lauantai 25. maaliskuuta 2017

Hanna Hauru, Tyhjien sielujen saari




Hanna Haurun romaani Tyhjien sielujen saari (2005) on karu ja kaunis kirja tuskallisesta kuoleman odottamisesta. Tapahtumapaikkana on saari, jonne tuodaan veneellä spitaalisia ja mielisairaita. Molempia ryhmiä pidetään parantumattomina ja taakkoina yhteisölle, joten heidät eristetään samalle saarelle. 

Spitaalin uskotaan olevan Jumalan oikeudenmukainen rangaistus synnistä ja tarttuvan kosketuksesta. Päähenkilön, vielä synnyttämisestä heikon naisen, sairaus on paljastunut, kun hän on menettänyt taudille kaksi sormeaan. 
Saarelle saavuttaessa nainen puetaan lyöhään kaapuun. Hänen mukaansa ottama laukku jää soutajille, ja omat vaatteet poltetaan.

Kerran kuussa sairaiden luona käyvä tohtori toimittaa naiselle paperia, jolle hän kirjoittaa salaa muistiinpanoja elämästään saarella, sairautensa etenemisestä ja luontohavainnoistaan. Hän pelkää pilkkaa, jota kirjoittamisen paljastumisesta seuraisi. Hän pelkää myös, että kirjoitukset joutuisivat vääriin käsiin. Siksi piilo. 

Saarnamies sanoi, että syntieni tähden ruumiini nyt mätänee. Vartalo ei jaksa kantaa sisällään saastaista sielua, joten se sortuu vähitellen kokonaan.

Naisen lisäksi puhuvat minämuotoisesti Pappi, saaren ainoa terve mies, ja yksi sairaanhoitajista sisar Signe, lyhyesti myös tohtori valmistautuessaan kaameaan tehtävään, vain viinalla turrutetun ihmisen jalan amputointiin. Työ saarella on henkisesti kuluttavaa kaikille siellä työskenteleville.  

Kun rujous ja kauneus yhdistyvät tekstissä, minä vaikutun. Tämä kirja iski minuun samalla tavalla kuin Aki Ollikaisen Nälkävuosi.

Nainen, nimeltä mainitsematon, kärsii muutaman vuoden ennen lopullista hajoamistaan. Häneltä mätänee sormia, hän kestää jalkansa amputaation, toisenkin jalkansa menetyksen ja istuskelee sen jälkeen jalattomana puun juurella, jonka tikankolossa olevaan kirjoituspiiloon yltää. Viimeiset päivät nainen saa viettää eristysvajassa.
Luku- ja kirjoitustaito ovat vielä harvinaisia. Nainen on pitänyt puotia ja ollut sen ajan yhteiskunnassa menestynyt. Hän on myös taitava käsitöissä ja osaa kirjoittaa esteettisellä tyylillä kauheista asioista. 

Potilaat kamppailevat tuskissaan, naiset ja miehet nukkuvat makuutuvan vastakkaisilla puolilla siskonpedeissä, ja kun ohuen seinän takana "hullut raiskaavat toisiaan", niin myös spitaalisten tuvan miehet ryhtyvät masturboimaan. 
Päivisin potilaat tai pikemminkin kuolemaansa odottavat ulkoilevat, tekevät käsitöitä ja ottavat vastaan lievittäviä ja lievittäväksi uskottuja hoitoja. 

Pelkään että miehet yrittävät tukahdutetussa kiimassaan päästä meidän naisten päälle, ja siksi valvon suurimman osan öistä. 

Aika on jättänyt minut, mutta vain soutumatkan päässä se juoksee kilpaa ihmisjalkojen kanssa. Muistot hidastavat aikaani entisestään. 

Pakkasen tähtiä koko nurmi täynnä. Se on vielä vihreä, mutta ensi yön aikana se on jo tuosta rääkistä painunut ruskeaksi. 

Ensin nainen haaveilee pysyvänsä elossa siihen asti, että hänen aikuinen poikansa tulisi hakemaan hänet pois. Taudin edetessä hän joutuu luopumaan tästä. 
Kirjoitan tätä talvea paperille. ajatukseni jäävät elämään kynän kautta. Kunpa ne säilyisivät niin pitkään, että ne joskus ajelehtisivat poikani käsiin. Niistä hän tietäisi, että hänellä oli oikeakin äiti, joka olisi halunnut rakastaa häntä kuolemaansa saakka. 

Ainoina lievittävinä lääkkeinä spitaalisille ovat paloviina, yrtit, suoneniskentä, sauna, kylmässä merivedessä kylpeminen ja voilla voitelu. Parantavia lääkkeitä ei ole. 
Mielisairaita hoidetaan vain laskemalla pahaa verta pois.

Koska tauti on synnin palkka, parantumattomia ei kuoltuaan haudata siunattuun maahan, vaan heitetään kuoppaan, josta toivotaan ruumin imeytyvän pian maaperästä veteen. Syntiä tehneen sielun kohtalona on kuoleman jälkeen Helvetti tai naisilla Hiiden haaremi. Ne eivät ole kumpikaan enää pitkään kuolemaa tehneelle sen pelottavampia kuin heidän elämänsä tuskat. Se minkä synnin nainen on tehnyt, jää arvoitukseksi. Muistoista käy ilmi, että hänelle itselleen on tehty pahaa.

Samana kesänä kun nainen kuolee, saarihospitaali lopetetaan ja vielä elossa olevat potilaat siirretään kunnan sairaalaan. Yksi aikakausi on ohi.

Tyhjien sielujen saari on yhtä aikaa naturalistinen, kuten Rosa Liksomin tekstit ja runollinen kuten Aki Ollikaisella. Kaksi viimeistä lukua Vedessä ja Poika ovat myös maagisia. Niistä mieleeni tulee Linda Boström-Knausgårdin Helioskatastrofin sävyt. 


Kappaleet ovat lyhyitä, joillain sivuilla on tekstiä vain muutama rivi. 
Loppu, jossa poika, hänkin kovia kokenut, löytää saareen on niin huikaisevan kaunis, että palaan lukemaan sitä yhä uudestaan. Maltan mieleni, en kirjoita sitä tähän. Se alkaa: Äiti kutsuu minua meren pohjasta...

Kannen kuva on graafikko Eliza Karmasalon. Se on hyvin onnistunut, kertoo ajasta, jolloin nykyiset sairauksien hoitomuodot olivat utopiaa. 

Löysin kirjailijan haastattelun, jossa hän kertoo omasta vaikeasta taustastaan ja mielensä järkkymisestä tämän kirjan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään voidaan provosoivasti sanoa, että mielisairaat ovat nykyajan spitaalisia. 

Jossain vaiheessa muuten sitä olivat myös aidsia sairastavat. Tarttumista pelättiin hysteerisesti ja parannuskeinoja ei ollut. 
Mielen sairaudet eivät tartu ja niihin on parannuskeinoja, mutta niitä kammoksutaan silti. Ei pitäisi, koska meillä kaikilla on paitsi keho myös mieli, joka on altis sairastumaan.

Kaleva-lehden haastattelu vuodelta 2006 (klik).

Tämän haastattelun jälkeen Hauru on kirjoittanut viisi kirjaa, viimeisimpänä romaanin Jääkansi (2017). Olen lukenut häneltä Tyhjien sielujen saaren lisäksi vain novellikirjan Liian pienet sandaalit (2010). Nyt minulla on lukemista odottamassa kaksi novellikirjaa, joilla hän aloitti kirjailijan uransa, Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) ja Raaka punainen marja (2004). Miten kauniita kirjan nimiä!

11 kommenttia:

  1. Tykkäsin Haurun Jääkannesta paljon, ja tämäkin on luettava! Täytyy myöntää, että sen sijaan Aki Ollikainen ja Linda Boström-Knausgård eivät oikein olleet minulle, tosin molemmilta olen lukenut vain yhden, ja tehnyt päätelmäni niistä. Tämä kuulostaa aivan mahtavalta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja minun pitää lukea Jääkansi! Sinun blogissasi joku vertasi sitä Asko Sahlbergin romaaniin Irinan kuolemat, mikä myös on minusta hyvin vahva kirja.

      Ollikaisen esikoinen Nälkävuosi on ihan eri luokkaa kuin Musta satu, joten jos olet lukenut vain jälkimmäisen, niin kokeile vielä lukea Nälkävuosi. Samoin, jos olet lukenut Linda Boström Knausgårdilta Tervetuloa Amerikkaan (en löytänyt tämän ideaa), niin anna hänelle vielä mahdollisuus ja lue Helioskatstrofi (tämä minun tekisi mieli lukea pian uudestaan).

      Poista
  2. Hieno postaus, kiitos Marjatta <3 Arvasin, että pidät kirjasta, se on niin uskomattoman vaikuttava ja upeasti kirjoitettu, koskettava... pakahduttava...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tuosta haastattelusta, luin sen ja ymmärsin Haurun tarpeet kirjoittaa synkistä aiheista.

      Poista
    2. Tämän kirjan luettuani alkaa tuntua, että olen löytänyt uuden mielikirjailijan. Hauru kirjoittaa vahvasti.
      Piipahdin Kirjasähkökäyrässä katsomassa ja huomasin, että sinä olet Marikan ohella lukenut myös Jääkannen, mikä kuulostaa rankalta tarinalta.

      Törmäsin tähän haastatteluun, kun selailin blogikirjoituksia. Harvinaisen monipuolinen ja paljon tietoa kirjailijasta antava juttu.

      Poista
  3. Hienoa, että kirjoitit Haurusta. Tämä on huikea ja sielua syövä kirja. Minähän olen ihan sitä mieltä, että Hauru on parasta kotimaista kirjallisuutta mitä on. Uskomaton voima näissä kirjoissa!!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sivumäärältään pieniä ja vaikutukseltaan suuria kirjoja, totta.
      Jossain verrattiin Haurua Timo K. Mukkkaan. Samaa naturalismia ja kiihkoa, mutta ei pelkästään sitä.

      Sinulla taitaa olla luettuna kaikki Haurun teokset. Kävin lukemassa kirjoituksiasi ja muistin, että olenhan minä lukenut häneltä myös romaanin Utopia eli erään kylän tarina. Tyhjien sielujen saari vaikutti sitä enemmän.

      Poista
  4. Tyhjien sielujen saari oli ensimmäinen Haurulta lukemani pienoisromaani ja se kolahti ja kovaa aikanaan (varmaan kolahtaisi nytkin: minulla on kys. kirja edelleen enkä siitä luovu, joten uusintaluku tapahtuu jossain vaiheessa).

    Haurusta henkilönä en tiennyt mitään, joten oli todella valaisevaa lukea tuo linkkaamasi haastattelu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä vaikuttava kirja. Hain juuri tänään kirjastosta Haurun uusimman romaanin Jääkansi. Se vaikuttaa samantyyliseltä.
      Eilen luin hänen ensimmäiset lyhyitä novelleja sisältävät kaksi kirjaansa, joista en pitänyt kovin paljon. Sama kokemus kuin sinulla (kävin lukemassa Hauru-kirjoituksesi) Eivätkä he koskaan hymyilleet -lyhytproosasta, hienoa kieltä, mutta tarinat jäävät liian arvoitukselliseksi.
      Jääkansi kannattaa lukea, uskon, että se kolahtaa kovaa.

      Poista
    2. Olen lukenut muutamia blogikirjoituksia Jääkannesta ja hyvältä tosiaan vaikuttaa. Yritän sen(kin) saada käsiini seuraavalla kerralla, kun Suomessa käyn. Melkoinen lista on kertynyt luettavaa :D

      Minähän en lukenut kokonaan sitä Eivätkä he koskaan hymyilleet -teosta. Lähdin sitä lukemaan muutenkin pienoisromaanina eli yritin sorvata niitä lyhyitä tarinoita toisiinsa ja löytää juonta, punaista lankaa. No ei ihme, ettei löytynyt. :D Minulla on se kirja täällä kotona, joten uusintayritys luvassa jossain vaiheessa. Minulle on ennenkin käynyt niin, että luen novellikokoelmaa romaanina ja sitten ihmettelen, kun en tajua mitään. Pitäisi varmaan lukea tarkemmin kirjan kuvaukset.

      Poista
    3. Minäkin aion kokeilla lukea uudelleen noita novelleja, hitaammalla tyylillä kuin runoja tai aforismeja.

      Poista

Tänään tällaista; kesänviettoa lasten kanssa, luettuja kirjoja, koettuja tunteita

Meillä on mieluisia kesävieraita, S, 10 vuotta, ja pikkuveli K, 7 vuotta.   Autoajelut ovat hyviä hetkiä keskusteluihin. Alla olevan j...