lauantai 27. tammikuuta 2018

Asko Sahlberg, Höyhen

Höyhen ( 2002 ) on Asko Sahlbergin varhaistuotantoon kuuluva pienoisromaani. Samaan aikaan tämän romaanin kanssa hän kirjoitti Göteborg-sarjaansa.
Sahlberg on kuvannut paljon yksinäisiä sivullisia. Hän elää itse maahanmuuttajana Ruotsissa, joten sivullisen tarkkailijan kokemus on ollut hänelle tuttu omassa elämässä.

Luin romaanin Höyhen ja Sahlbergin myöhemmin kirjoittaman romaanin Siunaus peräkkäin ja aloin kirjoittaa niistä samassa kirjoituksessa, mutta huomasin pian, että  ne ovat molemmat niin vahvoja teoksia, että vaativat oman postauksensa.
Yhteistä näissä romaaneissa on oman tahdon menetys. Siunaus kertoo miehestä, jota kahlitsee pakkomielle, ja Höyhen kertoo miehestä, joka on täysin puolustuskyvytön ja toisten armoilla.



Höyhen-romaanin kansi kertoo kirjan ahdistavuudesta. Se on melkein liian ahdistava. Missä on höyhen? 

Ville on kehitysvammainen nuori mies. Sahlberg kuvaa hänen elämäänsä yhden päivän ajalta laitoksessa. Ville ei voi vaikuttaa mihinkään. Häntä työnnetään ja retuutetaan, seinä tulee ja häviää, sohva menee pois alta, joskus tulee suihku, mihin hän haluaisi jäädä. Ympärillä on muita, Toisia, jotka käyttäytyvät arvaamattomasti.  Jotkut Villeä hoitavat kädet ovat lempeitä, useimmat kovia. 

Hän katsoi  seinää ja näki suihkut seinän takana. Inahti, meni seinän ohi sinne missä suihkut olivat. Pysähtyi. kuuma alkoi jyskyttää hänen sisällään. Hän seisoi liikkumatta ja katsoi putkea, kun se meni pitkin seinää, ja kuuma hänessä jyskytti. Hän puristi kaksin käsin suihkukopin reunoja ja näki miten kädet tarttuivat häneen ja häntä raahattiin ja seinät kääntyivät nurin ja kovat äänet kimpoilivat hänen ympärillään ja hänet sidottiin paikalleen, ja hän tunsi kivun, sen äkillisen mustan aallon kuohahtamisen lävitseen. Kuului ääni, kun hän tönäisi itsensä irti suihkukopista. Hänen päässään tykytti, hänen suunsa oli kuiva. 

Ville kokee elämää aisteillaan. Ikkunan kahva on hänelle 'kiiltävä' ja käsiin niiden pureskelemista estämään laitetut pussit ovat 'sininen'. Jos Ville on tottelematon ja repii hampaillaan pois sinisen, kun haluaisi niin kovasti pidellä paljain käsin kiiltävää, häneltä evätään hänen rakastamansa kahvi. 

Villen laitoksen ulkopuolisessa elämässä on yksi rakas ihminen, sisko, jonka hän kuvittelee kaaosmaisen elämän keskelle luokseen. Sisko on auttanut häntä sellaisessa nautinnossa, mikä on häneltä kiellettyä ja minkä hänen kaipaamansa suihku palauttaa nopeina välähdyksinä mieleen. 
Kehitysvammaisten seksuaalisuus on asia, joka taitaa olla edelleen tabu. 

Ville yrittää viestiä lyhyillä ilmaisuilla vaatimattomia toiveitaan, mutta harva ymmärtää niitä. Harva edes yrittää ymmärtää.  

Hän oli istuallaan lattialla, hän huojutti itseään. "Ei."
"Katotaan." Miehen ääni lensi ylemmäs. "Jos multa kysytään, niin toi voitas kyllä yhtä hyvin viedä nurkan taa ja lopettaa. Niinku kaikki muutki."
"Älä puhu tollasia", nainen sanoi. "Älä ainakaan niin että noi toiset kuulee."

Missä on Villen elämän arvokkuus? 

Huomasin, että tänä iltana tulee televisiossa unkarilainen László Nemesin ohjaama elokuva Son of Saul. Näin sen elokuvateatterissa pari vuotta sitten ja jähmetyin katsoessa liikkumattomaksi paikalleni. Minulle tuli nyt ensimmäisenä mieleen, miten Saul Ausländerin elämä parin päivän aikana keskitysleirillä on aivan kuin Villen pitkä päivä vammaislaitoksessa. Molempia siirrellään heidän tahtonsa ohittaen tilanteesta toiseen. Molempien elämä on katastrofaalista. 
Molemmat löytävät jotain, mistä pitää viimeisillä inhimillisyytensä rippeillä kiinni. Mitä se on, se selviää, kun katsot elokuvan ja kun luet Höyhenen. Välillä katoava ja välillä taas löytyvä höyhen on yksi Villelle tärkeä yksityinen asia, mutta on muutakin. 
En tiedä, pystynkö sahlbergeitten jälkeen edes katsomaan Saulin poikaa. Se oli nyt TV-ohjelmissa suomalaisella nimellä, kun elokuvateatterilevityksessä sillä oli englanninkielinen nimi! Nämä ihmisen riistämistä kuvaavat aiheet kohta musertavat minut synkkyydellään. 

Onko Sahlbergin kuvaus Villen tyyppisen kehitysvammaisen ihmisen elämästä todenmukainen? Sitä emme voi tietää. Tärkeintä on, että se tuntuu oikealta ja että se saa miettimään elämää.

Syvän masennuksen tai muun psyyken luhistumisen kokenut voi ehkä oman kokemuksensa kautta ymmärtää jotain Villen elämän pohjattomasta murheesta. 

Villen kautta tulee myös perheenjäsenten ja eri hoitajien erilaiset suhtautumiset kehitysvammaiseen ihmiseen kirkkaana esiin.

Ville takertuu yksittäisiin sanoihin. Turha hänelle on asettaa ehtoja ja uhkailla vähien ilojen pois ottamisella.  

"Ville kahvia", hän sanoi.
"Sulla pyyhkii huonosti"; sanoi nainen hänen vieressään. Sä jäit ilman aamukahvia ja nyt meni jälkiruoka. Eiks kannattais olla kiltisti?"
"Olla", hän sanoi.
....
"Kahvia. Älkiuoka kahvia."

9 kommenttia:

  1. Marjatta: yritin lähettää kommenttia. Tämä vaati tunnistautumista ja poisti kommentin!

    Tarkoitus oli kertoa että olen lapsena ja nuorena ollut kylässä maatilalaitoksissa ja aivan pienenä vielä maatilavankilassa asumassa (isä oli siellä opettajana) ja nähnyt kaikenlaista.

    Kukaan aikuinen ei koskaan selittänyt olosuhteita millään tavalla. Opiskeluaikana moni kaveri oli töissä Rinnekodissa ja kertoi sitten syksyllä mitä olivat nähneet.

    Ne maatilalaitokset lopetettiin sitten. Kuulin kyläläisten joskus kertovat että isoäiti tai isoisä ja tädit, kuka oli missäkin vanhainkotimaatilalla ollut, olivat surreet viimeiset vuotensa kun ne maatilat lopetettiin. Heille oli ollut tärkeätä pitää ne inhimilliset kontaktit. Siis kontaktit hoidettaviin eläimiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, kiitos Ripsa että jaksoit kirjoittaa uudelleen!
      Minulla on käynyt noin usein blogikommenttien kanssa; nykyään otan kommenttini talteen hiireen, niin voin yrittää uudelleen, jos blogger temppuilee.

      No, onpahan sinulla kokemuksia. Tulee mieleen Leena Landerin kirja Tummien perhosten koti, jossa ei ole kylläkään vankilayhteisöä vaan poikakoti.

      Täällä meilläpäin Lappeenrannan lähellä Joutsenossa on ollut Konnunsuon maatilavankila. Vielä muutama vuosi sitten paikan toimiessa vastaanottokeskuksena siellä oli näyttänyt aika vankilamaiselta, mutta nyt entinen vankila on remontoitu täysin ja toimii palautuskeskuksena.

      Laitos-sana herättää aina epäilyä. Jaksavatko hoivahenkilöt? Entä jos he kyynistyvät? Nykyään käytetäänkin paljon koti-loppuisia sanoja, hoivakoti. Ei se nimenmuutos silti mitään takaa. Henkilökunnaan määrä on tärkeä.

      Kommenttisi loppu on hieno, inhimilliset kontaktit eli kontaktit eläimiin.

      Poista
  2. Kiitos Marjatta 😍
    Kuulostaa kirjalta, jonka pitää lukea. Kirja avaa varmasti silmiä sille, miten kommunikoida ja kohdella ihmisiä, jotka ovat erityisiä. Valitettavasti se huono kohtelu tulee esille aina jostakin laitoksesta.
    Toivoisin kyllä, että hoivahenkilökunnat saisivat koulutusta ja työnohjausta erityisten ihmisten kohtaamiseen. Hoida niin kuin toivoisit itseäsi hoidettavan pitäisi olla se ideaali hoitomuoto, mutta jaksamisen hävitessä motivaatio vähenee ja tulee varmasti ylilyöntejä. Henkilökunnan määrällä on merkitystä, mutta usein sijaisia ei oteta tai niitä ei ole mistä ottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä kirjassa havainnoidaan tilanteita ulkoa päin, Villehän ei pysty arvioimaan kohteluaan. Ulkopuolisen tarkkailijan näkökulma osoittaa hyvin selvästi, miten EI pitäisi toimia. Villen sisko osaa toimia vaistomaisesti oikein, jos Ville esim. häiritsee jotakuta, äiti taas ei osaa tai jaksa.
      Hoivahenkilöillä ei saisi olla huonoja päiviä, se on ihmisten kanssa työskennellessä se vaikein. Pitäisi olla aina ystävällinen ja jaksava ja erityisesti heikompia hoitaessa hellä.

      Tämä on surullinen ja rankka kirja, jossa on kauneutta mukana. Sahlbergin resepti rankan sisällön tarjoamisessa näyttääkin olevan sen kuvaamiseen upotettu kauneus.

      Kiitos kommentistasi Mai! ♥

      Poista
    2. Hieno kirja. Tekis mieli kirjoittaa siitä kun luen sun postausta. Taidan kaivaa muuttolaatikoista jossain vaiheessa sen taas esiin.

      Itse työskentelin kehitysvammaisten kanssa joskus 80-luvulla. Siinä joutui työstämään pohjia myöten sitä kysymystä, miksi tunnetasolla niin helposti odottaa toiselta ihmiseltä itsensä kaltaisuutta. Miksi minulla on sisimmässäni ihmisen perusmalli, jota ihmisen ÄLYKKÄÄNÄ eläimenä kuuluu vastata (niin kuin tietenkin parhaassa tapauksessa ihmislajin säilymisen kannalta on vastannutkin). Kyse oli vaatimastani ihmisyyden hahmosta. Koska koin ristiriitaa arvojeni ja tunteideni kesken, punnitsin paljon sitä ärtymystä ja turhautumista, jota työssäni ajoittain tunsin niistä loputtomista halailuista ja mukavaksi kehumisista, joiden sisintä en kokenut löytäväni. Koin ettei kehuja ja käyttäytymistä ikään kuin jaettu rationaalisella tasolla. Ne olivat minulle tyhjiä eleitä. Odottamani kahden ihmisen välinen kohtaaminen ei tapahtunut. En osannut eläytyä älyllisesti kehitysvammaisen iloon ja onneen. Ärtymystä lisäsi vielä ihmisten hokemat tyyliin "vammaiset on niin välittömiä ja tyytyväisiä". Koin ne ahdistuksen väistämiseksi todellisen vammaisuuden kohtaamisen sijasta, jolloin vammaisuuden kohtaamista ei käsitelty kunnolla.

      Arvot ovat vapaata tahtoa perustavampia, ne sitä liikuttavat. Ja tuolloin sen koin konkreettisesti (vaikka en vielä älyllisesti hahmottanut). Nyt ymmärrän, että toisilla arvoilla - ja 30-luvun Saksassa - minusta olisi voinut tulla ihmishirviö.

      (Dmarien Rinne sanoi että pitkäaikaistyöttömistä vanhustenhoitajia... Miksi sosiaali- ja hoiva-alan työ aina määritellään kaatoluokaksi, johon kelpaa kuka vain? No. Kärjistin. Ehkä Rinnekin haastattelisi työhön tulijat.)

      Poista
    3. Juha, ylennäpäs nyt ne kirjat nopsaan takaisin hyllyyn!

      Minä olen aatellut, että pitäisi teettää katonrajassa kulkeva hylly läpi koko asumuksen ja laittaa sinne ne kirjaystävät, mitä harvemmin lukee. Ostin opiskeluaikana paljon amerikkalaista kirjallisuutta taskukirjoina. Juuri nyt alkoi kiinnostaa Henry Miller, kun hänen näytelmänsä Hinta esitetään Helsingin Kaupunginteatterissa.

      Ai, sinulla on tuollainen kokemus. Työ kehitysvammaisten kanssa on varmaan raskasta.
      Tunsin kerran isokokoisen Down-nuorukaisen, joka hyppi kaikkien kaulaan tajuamatta omia voimiaan. Hän oli valtavan hyväntahtoinen ja rakastava, mutta välillä vaikea hoitaa. Pienen uhmaikäisen pukeminen toppavaatteisiin on hankalaa, voi kuvitella, miten hankalaa se on, jos puettava on itseä isompi ja panee vastaan. Omaishoitajan tilanne ei myöskään ole kadehdittava. Se tuo syyllisyyttä toimi miten tahansa.

      Joo, ei ihme, että minulla alkoi tulla Höyhentä lukiessa Saulin poika mieleen. Paitsi se tuupittavana oleminen, niin myös leimattujen ihmisten epöäinhimillistäminen on yhteistä näissä elokuvan ja kirjan tilanteissa.
      Natsithan surmasivat kehitysvammaisia ja usein vain jättivät heidät laitoksiin niin huonolle hoidolle, että he nääntyivät pois.

      Pitkäaikaistyöttömistä vanhustenhoitajia? Koulutuksella ja kurssituksella kyllä. Meilläpäin työttömiksi jääneistä paperimiehistä osa kouluttautui perushoitajiksi. Vanhusten hoitamisessa tarvitaan voimaa, kun pitää nostella. Riskit miehet sopivat työhön hyvin, jos vain on oikea mielenlaatu.
      Pienten lasten opettaminen on myös ollut joissain maissa väheksyttyä, sellaista työtä, mitä tytöt tekevät ennen kuin pääsevät naimisiin. Onneksi ei meillä!

      Poista
  3. Joo, kyllä, mutta olemme siis oikeesti muuttamassa kuun lopulla. Oli kiinnostavaa kerätä banaanilaatikoihin ne kirjat jotka on pakko jättää hyllyyn, vaikka muut lahjoittais pois. Kaksi laatikollista tuli. Vois joskus tehdä postauksen, jossa vain luettelis ne kirjat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai, luulin että muuten vain karsit, vaikka ihmettelin kyllä sanaa muuttolaatikko. No, muutossa karsiminen hyväksytään ja hyvä että Höyhen pääsee uuteen kotiin.
      Teepäs sellainen postaus!

      Poista
    2. Jep. Teen jossain vaiheessa.

      Ja kyllä siis karsinkin. Nyt olen lahjoittanut pois noin, ehkä, 600-700 kirjaa. On erittän puhdustavaa katsoa, mitä vielä kokee tarvitsevansa.

      Poista

Ihmisoikeudet ja diilit

Kuva: Google "Hän sanoi, että minun on vaikea tehdä diiliä tämän hölynpölyn takia." Näin USA:n presidentti Trump ystäväll...