennekin onnistunut. Aalto on tyylikäs dokumentti. Tove kuvaa päähenkilönsä luonnetta varmaan hyvin, mutta kaipasin jotain enemmän. Loppu on hieno, kun siinä on lyhyt otos oikeasta Tove Janssonista tanssimassa hänelle tyypillisellä haahuilevalla tavalla.
Vanhuus ja tyyneys - jos se onkin vain kyllästyneisyyttä. Eeei, pitää vain etsiä paremmin löytääkseen sellaista mikä sytyttää.
Aamulla radiossa kerrottiin, kuinka elämäkerrat myyvät paljon paremmin kuin kaunokirjallisuus, ja että elämäkerrasta on tullut julkisuusihmisille tärkeä osa brandin vahvistamisesta.
VastaaPoistaJos oikein muistan (?) aikaisemmin elämkertoihin, niiden lukijoihin suhtauduttiin hieman alentuvasti; sanottiin että vanhat ihmiset eivät enää kiinnostu muusta kirjallisuudesta kuin elämäkerroista.
Nyt sitten kirjoitetaan 30-vuotiaiden elämäkertoja!
Olen samaa mieltä kanssasi, että elämäkerrassa pitäisi olla jotain muutakin...
Ymmärtääkseni anglosaksisessa perinteessä elämäkerrassa aika usein, melkein aina, kirjoittaja suhtautuu hyvin kriittisesti kohteeseensa. Suomessa ei -paitsi jos päästään käsiksi Halla-ahon kaltaisiin poliitikkoihin.
Adan Sismanin John le Carré elämäkerta on hyvä esimerkki aidosta anglosaksisesta elämäkerrasta. Kirjailijahan oli luonut omilla kirjoituksillaan ja haastatteluissa mielikuvan, että hän on kunnollisista ihmisistä kunnollisin. Mietin usein, että miten niin kunnollinen ihminen pystyy kirjoittamaan niin hienoja kirjoja "petoksesta".
Sismanin kirjasta sitten kävi ilmi että le Carré oli "pettänyt" journalisteja härskisti, jopa valehdellut koulunkäyntinsä ja tutkintonsa ja ylisummaan yksityiselämänsä karummat puolet. Elämäkerturi kävi tarkastamassa kirjailijan käymien koulujen arkistot eikä meinannut uskoa kuinka paljon le Carré oli "valehdellut" menneisyydestään.
No, luin juuri uusimman le Carrén romaanin: kuinka hienoa proosaa yhdeksänkymppinen kirjailija kirjoittaakaan! Menneisyydestään huolimatta tai juuri sen ansiosta.
Joo, olet oikeassa. Ennen elämäkertojen lukemista pidettiin sukututkimuksen, sukankutomisen ja nikkaroinnin kaltaisena vanhuspuuhasteluna. Nyt nuoremmat ihmiset sekä kirjoittavat että lukevat elämäkertoja, joista osa on fanikirjoja paljoine kuvineen ja osa puolifiktiivisiä teoksia. Tästä esimerkkinä tuo kirjoitukseni lopussa mainitsemani Jussi Seppäsen kirja Jussi Seppänen, joka kattaa lyhyen ajan kirjailijan elämästä ja on yllättävän hyvä. Se ei itse asiassa olekaan elämäkerta, vaan elämäkerrallinen romaani. Genret sekoittuvat myös reippaasti.
PoistaSaa nähdä, kirjoitetaanko Donald Trumpista elämäkertoja ja millaisia! Luultavasti niitä ollaan jo kirjoittamassa, kuten myös elokuvakäsikirjoituksia. Pomottavan pikkupojan Boss Baby-lastenanimaatiossa on jo ehditty tulkita esittävän Trumpia pienenä. Olen nähnyt lastenlasten kanssa tuon leffan. Hauska tulkinta.
John le Carré onkin melkoinen tapaus! Herkullinen kohde elämäkerran kirjoittajalle. Nyt kyllä haluan lukea sekä Sismanin kirjan että tuon le Carrén tuoreimman. Mitä mies ehtiikään vielä, jos pysyy terveenä ja elon päiviä riittää.
Jonkun John le Carrén kirjan pohjalta tehdyn elokuvan olen luultavasti nähnyt, mutta en ole lukenut häneltä mitään.
"Menneisyydestään huolimatta tai juuri sen ansiosta." Varmaan ansiosta!
Jokaisella lukijalla on tietysti mieltymyksensä, mutta minun mielestäni le Carrén loistokausi osuu vuosille 1974-1989, alkaen romaanista Pappi, lukkari... päätyen teokseen Sankari vai vakooja. Tuonne välille osuu aika omaeläkerrallinen Täydellinen vakooja (1986), jossa le Carré kuvasi ilmeisesti aikaa suoraan huijari-isäänsä. Siellä välissä on myös romaani Sota ilman sankareita (Honourable Schoolboy) joka oli minusta aikanaan loistava, mutta jonka käännös oli täysin pilattu (kinasin siitä Demarissa kääntäjän kanssa, joka ei suostunut myöntämään että oli jättänyt osan romaanista suomentamatta).
PoistaTietysti monet tuumivat, että le Carrén läpimurtoromaani on hänen parhaansa (Mies kylmästä, 1964).
Mutta tähän blogisi aiheeseen liittyen: kun le Carré kertoi avoimesti, monessa yhteydessä, huijari-isästään, hänen rehellisyyttään kiitettiin. Nyt sitten Sismanin elämäkerta paljasti, että poika oli melkein samanlainen "huijari". Tosin kun isän joutui lain kanssa tekemisiin, poika purki sielunsa kirjoittamiseen.
Kiitos näistä lukuvinkeistä! Le Carré on kirjoittanut niin paljon, että paras tutustua häneen hänen parhaitten teostensa kautta. Elämäkerroista puheen ollen löysin myös hänen itse kirjoittamansa The Pigeon Tunnel: Stories from My Life (2016). Mahtaa erota jonkin verran Sismanin kirjoittamasta. Mielenkiintoista, miten itse näkee/haluaa näyttää elämänsä ja miten tutkiva elämäkerran kirjoittaja sen näkee.
Poistamarjatta
VastaaPoistaluen hirveän mielelläni elämänkertoja. luin keväällä kirjan, jonka englantilaisen taiteilijan poika oli tehnyt edesmenneestä isästään. se oli tosi sympaattinen kirja. isän työt ja pojan muistiinpanot oli sommiteltu peräkkäin eteneviksi puheenvuoroiksi.
en tiedä saattoiko sitä kutsua elämänkerraksi, mutta ehkä juuri siksi kokonaisuus hengitti niin kivasti. lukijalle ei tyrkytetty valmiiksi hiottuja tulkintoja, vaan hänelle annettiin konkreettinen tuntuma taiteilijaisän työn käytäntöön ja taidekäsityksiin.
ihan hiljattain luin elämänkerran kanadalaisesta astrofyysikosta. kirja tarjosi monenlaisia ahaa-elämyksiä, vaikka en ymmärrä astrofysiikasta höykäsen pöläystä. kirjan lukemisen jälkeen jouduin liikennepuuroon ja muistin tämän astrofyysikon selityksen siitä, miten ruuhka syntyy yhden ainoan auton hetkellisestä jarrutuksesta.
kaasutus on kuulemma hitaampi kuin sitä edeltänyt jarrutus, joten se jarrutus heijastuu takana ajaviin ja voimistuu. jarruttelija itse ei tästä tietystikään kärsi, mutta kilometrien päässä takana matka hidastuu hänen takiaan kävelyvauhtiin. m.o.t.
meri
On kiinnostavaa lukea aivan erilaisten ihmisten työstä ja muusta elämästä.
PoistaKari Hotakainen kertoi Tuntematon Kimi Räikkönen -kirjassaan juuri sen mitä jokainen alasta mitään tietämätön haluaa tietää:miltä siellä tärinässä tuntuu ja miten autourheilija treenaa. Se on aikamoista rääkkiä, pitää olla intohimo, että jaksaa sitä elämää.
Tuossa mainitsemassasi pojan isästään tekemässä taiteilijamuotokuvassa tuntuu myös pääsevän hienosti mukaan taiteilijan työhön.
Päivän HS:ssa on Anna-Stina Nykäsen ja Juha Metson iso artikkeli vanhasta valokuvaajasta Hannu Hautalasta, josta nuori kollega Juha Metso tekee kirjaa. Minusta tässä jutussa on hienoa juuri kahden eri aikakauden kuvaajan työ. "Vasemmalla Hautala rapsauttaa säästeliäästi filmikameralla. Oikealla Metso pärryttää menemään digikameralla." Metso oli kerran kuvaamassa Kouvolan Sanomiin kirjoittajaryhmää, jossa silloin olin mukana, ja juuri tuota se oli, Nykänen on löytänyt oikeat sanat. Ei siinä kukaan paljon poseeraillut, kun Metso "pärrytti menemään" ja tanssahteli milloin missäkin laitteineen.
Käytät sanaa elämänkerta, niin kuin vanha sana elämänkertomus.
Minä olen tottunut ännättömään muotoon.
marjatta
VastaaPoistavoi apua, kirjoitan tosiaankin elämäkerran aina n-genetiivin kanssa. oikea asuhan on todellakin elämäkerta. samastumiseen taas lisään i-kirjaimen ja puhun samaistumisesta. samaistun esimerkiksi hannu hautalan valokuviin ja koen ne hyvin helpottavana vertaistukena.
ps. katsoin yle areenasta kolmiosaisen dokumentin neuvostoliiton vankileireiltä ja nyt on pakko löytää aleksandr solzhenitsynistä tehty elämäkerta. tätä se hyvä dokumentti teettää: ei riitä vain kirjailijan työ; on myös tiedettävä kuka on ollut sen takana.
meri
Meri, minäkin samaistun, siis i:llä.
PoistaValokuvataiteesta puheen ollen Unto oli nuorena niin innostunut Mikko Savolaisen ja Ismo Höltön valokuvista, että se vaikutti jopa siihen minne suuntasimme työn haussa. Minä olin valmis lähtemään minne vain.
Itse pidän paljon kuvista, joissa on jotain uutta, minkä nykyteknikkaa mahdollistaa (mikä se sana olisi "kokeellinen"). Nuo Metson kuvat Hautalasta HS:n jutussa ovat tosi koskettavia.
Juu, noin se menee. Yksi johtaa toiseen ja (kulttuuri)elämässä löytyy aina uutta.