Olla sinut - vaiko minut - itsensä kanssa, vaikka kaikki on nurinkurin

Olen kokenut ensimmäisen asteen toiseuden jo kotonani. Synnyin Israelissa palestiinalaiseen kristittyyn ateistiperheeseen. Olen arabi, mutta en muslimi; kristitty mutten uskovainen; israelilainen mutta palestiinalainen nainen. Suomessa olen asunut käytännössä koko aikuisikäni. Olen nykyään suomenpalestiinalainen. 
(ote kirjasta Sinut (2007), luvun otsikko "Kuka luulet olevasi")

Umayya Abu-Hanna tuli Suomeen 20-vuotiaana vuonna 1981 rakastuttuaan Haifassa nuoreen suomalaiseen mieheen. Hän oli opiskellut kolme vuotta yliopistossa Israelissa ja jatkoi pian opintojaan Suomessa. Hänestä tuli vähäksi aikaa rouva Maija Hänninen, koska Umayya oli suomalaisille vaikea nimi ja siihen aikaan Suomessa nainen ei voinut pitää omaa sukunimeään. 
Kolmenkymmenen Suomen vuoden jälkeen Abu-Hanna muutti pienen adoptiotyttärensä kanssa Amsterdamiin. Nykyään hän on siis hollanninpalestiinalainen. 

(Sinut-kirjan kansiliepeestä)

Ennen viestintäalan töitä Abu-Hanna ehti olla opiskelujen ohessa töissä mm. päiväkotiapulaisena ja puutarhatöissä. 
Muistan Abu-Hannan televisiosta älykkäänä ja eloisana keskustelijana, jolla olisi aina ollut enemmän sanottavaa kuin mitä hän pystyi silloisella sanavarastollaan ilmaisemaan.

Liimaudun selkä valkoista kivimuuria vasten kuin kuivattu perhonen. Pystysuorana kiinni viileässä kivessä, kädet levällään, suu auki ja katse kohti taivaannapaa. Muuri leviää ja täyttää maailman. Nyt tiedän kuinka Jaakko vei pavun jättiläiseltä. Olen vuoden ja kahdeksan kuukautta, yksin pölyisellä kujalla. Oikeassa kädessä puristan sinistä muovipottaa ja vasemmassa läpinäkyvää muovipussia, jossa on oreganovoileipä käärepaperissaan. 
(Kirjan Nurinkurin (2003) alku. Äiti haluaa kasvattaa tyttärestä itsenäisen, niinpä hän lähettää tytön yksin päiväkotiin ikkunasta seuraten. Tyttö pelkää isoa kukkoa.) 

Kaksi Umayya Abu-Hannan omaelämäkertaa kertovat paitsi tytön kasvamisesta aikuiseksi naiseksi myös siitä, millaista on olla vihollisena omassa maassaan ja miten maahanmuuttaja rakentaa identiteettiään. 
Nurinkurin kuvaa tytön elämää monikulttuurisessa ja moniuskontoisessa Haifassa murrosikään asti ja Sinut kertoo nuoren naisen elämästä Suomessa, hauskoista kielellisistä kömmähdyksistä ja väärinkäsityksistä, ihmisistä jotka hyväksyvät ja heistä jotka eivät. 
Oman elämänsä kautta Abu-Hanna pohtii kotoutumista ja sen ongelmia yleensäkin. 

Toisen luokan kansalaisina palestiinalaisten on haettava kulkulupia omassa maassaan ja nieltävä loukkauksia. Heidän asuinalueitaan vallataan ja laaditaan erityislakeja supistamaan elämää, kuten juutalaisilla holokaustin aikana Euroopassa.
Opettaja-kirjailija-kääntäjä -isä keskittyy työhönsä ja taiteeseen, äiti osa-aikaisen työn ohella kodinhoitoon. Kaksi lasta saavat kaiken mahdollisen sivistyksen mitä on saatavilla, keskustelut kotona vierailevien kulttuuripersoonien kanssa, yksityiskoulun, pianotunnit ja kielten tunnit. Israelin kansallispäivänä isä vie perheen retkelle vuorille ja neuvoo, että ihmiset ovat nyt sellaisella tuulella, että ei kannata puhua kovaan ääneen arabiaa.

Tytär pelkää kertoa että pelkää eikä hän tiedä miten pelätään. Tyttäreen sattuu eritoten vanhempien pelko. Ja energia menee siihen, kun kaikki yrittävät piilottaa tietonsa siitä, että kaikki pelkäävät.
(Nurinkurin)

Piip piip kello on tasan. Uutiset. Lapset metelöivät ja aikuiset pyrkivät nappaamaan kiinni uutisten avainsanoista. Venäjänjuutalainen ehdottaa meikäläisille 'transferia'. Studiossa keskustellaan siitä, miten päästä eroon meistä ja muista meikäläisistä. Maahamme vuosi tai kaksi sitten saapuneet suunnittelevat miten meidät alkuasukkaat voisi kuljettaa pois maasta. 
(Nurinkurin) 

Nämä Abu-Hannan kirjat ovat kiinnostavaa luettavaa juuri nyt, kun Israel yrittää hävittää palestiinan kansan lopullisesti  ja USA:n presidentti suunnittelee viimeistelevänsä kansanmurhan siirtämällä eloonjääneet pois Gazan kaistalta, johon hän rakentaisi luksusuimarannan. 
Kun ajattelee, että joku toinen kansa siirrettäisiin Suomeen ja meitä "kantasuomalaisia" alettaisiin ajaa pois alta maanpakoon... koska alue on myyteissä määrätty toisille.   

Eräs kiehtova puoli Abu-Hannan kirjoissa on kuvaukset arabikulttuurista ja siitä, miten erilainen merkitys joillakin termeillä on verrattuna Suomen vastaaviin.

Arabeille rauha tarkoittaa, että ei ole vihaa eikä sotaa ja saa olla sosiaalisena isossa ihmisjoukossa, puhua, nauraa, tanssia ja melutakin. Suomalaiselle rauha tarkoittaa sodan poissaolon ohella hiljaisuutta ja ihmisten pois sulkemista, yksin oloa luonnossa omien ajatusten kanssa tai pienenä perheenä kotona. 
Abu-Hannan mummolla oli tapana katsella isoa sukuaan hauskan pidossa ja sanoa: "Ihmiset ovat toisilleen hyvyyttä ja siunausta."
Luonto on suomalaisille rakas ja ajattelemme mielellämme, että se on meidän vetonaulamme, neljä ihanaa vuodenaikaa, mutta arabien mielestä meillä on vain vähän aikaa vuodesta luontoa eli linnunlaulua, tuoksua, aaltoja, värejä ja kasvua ja koko muun ajan odotamme sitä pimeässä jääkylmässä pakastimessa.
(Ehkä nämä merkitykset ovat muuttumassa. Meillä ei ole enää neljää vuodenaikaa ja monessa maassa, jossa ennen oli suloisen lämmintä on nyt pätsi.)

Arabikulttuurissa runsastelu ei ole tyylitöntä. Värejä, musiikkia, tanssia ja hyvää ruokaa ei ole koskaan liikaa. Arabimiehet koreilevat tuoksuilla ja käyttävät silkkiä ja pitsiä vaatteissaan. Monesti europpalaiset pitävätkin pieniä vaaleanpunaiseen puettuja kiharapäisiä arabipoikia tyttöinä.

Runsaus näkyy puheessakin. Varsinkin maaseudulla ollaan monisanaisia ja puhetta höystetään kohteliaisuusmuodoilla. Pyyntöön lisätään "ilman sinun määräämistäsi" ja "toivottavasti et ota tätä käskynä, vain vaatimattomana pyyntönä". 

Kun Umayya lähtee mumminsa kanssa aamukävelylle kylän raitille, matkanteko on hidasta, koska jokaikistä naapuria tervehditään aidan yli pitkillä korupuheilla puolin ja toisin, päällekkäin ja yhtä aikaa.
"Valon ja gardenian aamu olkoon päiväsi avaus. Hellittäköön Jumala ongelmasi ja avautukoot ja ratketkoot pulmasi valon tullessa. Tässä lapsenlapsesi kanssa olet. Pitäköön Jumala tyttöjen hyvää mainetta yllä teidän kodissanne, Im-Hanna. Tervetuloa, tule sisään."
(Nurinkurin)

Kaupunkikoti on aina täynnä kulttuuriväkeä. Keskustelu tapahtuu eri arabian murteilla, paitsi jos joukossa on yksikin juutalainen puhutaan hepreaa. 

Saadakseen suunvuoron on opittava sama taito kuin liikenteessä. On löydettävä sopiva kohta. Keskustelussa se tulee, kun ajatus on korkealla ja sitä voi joko pudottaa tai rakentaa siihen uuden siiven toiseen suuntaan. 
(Nurinkurin)

Suuri osa Abu-Hannan laajaa sukua elää diasporassa. Hänen on vaikea katsoa uutisia ja avata Israelissa asuvilta tullutta sähköpostia. Hän elää muistoissaan ja unissaan entisessä kotimaassa ja reaalielämässä toista todellisuutta Suomessa, jossa asiat sujuvat ja on normaalia ratkoa arkipäiväisiä, käytännön ongelmia demokraattisesti äänestäen. 
Hän tietää olevansa vieraalla kielellä toimiessaan joskus koominen ja kömpelö ja tuntee siksi turhautumista. Juurtuminen ei ole helppoa, kun ympäristö työntää pois, mutta on pakko oppia rakastamaan sitä missä on ja löytää koti omasta  minuudesta. On oltava sinut ympäristön kanssa ja minut itsensä kanssa.
      

Synnyinmaani tapahtumat vievät yöunet - pysäyttävät kadulla, jolloin on pakko jähmettää kyyneleet ja laannutella järjetöntä ahdistusta. Kun ihmisiä tapetaan siitä syystä keitä he ovat, olemme elämän kauheimpien tapahtumien äärellä. 
(Sinut)

Abu-Hanna mainitsee, miten ihminen on aina vierasta kieltä käyttäessään vähemmän ilmaisuvoimainen kuin äidinkielellään. Silti ihailen hänen suomen kieltään. Hän on kirjoittanut kaikki kirjansa suoraan suomeksi.  
Kirjoissa on monia kauniita lyyrisiä tekstin kohtia, esim. lapsuuden kotikaupungin Haifan kuvaus, jossa ihmiset heräävät siestan jälkeen eloon, valkoiset jasmiinit ja gardeniat tuoksuvat illan tummuudessa, laivojen valot valuvat pitkin meren pintaa ja yö näyttää uuden maailman. 
Ainoa turvani, kotikaupunkini Haifa on kuin kohtu. Sitä reunustaa kolmesta suunnasta Karmel-vuori, edessä on meri ja suorin tietämäni horisontti.
(Nurinkurin)

 

Löysin jostain näistä kirjoista sellaisen mielenkiintoisen tiedon, että Umayya Abu-Hannan isän, Hanna Abu-Hannan, muistelmien keskimmäinen osa on suomennettu! Kirjan nimi on Pilven varjo. 
Johanneksen evankeliumin esipuheessa Umayya kertoo, millaista oli elää lapsuutta nasaretilaisen isän tyttärenä. 
Alienin silmin (Sinut-kirjaa laajempi versio elämästä maahanmuuttajana Suomessa) Umayya Abu-Hanna on kirjoittanut Amsterdamiin muutettuaan, samoin Multikultin, jonka lopussa hänen Johannesburgissa syntynyt tyttärensä sanoo kaipaavansa omaan maahan, Suomeen.

Mieleeni on jäänyt pyörimään näistä kirjoista Im-Hannan viisas ajatus:
Ihmiset ovat toisilleen hyvyyttä ja siunausta.