Näin sujui Sadan vuoden lukuhaaste ja vähän muuta kirjapohdintaa

 

Kuva: Elegia, Kartanon kruunaamaton lukija

Kirjaimia-blogin Laura ideoi noin vuosi sitten lukuhaasteen, jossa luetaan vuoden aikana kirjoja kaksikymmenluvusta kaksikymmenlukuun, joka vuosikymmeneltä vähintään yksi kirja ja laaditaan niistä blogikirjoitus. 

Epäröin tarttua lukuhaasteisiin, koska en halua lukea "käskystä", edes omasta käskystäni, vaan seikkailla kirjojen maailmassa suunnittelematta. Tämä tehtävä kuitenkin miellytti minua, koska ajattelin, että on hauska tarkastella, miten kirjoittamisen tyyli on muuttunut sadan vuoden aikana. Minulla oli mielessäni, että olen ennenkin lukenut eri vuosikymmenten kirjoja, vaikka kaikista en ole aina laatinut blogikirjoitusta, ja niinpä lähdin mukaan sillä ajatuksella, että katson toteutuuko tavoite vuoden mittaan itsekseen. Minun lukutavassani kirjat johtavat kirjailijan muuhun tuotantoon tai toisiin kirjoihin ja sattuma ratkaisee, mikä alkaa kiinnostaa. 
Heti alkuun tuli luetuksi eri vuosikymmenten kirjoja, joten ehkä haaste vaikutti kuitenkin jossain mielen pohjalla, mutta sitten unohdin koko haasteen ja kun äkkäsin, että deadline lähestyy kävin läpi blogikirjoitukseni ja huomasin, että sain kaksikin kirjaa useimpiin vuosikymmeniin.
Lukemiseni painottui 2000-luvun kirjoihin, minkä kyllä tiesin ilman tarkasteluakin.  
 

2020-luku
- Leena Krohn, Luuta
- Kira Jarmysh, Naisten selli nro 3 ja Oksana Vasjakina, Haava

2010-luku
- Markku Turusen toimittama Miten kirjani ovat syntyneet 5
- Olga Trifonova, Ainoani

2000-luku
- Jenny Erpenbeck, Kodin ikävä
- Maikki Harjanne, Ilmaiset monot

1990-luku
- Juice Leskinen, ÄETI
- Henning Mankell, Leopardin silmä

1980-luku
- Annie Ernaux, Isästä/Äidistä
- Agneta Pleijel, Kevään valoa

1970-luku
- Timo K. Mukka, Kyyhky ja unikko

1960-luku
- Ritva Rainion toimittama Miten kirjani ovat syntyneet
- Timo K. Mukka, Maa on syntinen laulu

1950-luku
- Michel del Castillo, Tanguy, aikamme lapsi

1940-luku
- Ernő Szép, Ihmisen haju

1930-luku
- Toivo Pekkanen, Tehtaan varjossa

1920-luku
- Aino Kallas, Sudenmorsian
- Lao She, Mr Ma and Son

Bonusvuosikymmenet:

1910-luku
- Thomas Mann, Kuolema Venetsiassa

1900-luku

(Kirjan nimeä klikkaamalla pääset lukemaan, mitä olen siitä kirjoittanut.) 

Neljä vuosikymmentä jäivät yhden kirjan varaan ja toinen bonusvuosikymmen ilman kirjaa.
Minä pidän listaa, johon kirjaan ylös ne lukemani kirjat, joista en ole tehnyt blogikirjoitusta. Haasteen ajalta näitä kirjoja on nelisenkymmentä. Sieltä löytyisi 40-lukuun Osamu Dazain kaksi kirjaa Ei enää ihminen (1948) ja Laskeva aurinko (1947). Mutta - seliseli- eipä auta - olisi pitänyt kirjoittaa myös!

Yhteen aikaan luin myös muutaman 1800 luvun puolella julkaistun teoksen. Teuvo Pakkalan muistelmateoksen Lapsuuteni muistoja (1885) tyyli kuulosti paljolti häntä vähän aiemmin vaikuttaneen Aleksis Kiven tyyliltä sanarikkaudessaan. 
On kiinnostavaa peilata kirjaa omaan aikaansa. Ajalle tyypillinen näkyy aina vasta myöhemmin, kun piirteitä tyypitellään ja vedetään linjoja. Millainen on 2020-luvun romaani? - Monenlainen. 
Hyvän kirjan tunnusmerkit ovat olleet kaikkina vuosikymmeninä lopulta samat. Niistä tärkein on mielestäni se, että kirjailijalla on tärkeää sanottavaa, josta hän ei voi vaieta ja hän kirjoittaa siitä vaikuttavalla tavalla.  

Luin juuri sveitsiläisen Joël Dickerin romaanin Totuus Harry Quebertin  tapauksesta. Kirjan epilogissa kuvataan se tunne, mikä minulle tuli, kun olin päässyt tämän 800-sivuisen polveilevan, rakenteeltaan taidokkaan teoksen loppuun. Saa nähdä, kirjoitanko tästä muuta. Joka tapauksessa, suosittelen!     

- Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. Hyvä kirja on sellainen jonka ei olisi suonut päättyvän. 

Ystävyyden aakkosia, ystävänpäivänä 2024

Innostuin näpräilemään aakkosten kanssa. Yritän löytää joka aakkoselle jotain ystävyyyteen liittyvää? Eiköhän se onnistu... katsotaan... jätän ihmisten nimet pois ja turvaudun vieraskielisten aakkosten kohdalla englantiin tai ruotsiin, ellen keksi mitään suomenkielistä. 

Koronakevään 2020 eristystä pehmennettiin
keksimällä laittaa nalleja ikkunalle viestimään, että
että täällä ollaan ja vielä me tavataan.
Kuvasin nalleni 2.4.2020

A 

- avuliaisuus
- arvostus
- anteliaisuus

B
- blogiystävyys

C
- caring eli välittäminen 

D

- dear - ystävä rakkain

E
- ei - ystävälle on helppo sanoa myös mitä ei halua
- erillään olo - tarvitsematta selitellä, ollaan yhdessä silloin kun sopii
- etäystävyys - elämä erottaa, ystävyys säilyy 
- elämänkumppani (usein paras ystävä)

F 
- fairness eli reiluus

G

- gratitude, kiitollisuus

H
- hyväksyminen
- hellyys
- helppous - ystävien kesken pitää järjestää helppoja tapaamisia, ei mitään mutkikasta ja vaivalloista, ei kotipäivällisiä, jos kumpikaan ei tykkää kokata, vaan keskustelu kahvilassa kahdestaan, lenkki tai uimareissu

I 
- ilo
- ikuisuus (ystävyys ei häviä, se pysyy ikuisesti, jos ystäviä pitää "karsia", niin ei siinä silloin ollut kyse ystävyydestä) 

J 
- juttelu, vaivaton jouten olo yhdessä
- joustaminen - kaikki toisen rajoittaminen tai määräily on ystävyydelle vierasta 

K
- kaveruus
- kiinnostus
- kannustaminen
- kahvittelut

 

L
- luottamus
- leikinlasku
- lapsuudenystävä (eräs ystävyyden laji)

M
- muistot

N

- nauraminen yhdessä

O 
- osanotto

P
- parhaan toivominen ystävälle
- puuhastelu yhdessä

Q
- questions - kiinnostus, jota osoittaa kysymyksillä
- quietness - ystävän kanssa saa olla myös hiljaa

R
- rakkaus - turha erotella, kyllä ystävyyteenkin liittyy rakkautta, vanhoissa kirjoissa ystävyyttä kuvataan usein samalla tavalla kiintymyksenä ja palona toisen seuraan kuin nykyään vain rakkautta 
- rentous - ystävän seurassa ei tarvitse pingottaa
- ruoka -yhdessä syöminen yhdistää

S
- sisaruus
- sielunkumppanuus
- sydänystävä

T
- tuttuus
- tapaamiset
- toveruus
- tilanneystävä (eräs ystävyyden syntymisen muoto: pelikaveruus, jumppaystävyys, työkaveruus, kirjapiiriläisyys, somekaveeraus)

U

- uskoutuminen
- uskollisuus

V
- vastavuoroisuus, jonka ei tarvitse olla mitenkään laskettua ja tasapuolista, jossain ystävyysssuhteessa voi itse olla aktiivisempi osapuoli, jossain toisessa passiivisempi

- väitteleminen, joka on mitä virkistävin keskustelun muoto ja ystävän kanssa turvallista 
- vertaistuki

W
- Why? - yhdessä kyseleminen ja selvän ottaminen

X
- XL-määrä hyvää tahtoa (hyvin keksitty, hyvä minä...!)

Y
- ymmärtäminen
- yksinäisyyden karkoitus

Z
- zzz, nukkuminen toisen luona - ystävän oppii tuntemaan paremmin, jos käy yökylässä ja näkee toisensa aamupörröisenä

Å

- åh, men - hämmästely ja ihastelu, keskittynyt ote keskustelussa ystävän kanssa (olipas tämä kirjain vaikea, mutta niinpä vain selvisin!)

Ä
- äta tillsammans
- Älä! - rehellinen varoittaminen, jos ystävä näyttää olevan valitsemassa väärin, mutta ei painostusta

Ö
- överit - keskusteluöverit ja kävelyöverit, nauruöverit

Kyllä näissä tuiskuissa ystäviä tarvitaan. 
Raahustaja toivottaa kaikille mukavaa päivää!

Tekoäly Copilot, thanks a lot!

Mustilan arboretumin puuveistospuistossa
toukokuun alussa 2020

Laitoin tekoälylle otsikon "Marjatta Mentula kirjabloggarina". Tekstiä alkoi tulla välittömästi:

Marjatta Mentula, kirjabloggari ja lukemisen ystävä, on luonut “Marjatan kirjat ja mietteet” -bloginsa, joka tarjoaa arvokasta tietoa ja inspiraatiota kirjojen maailmasta. Hänen ajatuksensa ovat kuin kirjojen sivuilta kumpuavia sieluja, jotka avaavat lukijoille uusia näkökulmia ja herättävät keskustelua.

Marjatta kirjoittaa blogiinsa innoittamana lukemistaan kirjoista ja muista teksteistä. Hän jakaa lukukokemuksiaan, ihastuksiaan ja pettymyksiään. Blogissaan hän pohtii, miksi kirjat ovat niin tärkeitä ja miten ne vaikuttavat ihmisiin. Marjatta haluaa innostaa muita lukemaan ja löytämään uusia kirjallisia aarteita.

Thomas Carlylen sanojen mukaisesti: “Kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu.” Marjatta Mentulan blogi on kuin kirjallinen aarreaitta, joka avaa ovet mielenkiintoisiin maailmoihin ja tarjoaa lukijoille mahdollisuuden uppoutua sanojen lumoihin.

Kiitos, Marjatta, että jaat kirjallista intohimoasi ja rikastutat lukijoiden elämää! 📚🌟

Hih, minun ajatukseni kuin kirjojen sivuilta kumpuavia sieluja.
Copilot, thanks - you made my day! Jee...

Nyt vaan rinta rottingilla eteenpäin. Kyllä tekoäly tietää... 😁

Mutta nyt nälkä kasvaa syödessä, lisää luonnehdintoja tänne, kiitos! Jätetään bloggarihomma pois. Tunteekohan se muutoin meikäläisen? Ja taas vastaus tulee kuin pyssyn suusta: 

Marjatta Mentula on tunnettu kauneudestaan ja tyylistään. Hän on Jari “Bull” Mentulan vaimo, ja heidän suhteensa perustuu arkipäivän yksinkertaisuuteen ja rakkauteen. Bull on ammattimainen kehonrakentaja, ja Maru harrastaa body fitnessiä. He molemmat kilpailevat lajeissaan ja elämänsä pyörii kropan ympärillä. Maru työskentelee sporttivaatteita ja lisäravinteita myyvässä liikkeessä. Pariskunta on onnellinen ja arvostaa toistensa pieniä eleitä ja tavallista arkea. Jari on jopa todennut, että hänellä on maailman kaunein vaimo 1. 🌟

Että sillä lailla! 🙏

Kaksi kiinnostavaa sarjakuvaromaania sotaisista maista

Guy Delisle on kanadalainen sarjakuvapiirtäjä ja animaatiolokuvien tekijä.
Hän on tehnyt sekä kriitikoiden että lukijoiden suosioon päässeitä sarjakuvaromaaneja omista kokemuksistaan paikoissa, joissa on asunut Lääkärit ilman rajoja -järjestössä työskentelevän vaimonsa ja lastensa kanssa. 

Shenzen, Pjongjang ja Merkintöjä Burmasta kertovat Delislen matkakokemuksista Aasian maissa ja Merkintöjä Jerusalemista hänen havainnoistaan Israelissa elokuusta 2008 heinäkuuhun 2009. Kirja julkaistiin 2011 nimellä Chroniques de Jérusalem ja sen on suomentanut seuraavana vuonna Saara Pääkkönen.
Kirjan tekee tällä hetkellä erityisen kiinnostavaksi se, että Delislen vuoteen sisältyy myös yksi Gazan sodista, operaatio Valettu Lyijy.

Merkintöjä Jesrusalemista on päiväkirja niistä asioista, jotka kiinnittävät Delislen huomion ristiriitaisuudellaan, hassuudellaan tai järjettömyydellään.
Hän ei ole uskonnollinen ja voi siksi kommentoida objektiivisesti Israelin uskontoja ja niiden sisällä olevia ryhmittymiä.
Elämä monikansallisessa ruuhkaisessa Jerusalemissa on vaikeaa, koska eri uskonnoilla on eri juhlat ja vapaapäivät. Elämää hankaloittavat lukuisat rajanylityspaikat ja se, ettei koskaan tiedä, ovatko kaupat, virastot ja nähtävyyspaikat auki vai kiinni ja onko jokin ruoka-aines peitetty kaupassa muovien taakse, koska sen syöminen on tiettynä aikana kielletty.
Väkivalta on läsnä arkipäivässä niinkin hassuna näkynä, että lenkkeilijäporukassa joku juoksee iso kivääri selässään.  

Rabbi julistaa perjantaisin sapatin alkaneeksi puhaltamalla torveen torilla ikivanhan perinteen mukaan, mutta nykyajan torimyyjät heittävät häntä nauraen kesäkurpitsalla selkään ja hän pakenee suojaisaan kotikortteliinsa. Pyhä ja maallinen sekoittuvat. 

Vieraille riittää turistinähtävyyksiä. Kolmella isolla uskonnolla, juutalaisuudella, kristinuskolla ja islamilla on osin yhteiset, osin erilliset pyhät paikkansa erittäin ahtaalla alueella. Pyhän haudan kirkkoa hallinnoi kuusi kristillistä kirkkokuntaa, joilla kaikilla on tarkasti määritelty hoitovastuunsa, mutta käytännössä kirkosta huolehtii eräs arabisuku. Uskonnot näyttävät elävän sopusoinnussa keskenään vihollisenaan maallistuminen ja vielä pahempana poliittiset ambitiot, joissa uskontoja käytetään hyväksi.
Kuvatessaan ihmisten arkea Jerusalemin alueella Delisle antaa kiinnostavaa tietoa, jota poliittiset katsaukset eivät näytä. 

Delisle vetää piirrostyöpajoja ja ihmettelee valtavan suuria tasoeroja ryhmien välillä.

Kun hän opettaa sarjakuvaa modernille naisryhmälle, vanha tiukan linjan uskovainen mieshenkilö pauhaa lähettyvillä kuin itsekseen silmät maahan luotuina  ja naiset kertovat hänen moittivan heitä, mutta katsovan muualle koska kohti katsominen on kiellettyä.

Sarjakuvatyöpajoja pidetään myös Sanna Hukkasen matkapäiväkirjassa Taiga, Etnograafinen matkakertomus. Hukkanen kulkee Venäjällä suomensukuisten kansojen keskuudessa moskovalaisen tulkkinsa Annan kanssa. 
Kirja on julkaistu viime vuonna, se kertoo ajasta Venäjän syrjäseuduilla juuri ennen koronaa ja Ukrainaan hyökkäämistä.

 

 

Venäjällä ei ole sarjakuvan perinnettä. Sanomalehdissä ei ole strippejä ja tätä taidemuotoa on pidetty jopa länsimaisena propagandana. Kaikki on kurseille osallistuville uutta, mutta he saavat yleensä pian kiinni asian ytimestä ja innostuvat piirtämään. Monet valitsevat aiheeksi oman ryhmänsä syrjityn aseman.
Osallistujien taso Hukkasen kurssien kesken vaihtelee hurjasti kuten kollegallaan Delislellä Jerusalemissa. Kuvaamataidon opettajiksi kouluttautuvat saattavat olla heikompia ideoiltaan kuin täysin kouluttamattomat ihmiset.

Monikulttuurisuus Venäjällä on ollut sitä, että vähemmistökansat ovat saaneet tanssia ja esiintyä näytösluonteisesti kansallispuvuissaan, mutta omankielinen radioasema ja kirjallisuus on ollut liikaa. Neuvostoliiton hajottua vähemmistökielinen julkaisutoiminta oli elpynyt joksikin aikaa, kunnes sitä alettiin taas systemaattisesti vähentää. Uusi kielilaki on nyt estänyt sen sekä myös omankielisen opetuksen kouluissa.
 
Saamelaisalueille on tehty teemapuistoja, "etnoparkkeja", kuten reservaatteihin USA:ssa. Tyyli saattaa olla aika raflaava. Erään puiston kuuluisin nähtävyys on puu, jonka muodossa voi nähdä Leninin profiilin.

Tämäkin kirja kertoo paljon yhteiskunnasta ja sen ongelmista. Se vie ajatukset siihen, miten Venäjällä oli jo paljon ennen sodan aloitusta ryhdytty puhdistuksiin aitovenäläisyyden korottamiseksi ja vähemmistöryhmien hävittämiseksi.
Ollaan kaukana tasa-arvosta, kun vähemmistökansojen nuoria miehiä kerätään ja huijataan ensimmäisinä sotaan. Myös muualta maahan opiskelemaan tai töihin tulleita yritetään lahjoa rintamalle "lihaksi". 

Tällä hetkellä Sanna Hukkanen ei voisi tehdä tällaista matkaa.
Toivottavasti joskus tulee sellainen maailmantilanne, että se on taas mahdollista. Mutta mikä lienee silloin suomalais-ugrilaisten ihmisten asema?
Löytävätkö tutkijat heitä enää?

PS
Kiinnostuin Guy Delislen kirjoista Esmeraldan ansiosta (Esmeraldan eetos) ja Sanna Hukkasen kirjoista Hikkaj'n (Hikatusta) ansiosta. Kiitokseni heille!

PS2
Olen aiemmin kirjoittanut Sanna Hukkasen sarjakuvakirjasta Juuri. Tesktistä tuli "hieman" omiin muistoihinikin rönsyävä. Jos jaksat lukea, niin täältä (klik) löytyy. 

Horinaton helmikuuko?

Hurjan lumitalven satoa

Hämmästyin, kun näin inarilaisen Skábmagovat-elokuvafestivaalien mainoksen Helsingin Sanomissa (klik). Juuri on ollut kauhea polemiikki Katariina Sourin Lux Helsinki -valotaidetapahtumaan maalaamasta kuvasta jossa on nainen saamenpuvussa ja poro, miten kliseinen se on. No, mikä tekee tästä julisteen kuvasta ei-kliseisen? Sekö, että tekijä Ellen-Maarit Juuso on syntynyt Kilpisjärvellä?
Kliseinen, jään miettimään... kulunut, tavanomainen?

Sulaako nämä lumivuoret ikinä?

Katsoin eilen TV1:n Perjantai-ajankohtaisohjelman, jossa Sixten Korkman selitti, ettei nyt olisi mikään pakko kurjistaa vähävaraisia lapsiperheitä ja että hänen mielestään säästötalkoissa pitäisi kaikkien olla mukana. Minä lisään siihen, että minun mielestäni parempiosaisten pitää olla mukana etunenässä.
Porukka lakkoilee ja osoittaa mieltään eduskuntatalon edessä ja mitä tekee hallitus? Ei mitään.
Heikoimpien tukeminen vahvistaa demokratiaa ja eriarvoisuuden lisääminen rapauttaa sen.

Äänestin kummallakin kierroksella ensimmäisenä mahdollisena päivänä. Toivon Suomen saavan humaanin presidentin, sellaisen joka puhuu mitä tarkoittaa ja on köyhien ihmisten puolella. 
Kymppi on nykykouluarvosanoissa kiitettävä ja kasi on hyvä. Minun kouluaikanani 10 oli erinomainen ja 8 tyydyttävä. 

Ihanin aikakauslehdessä kohtaamani lausahdus on Jari Sinkkosen ET-lehden nro 3 haastattelussa: "Isovanhemman tärkein tehtävä on katsoa lasta lumoutuneesti ja rakastaa." Ja myös: " Tärkeintä ihmiselle on saada toisen ihmisen katse, kosketus ja kiinnostus. Niitä vastasyntynytkin tarvitsee, jotta kehittyisi ja pysyisi hengissä."

Mietin, eikö vanhempienkin pidä katsoa lastaan lumoutuneesti. Kaikilla ei ole isovanhempia ihailemassa. Entä riittääkö se, että on isovanhempien puuttuessa itse katsonut heitä lumoutuneesti, kun he ovat olleet pieniä ja kun he ovat isoja? Olisiko pitänyt kasvattaa myös taisteluasennetta ja kovuutta? Vastaan pitkän mietinnän ja itsetutkistelun jälkeen - ei. Tärkeintä on kasvattaa lapsi luottamaan elämään.
Uskon, että paljon huomiota saaneesta lapsesta kasvaa todennäköisimmin itseään korostamaton ja vahva ja ohikatsotulla on vaarana kehittyä ylimieliseksi ja heikoksi.

Askartelimme lapsenlapsen kanssa yksisarvisen, 
jolle löytyi kaveri paidan etumuksesta

Kyllä on itsensä kengittäminen hankalaa talvikeleillä.
Nasta-, pito- vai kitkapohjat? Nastat pitävät parhaiten, mutta niillä ei voi poikkeilla sisätiloihin kävelylenkin varrella. Minulla on irrotettavat liukupohjat, mutta niillä on pysyteltävä ulkona, koska ne ovat hankalat kiskoa pois ja taas vetää uudelleen kengän päälle. Samoin hankalia ovat varmaan nastakenkien päälle kiskottavat piikkisuojat, joita on eri merkeille erihintaisia. On myös älykenkiä, joissa nastojen pitäisi painua jonkin verran sisälle itsekseen pohjan mukaan (silti pilaavat lattioita) ja sellaisiakin joissa ne voi napsauttaa kantapään painikkeesta umpihuppeluksiin, mutta tiedän, että joskus ne voivat myös jäädä sinne pysyvästi. 
Turvallisinta olisi varmaan pysyä sisällä kesään asti.

Joonas Rinta-Kanto tekee Helsingin Sanomiin hauskaa sarjakuvaa Fok It.
Pari päivää siiten lehdessä oli strippi, jossa kaverukset muistelevat, etttä olisi ollut puhetta pitää horinaton helmikuu, mutta mönkään meni heti alkuunsa, "näinhän se sitte" ja "näin ne menee juu juu".
Horinaton helmikuu, hmm... minäkin tässä teille hajamietteitäni. 

Ai niin, se vielä, että sain tämmöisen kirjan, 1001 kirjaa jotka olisi pakko lukea ennen kuolemaa. Jaahas. Kävin läpi ja laskeskelin, että olisin lukenut näistä ehkä parisataa. Kirja on julkaistu Englannissa vuonna 2006, joten sen jälkeen kirjoitettuja ei ole mukana. Ensimmäisten joukossa on antiikin kreikkalaisen Aisopoksen nimiin merkityt, ehkä useamman tarinoijan, opettavaiset eläintarinat, Fabulae Aesopi, jotka on julkaistu kirjana Pariisissa vuonna 1475 ja viimeisenä Kazuo Ishiguron Never Let Me Go vuodelta 2005. Saa nähdä, inspiroidunko lukemaan jonkin kirjassa esitellyn teoksen. 

Romaanihenkilö näkee tulevaisuuteen 1930-luvun romaanissa

 

Tehtaan varjossa, 15. painos,
päällys Erkki Mattsson

Toivo Pekkanen kirjoitti romaaniinsa Tehtaan varjossa (1932) henkilöhahmon, Samuel Oinon, joka tuntuu kirjan luettua niin tutulta, että hänet on helppo nähdä eri elämänvaiheissaan, 14-vuotiaana köyhänä ja resuisena poikana, joka ottaa kannettavakseen ison vastuun, ihanteellisena nuorukaisena ja keski-ikäisenä osin illuusionsa menettäneenä, tyynesti elämäänsä suhtautuvana miehenä.

Kirjan prologissa Samuel saattaa vankileiriltä vapautuneen isänsä junalta kotiin. On kesä 1918 ja laihoja, likaisia kapinoitsijoita saapuu koteihinsa pitkin kesää.
Isä ehtii olla kotona vain muutaman tunnin ennen kuolemaansa. Hänen heikolla ruualla ollut vatsansa ei kestä ruisleipää ja silavaa. 

Isän hautajaiskahveilla saattajat alkavat hommata pienempiä lapsia lastenkotiin, mutta Samuel ilmoittaa, että hän menee töihin konepajalle ja ryhtyy elättämään kolmea sisarustaan ja äitiään. Tähän asti vapaana eläneestä, kansakoulua käyvästä neljätoistavuotiaasta pojasta tulee tehtaan työläinen.
 
Miten sellaisen pojan elämä sujuu? Samuelista tulee yksinäinen. Hänellä ei ole enää mitään yhteistä entisten kavereittensa kanssa, mutta hän ei myöskään pidä toisten liian nuorina työhön joutuneiden tavoista viettää vähäistä vapaa-aikaansa vetelehtien, tupakkaa poltellen ja naisille huudellen. Samuel on sisäistänyt kansakoulun siveellisen elämän opit. Perhe on suistunut köyhälistöperheestä kurjalistoperheeksi, mutta onneksi on kirjasto. Ainoa ihminen, jota Samuel tapaa perheen ulkopuolella, on kapinahenkinen serkku Pekka Valve. Serkun tarjoama poliittisen toimijan rooli ei sekään miellytä Samuelia. 
Samuelista kasvaa vakava mies, joka ei sovi oikein mihinkään ryhmään. Pekka Valve muotoilee asian pettyneenä niin, että Samuel on kuin tiili, joka ei sovi mihinkään ihmisten rakennukseen, vaan on vain muurarien tiellä.
 
Samuelin nuoruuden ihanin aika on se, kun hän löytää kaksi ystävää, työläispojat Eemilin ja Fransin, jotka myös lukevat ja ovat kiinnostuneita hänen kanssaan samoista asioista. Pojat kävelevät illat pitkät ja keskustelevat kirjoista, tieteen kysymyksistä, urheilusta, uskonnosta ja filosofiasta. Kolkot päivät konepajalla sujuvat, kun tietää taas illalla tapaavansa rakkaat sielunveljet. Kukaan näistä pojista ei ollut saanut valita ammattiaan, he tekevät sitä mitä on saatavilla, raskasta fyysistä työtä, välttämättömyyden pakosta. Siksikin vähäinen vapaa-aika ja vapaa-ajan ystävät ovat niin kallisarvoisia. 
 

Samuel on nyt kuudentoista, Eemil seitsemäntoista ja Frans täyttää pian kahdeksantoista, mutta ikäaero ei tässä suhteessa merkitse mitään, sillä kehitystasoltaan he ovat samanarvoisia. He kaipaavat nyt ennen kaikkea kiintymystä, toistensa myötätuntoista kosketusta. Keskustelut, kaikki nuo maailman asiat, joista he puhelevat, eivät lopulta olekaan niin kovin tärkeitä; paljon tärkeämpää on olla lähellä toisiaan ja kuulla toisen ääntä. Kuinka monta yötä vierähtääkään melkein aamutunneille asti kadulla seisten ja keskustellen. Ja sittenkin on vaikea erota, yhdessä olosta ei saa koskaan tarpeekseen, se jää aina kuin kesken. 

Joskus nämä kömpelöt, resuiset ja rahattomat pojat uskaltautuvat tanssiaisiin, ei tanssimaan vaan katselemaan tanssipareja sivusta. Tällaisen illan jälkeen he puhuvat yksinomaan tytöistä. He näkevät  naiset tavoittamattomina haaveolentoina ja ovat sitä mieltä, että heitä ei voi koskaan kohdella tarpeeksi hienotunteisesti. 

Samuelilla on aikuistuttuaan  mutkikas suhde naisiin. Hän löytää "heilan", kaikin puolin täydellisen nuoren naisen Elsan, mutta ei kosi eikä ryhdy perustamaan perhettä tämän kanssa, vaan antaa ajan kulua. Lopulta  he ovat yhdessä vain tottumuksesta ja Samuel kokee syyllisyyttä siitä että on vienyt Elsan parhaat vuodet täyttämättä tämän toivetta avioitumisesta ja lapsesta. Elsa ihailee miehiä, jotka rakentavat talon, mutta  Samuel haluaa vain lukea ja keskustella asioista, jotka ovat Elsalle vieraita.  
Samuelin tilanne on ymmärrettävä. Hän on jo kasvattanut yhden perheen ja elättää yhäkin heitä osittain. Äiti on tyytyväinen kun poika tuo palkan kotiin ja koti kohenee. Perhe pääsee muuttamaan yhdestä huoneesta kahden huoneen asuntoon. 
Samuelin epäröinti on ymmärrettävää myös siksi, että hän ei ole kokenut oikeaa suurta rakastumista. Kun se sitten tapahtuu ja hän löytää upean naisen, jonka kanssa voisi keskustella samalla tasolla kuten aikanaan Fransin ja Eemilin, tämä onkin naimisissa Samuelin törpön työkaverin kanssa.  
 
Hyvän seuran puuttuessa Samuel vetäytyy yhä useammin kamariin lukemaan ja kirjoittamaan tekstejä, joita hän ei lähetä minnekään. Kaiken lukemansa laatukirjallisuuden jälkeen Samuelin rima on korkealla ja hän kokee pöytälaatikkoon sullomansa harjoitelmat papereina jotka "ovat tulvillaan erään proletaarin toivotonta etsintää, erään alaluokkalaisen keskeneräisiä ja masentuneita ajatuksia". 

Lopuksi ollaan edetty jo 30-luvun lama-aikaan. Kaksi Samuelin sisaruksista on työttömänä, Samuel on edelleen konepajalla tekemässä yksitoikkoista työtä ja ostamalla sillä itselleen illan lukuaikaa.
Samuel miettii työväen asemaa ja huomaa heidän uskovan kaiken olevan hyvin kunhan vain valta siirtyy heille. Mutta onko kehityksen pyörä silloin todellakin pyörähtänyt eteenpäin ja pysähtynyt?

   Kerran koneet joka tapauksessa valloittavat maailman niin tarkoin, että tehtaat tuottavat ilman työmiehiä, että laivoja ja lentokoneita ohjataan radioaalloilla, että maanviljelijä ei tarvitse avukseen renkiä eikä piikaa. Silloin on työväenluokka täyttänyt tehtävänsä maailmanhistoriassa ja sen on aika poistua näyttämöltä. Mitä ihmiset tekevät silloin, häviävätkö köyhät silloin? Eikö tämä nykyinen aika ole sen alkua? Mies miehen, nainen naisen jälkeen leikataan irti ja heitetään sivuun, sikäli kuin he käyvät tarpeettomiksi. Voiko mikään järjestelmä heitä enää pelastaa? 
   Ehkäpä maailma tarvitsisi vain hiukan enemmän ystävällisyttä, hiukan enemmän hyviä ihmisiä, hiukan enemmän rakkautta?

Melkoinen näkijä tämä Toivo Pekkanen luomansa Samuel Oinon hahmossa! 

Mutta sitä ei Pekkanen osannut ennustaa, että hänelle niin rakkaita kirjoja alkaa lukea keinoäly ihmisille jotka eivät halua itse lukea ja että pian niitä alkaa ehkä myös sepittää tekoäly, koska niin tulee halvemmaksi. 

Pekkasen oivaltava teos edustakoon 30-lukua Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik), joka taitaa kohta ollakin kohdallani valmis.  

Ei koskaan enää

 

Eilinen, 27. tammikuuta, oli holokaustin uhrien muistopäivä, jolloin pysähdytäään kunnioittamaan Euroopan juutalaisten kansanmurhan uhreja ja säilyttämään heidän muistoaan, niin ettei tällaista enää koskaan pääsisi tapahtumaan.
  
Päivä sai minut kuuntelemaan kreikkalaisen Míkis Theodorákisin säveltämän Mauthausen-sarjan laulua Korkea veisu, jonka sanoma mykistää ja saa kysymään yhä uudelleen, miksi jotain niin pahaa tapahtui. Sanat lauluihin on kirjoittanut runoilija Iakovos Kambanellis, joka oli itse kokenut Mauthausenin keskitysleirin kauhut.
Korkean veisun suomalaiset sanat on kirjoittanut Pentti Saaritsa ja sen on laulanut erittäin koskettavasti Arja Saijonmaa, joka on myös kertonut, että koko neljän laulun sarja aiotaan levyttää tulevaisuudessa suomeksi. 

Korkea veisu -nimi on otettu tähän lauluun Raamatusta. Siinä ylistetään oman rakkaan kauneutta ja kysytään missä hän voisi olla samalla tyylillä kuin Vanhan Testamentin äärettömän kauniissa Rakkauden korkeassa veisussa eli Laulujen laulussa.  

Laulaja etsii keskitysleirille vietyä nuorta naista, rakastettuaan. Ehkä hän olisikin vielä elossa ja löytyisi tunnusmerkkien avulla.

Kuinka kaunis on rakkaani, katsokaa
kun arkileningissään hän ahkeroi
vain pieni kampa hiuksissaan,
veljensä suukko otsallaan.

Kukaan ei muista, kuinka kauniina hän kulkikaan,
kukaan ei muista, kuinka kauniina hän kulkikaan,
kukaan ei muista, kunka kauniina hän kulkikaan.

Muistojen kanssa vuorotellen kysytään eri tuhoamisleirien naisilta, ovatko he nähneet tätä naista.

Oi te Auschwitzin neidot,
oi te Belsenin neidot -
te ehkä rakkaani näittekin,
te ehkä rakkaani näittekin.
Te ehkä rakkaani näittekin?

Lopulta jotkut muistavat nähneensä hänet, mutta...

Me näimme kyllä naisen josta kerroit!
Ei nähty häntä leningissään
ei ollut kampaa hiuksissaan.

Hän seisoi jäätyneellä aukiolla
ja poltinmerkki kädessänsä hehkui;
keltainen tähti rinnassaan.

Laulu perustuu Kambanellisin omaan kokemukseen Mauthausenissa, jossa hän oli rakastunut liettualaiseen naiseen.
Keskitysleirit olivat maailman kansainvälisimpiä paikkoja, mikä on toteutettu hyvin unkarilaisen László Nemesin elokuvassa Son of Saul. Elokuvan tapahtumien taustalla kuuluu koko ajan eri kielten sekoitus.

Tällä hetkellä holokaustin uhrien muistopäivää tahraa Israelin valtion kostohyökkäys Palestiinaan. Israel on päättänyt  tuhota Hamas-terroristit tuhoamalla silmittömästi palestiinalaisia siviilejä, joiden joukossa he ovat päätelleet tappavansa myös terroristiryhmän jäseniä. Kyseessä on kansanmurha.

Tämän järjettömän hyökkäyksen vuoksi ovat myös Euroopan juutalaiset taas kerran saaneet vihaa osakseen. En ymmärrä, miksi.
Miksi pitää vihata kreikkalaista, suomalaista, saksalaista jne. joka ei ole ehkä edes koskaan käynytkään Israelissa? Keskitysleireiltä pelastuneiden jälkeläisiähän on kaikkialla maailmassa kuten ennen keskitysleirejäkin. Israelin valtio on eri asia.  

Vielä on sanottava, että se että minä kirjoitan holokaustin muistopäivästä ei tee minusta islamofobistia eikä Palestiinan siviilien puolesta puhuminen antisemitistiä. Eihän Lähi-idän kriisissä voi olla minkään muun puolella kuin rauhan. Molemmissa maissa on monen eri uskonnon kannattajia. 
Nykyään ei uskalleta olla oikein mitään mieltä mistään mustavalkoisten somelokerointien vuoksi. Siksi tämäkin huomautus. 

Islaminuskoisten sorto ja antisemitismi ovat molemmat vihan ilmentymiä. Molempia vastaan on yritettävä puhua ja toimia, koska Ei koskaan enää -periaate on osittain unohdettu ja myös tarkoituksella hylätty.

Tänä iltana jännitämme presidentinvaalien tuloksia. Toivon, että saamme humaanin, järkevän presidentin eikä ainakaan häntä jonka mielestä holokaustista puhuminen on ollut holohölöä, koska on paljon muutakin vainoa. Tämä päättely on hölöä, koska yhden muistaminen auttaa kiinnittämään huomiota muihinkin eikä laimenna niitä mitenkään.