Asko Sahlberg, Höyhen

Höyhen ( 2002 ) on Asko Sahlbergin varhaistuotantoon kuuluva pienoisromaani. Samaan aikaan tämän romaanin kanssa hän kirjoitti Göteborg-sarjaansa.
Sahlberg on kuvannut paljon yksinäisiä sivullisia. Hän elää itse maahanmuuttajana Ruotsissa, joten sivullisen tarkkailijan kokemus on ollut hänelle tuttu omassa elämässä.

Luin romaanin Höyhen ja Sahlbergin myöhemmin kirjoittaman romaanin Siunaus peräkkäin ja aloin kirjoittaa niistä samassa kirjoituksessa, mutta huomasin pian, että  ne ovat molemmat niin vahvoja teoksia, että vaativat oman postauksensa.
Yhteistä näissä romaaneissa on oman tahdon menetys. Siunaus kertoo miehestä, jota kahlitsee pakkomielle, ja Höyhen kertoo miehestä, joka on täysin puolustuskyvytön ja toisten armoilla.

Höyhen-romaanin kansi kertoo kirjan ahdistavuudesta. Se on melkein liian ahdistava. Missä on höyhen? 

Ville on kehitysvammainen nuori mies. Sahlberg kuvaa hänen elämäänsä yhden päivän ajalta laitoksessa. Ville ei voi vaikuttaa mihinkään. Häntä työnnetään ja retuutetaan, seinä tulee ja häviää, sohva menee pois alta, joskus tulee suihku, mihin hän haluaisi jäädä. Ympärillä on muita, Toisia, jotka käyttäytyvät arvaamattomasti.  Jotkut Villeä hoitavat kädet ovat lempeitä, useimmat kovia. 

Hän katsoi  seinää ja näki suihkut seinän takana. Inahti, meni seinän ohi sinne missä suihkut olivat. Pysähtyi. kuuma alkoi jyskyttää hänen sisällään. Hän seisoi liikkumatta ja katsoi putkea, kun se meni pitkin seinää, ja kuuma hänessä jyskytti. Hän puristi kaksin käsin suihkukopin reunoja ja näki miten kädet tarttuivat häneen ja häntä raahattiin ja seinät kääntyivät nurin ja kovat äänet kimpoilivat hänen ympärillään ja hänet sidottiin paikalleen, ja hän tunsi kivun, sen äkillisen mustan aallon kuohahtamisen lävitseen. Kuului ääni, kun hän tönäisi itsensä irti suihkukopista. Hänen päässään tykytti, hänen suunsa oli kuiva. 

Ville kokee elämää aisteillaan. Ikkunan kahva on hänelle 'kiiltävä' ja käsiin niiden pureskelemista estämään laitetut pussit ovat 'sininen'. Jos Ville on tottelematon ja repii hampaillaan pois sinisen, kun haluaisi niin kovasti pidellä paljain käsin kiiltävää, häneltä evätään hänen rakastamansa kahvi. 

Villen laitoksen ulkopuolisessa elämässä on yksi rakas ihminen, sisko, jonka hän kuvittelee kaaosmaisen elämän keskelle luokseen. Sisko on auttanut häntä sellaisessa nautinnossa, mikä on häneltä kiellettyä ja minkä hänen kaipaamansa suihku palauttaa nopeina välähdyksinä mieleen. 
Kehitysvammaisten seksuaalisuus on asia, joka taitaa olla edelleen tabu. 

Ville yrittää viestiä lyhyillä ilmaisuilla vaatimattomia toiveitaan, mutta harva ymmärtää niitä. Harva edes yrittää ymmärtää.  

Hän oli istuallaan lattialla, hän huojutti itseään. "Ei."
"Katotaan." Miehen ääni lensi ylemmäs. "Jos multa kysytään, niin toi voitas kyllä yhtä hyvin viedä nurkan taa ja lopettaa. Niinku kaikki muutki."
"Älä puhu tollasia", nainen sanoi. "Älä ainakaan niin että noi toiset kuulee."

Missä on Villen elämän arvokkuus? 

Huomasin, että tänä iltana tulee televisiossa unkarilainen László Nemesin ohjaama elokuva Son of Saul. Näin sen elokuvateatterissa pari vuotta sitten ja jähmetyin katsoessa liikkumattomaksi paikalleni. Minulle tuli nyt ensimmäisenä mieleen, miten Saul Ausländerin elämä parin päivän aikana keskitysleirillä on aivan kuin Villen pitkä päivä vammaislaitoksessa. Molempia siirrellään heidän tahtonsa ohittaen tilanteesta toiseen. Molempien elämä on katastrofaalista. 
Molemmat löytävät jotain, mistä pitää viimeisillä inhimillisyytensä rippeillä kiinni. Mitä se on, se selviää, kun katsot elokuvan ja kun luet Höyhenen. Välillä katoava ja välillä taas löytyvä höyhen on yksi Villelle tärkeä yksityinen asia, mutta on muutakin. 
En tiedä, pystynkö sahlbergeitten jälkeen edes katsomaan Saulin poikaa. Se oli nyt TV-ohjelmissa suomalaisella nimellä, kun elokuvateatterilevityksessä sillä oli englanninkielinen nimi! Nämä ihmisen riistämistä kuvaavat aiheet kohta musertavat minut synkkyydellään. 

Onko Sahlbergin kuvaus Villen tyyppisen kehitysvammaisen ihmisen elämästä todenmukainen? Sitä emme voi tietää. Tärkeintä on, että se tuntuu oikealta ja että se saa miettimään elämää.

Syvän masennuksen tai muun psyyken luhistumisen kokenut voi ehkä oman kokemuksensa kautta ymmärtää jotain Villen elämän pohjattomasta murheesta. 

Villen kautta tulee myös perheenjäsenten ja eri hoitajien erilaiset suhtautumiset kehitysvammaiseen ihmiseen kirkkaana esiin.

Ville takertuu yksittäisiin sanoihin. Turha hänelle on asettaa ehtoja ja uhkailla vähien ilojen pois ottamisella.  

"Ville kahvia", hän sanoi.
"Sulla pyyhkii huonosti"; sanoi nainen hänen vieressään. Sä jäit ilman aamukahvia ja nyt meni jälkiruoka. Eiks kannattais olla kiltisti?"
"Olla", hän sanoi.
....
"Kahvia. Älkiuoka kahvia."