Johanna Adorjánin kirja isovanhemmistaan, kunnes kuolema meidät...

 

Mitä ihmiset tekevät aamupäivällä, kun tietävät, että se on heidän viimeisensä? Kuvittelen, että he siivoavat, järjestelevät tavaroita. Että he vievät roskat ulos, mapittavat edellisen kuukauden puhelinlaskun, laskostavat pyykit ja painavat laskostettuja pyykkejä vielä kerran kädellä tasaiseksi, ennen kuin asettelevat ne kaappiin - nehän on kuitenkin tarkoitettu toisten silmille.

Müchenissä asuva toimittaja Johanna Adorján lähti kuusitoista vuotta unkarinjuutalaisten isovanhempiensa kaksoisitsemurhan jälkeen Tanskaan ja muualle Eurooppaan etsimään Veran ja Istvánin tarinan vaiettuja palasia. 
Hänen kirjastaan tuli kauniin rakkaustarinan lisäksi myös tarina kirjailijan omien monikansallisten juurien pohtimisesta, eurooppalaisista juutalaisista, Mauthausenin keskitysleiristä, musiikin rakastamisesta, Budapestista ennen toista maailmansotaa ja sen jälkeen ja Tanskasta, joka valikoitui sattumalta isovanhempien uudeksi kotimaaksi.

Ei ole varmaan parempia kotoutujia kuin Vera ja István Adorján. Lapset, Johanna Adorjánin isä ja tämän sisko, pantiin tanskalaiseen kouluun, jossa he oppivat kielen omaan tahtiinsa. István pääsi jatkamaan lääkärin työtään jo muutaman viikon kuluttua ja tuli pian myös laillistetuksi kirurgiksi. Vera ponnisteli, lähes liioitteli, tullakseen tanskalaiseksi kotirouvaksi. Hän ystävystyi naapurin rouvien kanssa, opetteli ompelemaan, hoitamaan puutarhaa ja laittamaan ruokaa. Budapestissa kotona oli ollut keittäjä ja pyykinpesijätyttö. Vera oli toiminut fysioterapeuttina ja harrastanut klassista musiikkia.
Kukaan ei saisi tietää, että he olivat juutalaisia kommunisteja Itä-Euroopasta.

Vanha elämä pantiin sivuun kuin takki, joka ei enää miellyttänyt. Uusi elämä Tanskassa oli se, joka merkitsi nyt. Oppiakseen kieltä isoäiti käänsi unkarilaisia reseptejä tanskaksi - mistä hänellä niitä oli, sitä ei kukaan tiedä -, ja lopulta hän julkaisi parhaat gulassi-, knöödeli-, pullapitko- ja kasvishöystöreseptinsä jopa keittokirjana. Kansikuvassa hän laskee höyryävää kulhoa tanskalaiselle tiikkipöydälle ja hymyilee suoraan kohti kameraa. Niin kilttinä kuin hän siinä on, niin ystävällisen palvelualttiina esiliina yllään hän muistuttaa minusta, en voi sille mitään, sadun seitsemän kilin äitinä esiintyvää sutta. 

Alkuteos Eine eksklusive Liebe ilmestyi vuonna 2009 ja suomennos Rakkaudessa erottamattomat vuotta myöhemmin. Kirjan on suomentanut Hanna Kjellberg. Se käännettiin nopeasti useille kielille. 

Johanna Adorján on omistanut kirjan isälleen, huilisti András Adorjánille.

Pidän Adorjánin kerrontatyylistä, jossa on mukana aimo annos huumoria. Isovanhempansa tuntien hän kuvittelee tilanteita, joissa nämä toisiaan teitittelevät vanhat ihmiset, loppuun asti vaimonsa "kalamarkkinoiden kauneimpana" nähnyt István ja miestään palvova Vera keskustelevat.
Mukana on myös autenttista materiaalia, kuten jälkeenjääneistä papereista löytynyt itsemurhasuunnitelma:
- 18.30 mietoa teetä ja paahtoleipää;
- kello 19 pahoinvointilääke (normaali annos);
- 19.30 tabletit, unilääke.

Isovanhemmat eivät dramatisoineet asioita. Keskitysleireistä kysyttäessä heillä oli vakiovastauksena "niistä ei puhuta". Ilmeisesti he suhtautuivat kuolemaankin arkisesti, nukkumaan menemisenä. Isoäiti oli kuitenkin soittanut päivää ennen  kuolinpäivää heidän luonaan vierailleelle 16-vuotiaalle lapsenlapselle kahdesti Wagnerin 'Isolden lemmenkuolon' ja kertonut ymmällään olevalle teinille Tristanin ja Isolden traagisen tarinan.

He menivät naimisiin elokuun 7. päivänä 1942. Pienimuotoinen tilaisuus, paikalla olivat vain perheet sekä muutama ystävä. Hääkuvassa isoäiti katsoo säteillen suoraan vierellään seisovaan isoisään. Hänellä on valkoinen kukka hiuksissa ja käsivarrella valkoinen kallakimppu. Isoisä päätä isoäitiä pitempänä, katsoo ylpeänä kaunista morsiantaan, vasemmassa kädessään uutuuttaan kiiltävä vihkisormus. Se oli siviilivihkiminen, kumpikaan ei uskonut jumalaan.

Lupasivatkohan he tuomarin edessä pysyä yhdessä kunnes kuolema heidät erottaa, tai kuten unkariksi sanotaan, kunnes lapio, harava ja suuri kello heidät erottavat? Tiesivätkö he jo silloin, että eivät tulisi odottamaan sitä? 

Mietin, miksi Vera, täysin terve 71-vuotias jumpparyhmiä vetävä nainen, halusi kuolla kuolemansairaan miehensä mukana. Hänellä oli kaksi lasta ja lapsenlapsia. Eikö hän nähnyt enää mitään merkitystä elämälleen?
Päädyn mietteissäni siihen, että vain Pistan (Istvánin hellittelynimi) kanssa hän, Musica (kisu, nimi jolla Pista häntä kutsui), oli oma rentoutunut itsensä.
He puhuivat tanskalaisessa ympäristössä unkaria keskenään, kuin salakielenä. Oliko heidän elämänsä kaikista sosiaalisista kuvioista, konserteista ja päivällisistä huolimatta kuin vakoojien peite-elämää?
Ja miten sellaista jaksaa yksin?

Adorján kysyy, onko tyypillisen juutalaista tappaa itsensä, kun on ensin selvinnyt holokaustista hengissä ja päättänyt sen jälkeen, että haluaa itse määrätä omasta kuolemastaan. 
Vai onko se tyypillisen unkarilaista? Unkarissa on korkeat itsemurhaluvut.

Vera oli myös turhamainen. Eräs sukulainen muisteli, miten hän oli häävieraana loistanut niin, että oli jättänyt morsiamen varjoonsa. Eikö Vera kestänyt vanhenemista ilman hänen kauneuttaan jatkuvasti ylistävän Pistan tukea? 

Adorján kuvittelee tuokion budapestiläisen hotellin aulassa. Isovanhemmat kävivät Unkarissa viisi kuukautta ennen kuolemaansa, isoisä jo hyvin heikkona, koska halusivat osallistua poikansa konserttiin. Vanha pariskunta istui sohvalla tyylikkäästi pukeutuneina tapaamassa ystäviään tarjoilijoiden kulkiessa ympärillä kahvivaunun kanssa. Mielestäni tämä keskustelu kertoo paljon heidän symbioosistaan.

Tarjoilija. "Ottaisitteko vielä kahvia?" 
"Pista, ottaisimmeko me vielä kahvia?"
"Hmm, mitä mieltä olette itse, otatteko Te vielä kupillisen?"
"Kyllä, miksipä ei."
"Jos Te otatte vielä, siinä tapauksessa minäkin otan."
"Kiitos, otamme mielellämme vielä kupilliset.

Tämä kirja, jonka olen lukenut kerran jo aiemmin vuosia sitten, askarruttaa minua. Mietin parisuhdetta ja sen symbioottisuutta. Mietin monia puolisonsa menettäneitä ystäviäni, miten he ovat selvinneet. 
Päivän Helsingin Sanomissa on Siri Hustvedtin haastattelu, jossa hän kertoo miehensä Paul Austerin kuolemasta ja sen jälkeisestä ajasta, josta hän on kirjoittanut kirjan Haamutarinoita. Hustvedt sanoo, että Paulin kuoleman mukana hän menetti arkipäivänsä. Nyt kaksi vuotta myöhemmin hän kokee, että Paulin kanssa elämä oli hauskempaa.
Uutisissa kerrotaan myös sarjakuvataiteilija Marjane Satrapin kuolemasta vuosi miehensä kuoleman jälkeen. Satrapin on kerrottu kuolleen suruun. 

Vielä Ernő Szépin Ihmisen hajusta ja hyvää Suomen luonnon päivää!

 

En viitsi pidentää edellistä kirjoitustani Ernő Szépin kirjasta Ihmisen haju (päiväkirja Budapestin juutalaisten selviämiskamppailuista 40-luvulla), vaan otan erikseen yhden kauniin ja tärkeän kohdan. Se on luvusta Missä on oikeus?. 

Arvostan suuresti hänen ylhäisyyttään, korkeimman oikeuden eläkkeellä olevaa tuomaria, herra G:tä. Hänellä ei ollut Ruotsin passia, mutta hän oli yli 60-vuotias ja odotti siksi vapautumista. Eihän hänen olisi pitänyt täällä koskaan ollakaan.
    "Missä on oikeus?" huusi hän tänäänkin. "Kysyn teiltä: Missä on oikeus?"
      
Szep käyttää nimen alkukirjainta heistä, joilta ei ehtinyt kysyä lupaa nimen käyttämiseen, koska hän ei tiedä, nolottaisiko (hän käyttää tätä sanaa) juutalaisuuteen yhdistäminen heitä ja olisiko heille tai heidän jälkeläisilleen siitä haittaa. Holokaustihan on vielä  menossa ja oikeudenkäynnit edessäpäin. 
Hän miettii, miten monta tuhatta kertaa herra G on kolmikymmenvuotisen uransa aikana, ennen kuin hänet sysättiin syrjään, kysynyt tätä kysymystä. Pakkoleirillä hän kysyy sitä päivittäin.

Hän ei halunnut tulla välinpitämättömäksi eikä tottua siihen, ettei ole oikeutta, että se on joutunut museoon kuin haarniska. 

Mietin aamulla, miksi lippu liehuu salossa. Tänään on Suomen luonnon päivä. Sen kunniaksi kävin katsomassa joutsenperhettä, jota olen seurannut pitkin kesää (klik). Perhe on pienentynyt kolmilapsisesta yksilapsiseksi ja kaksi munaa jäi hautomatta.  Joutsenilla on vihollisinaan mm minkit, ketut ja korpit. Joskus myös ihminen, kuten tässä meidän tapauksessa.
Pesän ympäristö oli täynnä pesää kohti heiteltyjä roskia, kokistölkkejä ja keppejä, mutta eivät nämä ole siellä olleet enää pitkään aikaan. Toinen vanhemmista vahti ison kiven päällä ja toinen oli poikasen kanssa aterioimassa kaislojen seassa. 

Pieni turvallisesti ison perässä

Pyörälenkkini kulkee yhdessä kohdassa peltojen viertä. Ah, sitä viljan tuoksua ja ruiskukkien sineä. Metsä on taas kerran täynnä luonnon antimia.
Suomen luonto on kaunis. 

Ernő Szép, Ihmisen haju

 

Unkarilaisen Ernő Szépin proosateos Emberszag ilmestyi vuonna 1945. Se myi huonosti, koska ei sopinut Unkarissa sodan jälkeen omaksutun sosialismin kirjallisuuskäsityksiin. Vuonna 1884 syntynyt Szép oli ollut tunnettu runoilija näytelmäkirjailija ja esseisti. Hän eli asemansa menettäneenä sodan jälkeen enää vajaat kymmenen vuotta.
Emberszag on löydetty uudelleen vasta viime vuosina, kun sen arvo osana holokaustikirjallisuutta on koettu tärkeäksi. Szepin kronikkamainen tyyli ja ronski sävy eroavat suuresta osasta holokaustin muistokirjallisuutta. 
Kirja julkaistiin Suomessa Basam Booksin klassikkosarjassa tänä vuonna nimellä Ihmisen haju. Kirjan on suomentanut alkukielestä Anssi Halmesvirta. Suomennos on erittäin onnistunutta, ja suomalainen teos sisältää myös alaviitteitä, joissa selitetään tekstissä esiintyviä termejä ja henkilöitä. 

Minullakin oli onni saada isku päähäni. Vastapäätäni eräs laiha pikku-ukko koetti nostaa lapiollisia nopeaan tahtiin.
    Sanoin hänelle:
    "Hiljennä hyvä mies tahtia, muuten et kestä."

    "Mitä siellä höpötetään?" Ja saman tien tunsin takaa iskun päähäni. Minulla oli hattu päässä ja isku luiskahti sivuun eikä se sattunut, uskokaa pois. Laiha, vaalea pojankloppi löi minua; näin jo eilen, miten hän nauttii väkivallankäytöstä. Mutta minulle ongelma ei ollut se läpsäytys, vaan tilanteen koomisuus, kun sain kuusikymmenvuotiaana iskun päähäni sellaiselta typerykseltä, minun oli vaikea hillitä nauruani. Kuvitelkaa, mitä olisi tapahtunut, jos tuo poika olisi huomannut minun nauravan hänelle. 
  

Tilanne on se, että joukko Budapestin juutalaismiehiä, joista suuri osa hyvissä asemissa ollutta väkeä, johtajia, liikemiehiä ja kulttuurihenkilöitä, on marssitettu kaksi vuorokautta pakkotyöleirille, jossa heidän olisi määrä kaivaa panssarikaivantoja, mikä työ osoittautuu mahdottomaksi sateen, liejun ja surkeitten työkalujen ja elinolojen vuoksi. Ruoka on syömäkelvotonta, nukutaan majoitustilaksi valitun tiilitehtaan tiilien päällä ja koetaan vilua. Useat miehet sairastuvat ja saavat vammoja.  Kirjoittaja toteaakin, ettei kaivuulla ollut muuta tarkoitusta kuin kiduttaa juutalaisia. 
Juuri ennen tätä sitaatissa kuvattua kohtausta eräs miehistä on ammuttu, koska häneltä löytyi vähäarvoinen seteli, vaikka kaikki arvoesineet ja rahat olisi pitänyt tiputtaa työalueelle tullessa koreihin.  

Kirja koostuu päiväkirjamaisista luvuista, joiden otsikot kuvastavat hämmästystä, ironiaa ja hirtehishuumoria: Minuakin lyötiin päähän, Leivänkuoria ja sellaista, Lounastauko ilman lounasta, Mennään jo, lähdetään pois, Yö.

Kirjoittaja saa parempaa kohtelua joiltain vartijoilta, koska on tunnettu kirjailija, joissakin vahdeissa taas juuri työleirille pakotettujen tunnettuus, varakkuus tai huoliteltu ulkonäkö (aluksi, pian kaikki näyttävät villi-ihmisiltä) synnyttää aggression. Eräs mies joutuu piestyksi vain koska "uskalsi näyttää korkea-arvoiselta maaherralta".
 
Kuusi - seitsemän vuotta sitten oli alkanut levitä sanonta "juutalaiset kuorivat kermat päältä". Oli säädetty vähitellen yhä lisää lakeja, joilla juutalaisia estettiin menestymästä. Jo vuonna 1920 oli säädetty laki, jolla säädeltiin yliopisto-opiskelijoiden määrää etnisen alkuperän mukaan niin, että juutalaisia päästettiin opiskelemaan vain suhteessa heidän lukumääräänsä. Työleirillä on pankinjohtaja, joka oli järjestänyt apua kotimaassa syrjityille lahjakkaille juutalaisnuorille, niin että he olivat päässeet jatkamaan opintojaan Prahaan, Padovaan ja Pariisiin. 
Juutalaisia oli määrätty eläkkeelle hyvistä viroista ennen aikojaan ja ajettu asumaan ahtaasti yhteisasuntoihin. Jossain vaiheessa tulivat ulkonaliikkumisajat ja keltaiset tähdet vaatteisiin ja taloihin, joissa oli juutalaisenemmistö. Huhuttiiin, että juutalainen jolta löytyy englanninkielistä kirjallisuutta viedään keskitysleirille, joten herra Szep ja siskonsa lämmittivät kylpyhuonetta kirjastonsa arvokkailla  englanninkielisillä kirjoilla.
Juutalaiset seuraavat uutisia maailmalta jännittyneinä. Tilanteet muuttuvat, Hitlerin kukistumista toivotaan. Moni on hankkinut Ruotsin ja Sveitsin passin, koska nämä maat ovat luvanneet ottaa vastaan juutalaispakolaisia.
Lakien noudattamista vahtivat paitsi sotilaat, poliisi ja vapaaehtoiset siviilit, niin innokkaimpina nuoliristiläiset, kaikkein juutalaisvihamielisin ryhmä.
  

Miksi meille tehtiin näin? Ihmettelimme päivittäin, miten syvälle propaganda voi kaivautua nuorten miesten mieleen. 

Szepin teos valottaa hyvin millaisia juutalaisia Budapestissä asui ja miten eri tavoin he suhtautuivat tilanteeseensa. Monet olivat vain etnisesti juutalaisia, katsomukseltaan uskonnottomia tai kristittyjä. Osa kuten Szep itsekin olivat hyvin isänmaallisia.
Szepille tietenkin oma äidinkieli oli hyvin tärkeä. Pahimpina aikoina "jamboreella", kuten hän leikkisästi työleiriaikaansa kutsuu, hän miettii, että voi sentään painaa asioita mieleensä ja kirjoittaa kokemastaan, mutta mistä kohtalotoverit saavat voimia.

Mieheni luki myös tämän kirjan. Kysyin hänen mielipidettään, ja hän sanoi: "Yllättävä. Kyynisen ronski. Mies joutuu vangiksi ja toteaa paskaaks täs, käydään tämäkin läpi. Kirja tuo mieleen Sotamies Svejkin seikkailut, samaa hulluutta. Natsien älyttömyyttä."
"Liikuttiko", kysyin. "Enemmän nauratti", hän totesi.

    Tuo poika oli komea, hänellä oli pitkä vaalea hiusvoiteella kammattu tukka. Siviilissä hän menisi taideopiskelijasta, mutta luulen hänen työskennelleen tehtaassa; hän oli niitä, jotka huusivat jalkapallo-ottelussa kurkkunsa kipeiksi. Voi olla, että hän oli ihan kunnollinen poika, vain revolveri, pistin ja aate villitsivät hänet. 
    Hän kohotti päätään ja alkoi karjua meille:"Neliriviin järjesty!"

Szep ei tuomitse, vaan tarkastelee ja raportoi. Hän rekisteröi ympärillään tapahtuvaa pahuutta ja hyvyyttä ja näkee, että ne molemmat kärjistyvät ääritilanteessa. Kun miehet makaavat tiilien päällä leirillään, osa varastaa toisten omaisuutta yön pimeydessä, osa peittelee vieressään nukkumista yrittävää. 

Kerronta käsittää muutaman viikon loka - marraskuussa 1944. Lopuksi armeija ottaa ryhmän huostaansa nuoliristiläisiltä ja jakaa vapautuslappuja tietyin perustein. Szep vapautetaan, koska hänellä on Ruotsin passi. Mitä sen jälkeen kenellekin tapahtui, jää kertomatta.

Tunnen, että siitä ei pidä kertoa, siihen ei pidä uskoa.
Ja sen, mitä tähän mennessä kerroin, sen 'if you want, remember, if you want, forget'.  

Erityistä on se, että Szep on kirjoittanut tämän teoksensa niin lähellä kaikkea kokemaansa. Hän toteakin, ettei ehkä muista kovin hyvin kaikkea tapahtunutta, varsinkaan leiriä edeltäviä tapahtumia, koska hänen mielensä on yhä väsynyt.
 
Surullista on se, että eihän juutalaisia ole kohdeltu hyvin Unkarissa holokaustin jälkeenkään. 
Ernő Szép kuului unkarilaisen modernismin perustajiin ja hänen olisi pitänyt saada arvostusta myös sodan jälkeen. Sen sijaan hän kuoli lähes unohdettuna Budapestissä vuonna 1953.
Kuinka monta hänen kaltaistaan menetettiin Hitlerin käskystä? Ja kuinka monta pidettiin syrjässä holokaustin jälkeen?

P S Tämä kirja saa paikan 40-luvun kirjana Sadan vuoden lukuhaasteessa (klik). 

Kamala Luonto -sarjakuvaa ja muuta silmiin sattunutta ja funtsittua

 

Helsingin Sanomien sarjakuvasivun parasta antia on Jarkko Vehviläisen ja Marja Lappalaisen Kamala Luonto. Muutama päivä sitten jäin katsomaan karhuherran kevätsiivousta. Sillä lailla! Slaavilaisten kansojen yhdistämisoperaatio?

Tämän päivän HS:sta luin Venäjän kasvatustieteen yliopistokoulutuksen uudistuksista. Yksi osa sitä on opettajiksi opiskelevien yhtenäiset asut. Niiden tarkoitus on "estää heitä sortumasta humanitaarisiin ylilyönteihin". Mitähän ne sellaiset ovat? Myös opetuksen sisältöihin tulee todennäköisesti periaatteeksi  ylilyöntien välttäminen. Kirjallisuuden historia ainakin on tarkoitus unohtaa ja keskittyä sanomalehtien antiin.
(Katri Kallionpää, Hulluudesta on tullut normi, sanoo professori, HS A 10, 27.3.)

Saammeko seurata miten naapurivaltiomme alentuu yhä yksinvaltaisemmaksi ja lopulta Pohjois-Koreaksi? Sanaa ylilyönti voisi nyt käyttää aivan muusta kuin opiskelijoiden pukeutumisesta.
Surullista.  

- - - - 

Pappi, väitöskirjatutkija Saara-Maria Jurva kirjoitti HS:n mielipidesivuilla, miten hänen esikoulussa oleva poikansa oli ihmetellyt kun tytöt saivat naistenpäivänä päättää ilman neuvotteluja, miten päivä vietetään, leikit ja kaiken muun, ja heille oli laulettu laulu, mutta pojilla ei ole mitään sellaista päivää. Kun päiväkodin pojat olivat kysyneet milloin heidän päivänsä tulee, niin heille oli vastattu, että vain tytöillä on erityinen päivä, koska pojat ja miehet tekevät päätökset vuoden kaikkina muina päivinä. (Päiväkodeissa pitää juhlia myös pieniä poikia, HS Mielipide, 18.3.)
- Kaikkina muina päivinä. Niinkö? Maassa jossa on naisenemmistöinen hallitus. 

Eilisen HS:ssa psykologi ja psykoterapeutti Hannele Törrönen muistelee, miten 1980- ja 1990-lukujen taitteessa hän joutui päiväkodin lelupäivinä tutkimaan kolmen poikansa reput, etteivät he veisi salaa päiväkotiin kiellettyjä leluja. Tytöt saivat viedä Barbie-nukkensa, mutta poikien He-Man-ukkelit ja Teräsmies-viitat olivat kiellettyjä. (Barbiet kävivät, He-Man-ukkelit eivät, HS Mielipide, 26.3.) 

Mitä näistä nyt sanoisi! Hölmöä, alleviivaavaa, valheellista, vääriä oletuksia sukupuolesta korostavaa, viholliskuvaa luovaa, lapsia ennakkoluuloisiksi kasvattavaa. Hirveää. 
 
Etsin kotialbumeista kuvia omista pojistamme pieninä. Yksi juoksee viisivuotiaana omatekoinen viitta selässä ja huutelee "Taikaviitta hulmahtaa" ja toinen leikkii He-Man-nukeillaan laittaen ne välillä taistelemaan kiivaasti.
Pojistamme on tullut hyviä, lempeitä miehiä. 

Jos nyt jonkin yhteenvedon näistä aatoksistani tekisin, niin se olisi varmaan se, että oltaisiin järkeviä. 

Ylilyöntejäkin voi olla niin monenlaisia.
Annetaan toistemme olla. Me saamme seurata uutisista, mitä on mielipiteen ja sananvapauden riistäminen ja hyväksytyn alueen kapeuttaminen.
Keskustellaan, väitellään, mutta ei kapeuteta kenenkään elämää.
Ollaan avaria ja hyviä toisillemme.

Tehdään hyvää.  

Kaksi kirjaa: masentavaa ja lohduttavaa lukemista

 

Mieko Kawakami on palkittu japanilainen kirjailija, joka kirjoittaa modernin yhteiskunnan ongelmista ja ihmisten selviämisestä. 
Romaanissa Heaven hän nostaa esiin nuorten väkivaltaisuuden toisiaan kohtaan. Päähenkilö on 14-vuotias poika, joka ottaa vastaan kaiken hänelle koulussa tehdyn pahan vastaan panematta kuin poissaolevana. Hän salaa haavansa aikuisilta ja yrittää elää koulun ulkopuolella normaalisti. Hän tietää, että hänen äitinsä pitäisi säännöllistä hakatuksi joutumista suurena heikkoutena ja häpeänä.
Häntä lähestyy samaa kokeva tyttö, ja heille syntyy salassa pidetty ystävyys, jossa molempien kidutuksesta, fyysisestä ja psyykkisestä, puhutaan vähän ja verhotusti. 
Mutta miten sellainen ystävyys pystyy säilymään, jossa ainoa yhdistävä asia on koettu, sanoilla vaikeasti kuvattava kauhu?
Mieko Kawakami on taitava kirjoittaja ja Heaven on kolkko väkivallan analyysi. 

Kirjan kohokohta on yllättävä kiduttajan ja kidutetun välinen keskustelu väkivallasta. Se mahdollistuu, kun poika kohtaa yhden hänen alentamissessioihinsa osallistuneen kasvotusten kahden kesken ilman jengiä. Kiusaaja käyttäytyy välinpitämättömästi kiusatun sähköistyessä tilaisuudesta kuulla totuus. Miksi juuri hän on heidän aggressioidensa kohde? Miksi jengi ylipäänsä käyttää aikaansa hänen halventamiseensa? Vastaus on masentava: he tekevät niin, koska voivat. 

    "None of this has any meaning. everyone just does what they want. They have these urges, so they try to satisfy them. Nothing's good or bad. There was something they wanted to do, and they had the chance to do it. Same goes for you. I'm sure that when you want to do something, if you can manage it, you're doing it, right? Same principle."

Entä syyllisyys? Eikö se, että hakataan salaa, ei avoimesti ja koitetaan olla jättämättä jälkiä, joita hakattu ei pystyisi selittämään pyörällä kaatumisella osoitakin, että tiedetään tekojen olevan vääriä? No ei, siinä vain varmistetaan, että hauskuus voi jatkua. Ei ole yhtä ainoaa oikeaa ja väärää, joskus toiset ovat niskan päällä, joskus toiset, ja omiaan pitää puolustaa. Se voittaa, jolla on voimaa.

    "... There's no beautiful world where everyone thinks the same way and they all understand each other perfectly. It doesn't exist. You think it does, but it's not real. When you really look at what's going on, everyone's living in their own world. They come into contact..."
 
Tämän kirjan lukeminen sattui nyt aikaan, joka todistaa kiusaajajengiläisen sanat oikeaksi. Venäjän johtotiimille ihmisten tappaminen omien vallantunteiden ajamana onkin "erikoisoperaatio" ja "eräänlaista mikrokirurgiaa". 
Tunne-elämän lilliputteihin on turha vedota syyllisyydellä ja säädyllisyydellä. Heihin vaikuttaa vain vastavoima. 

Siirryin lukemisissani runoista proosaan ja ajattelin pääseväni irti raskaasta todellisuudesta, jossa joudumme elämään, mutta toisin kävi. 
No, huomasin lainakirjapinossani  kirjan, jonka kansi lupaa huumoria ja tartuin seuraavaksi siihen. 

Huumorikirjallisuuden kiistaton kuningasko? Kanteen painettu mainoslause kyllä johtaa harhaan. David Sedarisin omaan elämään pohjautuva kirja Calypso (2018) ei ole  mikään vitsikirja, vaan lämpimällä jutustelevalla tyylillä kirjoitettu teos vakavista asioista koomisuutta unohtamatta. Kirjan lukuja voisi kutsua pakinoiksi ja joiltain osin kevyiksi esseiksi.
Calypso on ensimmäinen Sedarisilta suomennettu teos. Sujuva suomennos on Riina Behlin.

Kirja toimi juuri kuten toivoin. Se rentoutti ja vei mukanaan sellaiseen elämään, jossa toisista ihmisistä ja muista elollisista olennoista välitetään, heitä autetaan ja heidän heikkouksiaan ymmärretään. 
 
Sedaris kirjoittaa paljon omasta lapsuudenperheestään, ei pelkästään lapsuudesta, vaan siitä, millaista heidän, viiden sisaruksen ja isän, elämä on vanhoina tässä ja nyt. Isolla perheellä on viehättävä tapa viettää yhteisiä lomia, joilla luonteet ja kunkin erityispiirteet kalskahtelevat estottomasti.

Hyväntuulinen tyyli, ystävällisyys, utelias tarkailijan ote, ironinen katse itseen ja kujeileva katse läheisiin tuo mieleeni Mark Levengoodin. 

Käsiteltyjä aiheita ovat mm vanhuuden vaivat, sisarussuhteet, yhden perheenjäsenen itsemurha ja toisen alkoholismi, pakkomielteet, huoli 94-vuotiaasta isästä, homoseksuaalisuus, ihmisten tapaaminen kirjakiertueilla ja jätiläiskilpikonnat. 

En tiedä millaista pienissä perheissä on, mutta isoissa perheissä keskinäisillä suhteilla on tapana muuttua ajan myötä. Ensin paras kaverisi saattaa olla joku veli tai sisko, ja kaksi vuotta myöhemmin se on joku toinen. Sen jälkeen se todennäköisesti taas vaihtuu, ja sitten vielä kerran. Se ei tarkoita, että olisit riitautunut entisen läheisimmän sisaruksesi kanssa, vaan sinun tiesi on vain yhdistynyt jonkun toisen tiehen, tai toisinpäin. Syntyy trioja, jotka muuntuvat kvarteteiksi, ennen kuin jakautuvat kahden tiimeiksi. Kuvion kauneus on sen jatkuvassa muutoksessa.

David Sedaris on syntynyt ja vaikuttanut USA:ssa, mutta asuu nykyään Englannissa. Hän on paitsi kirjailija myös näyttelijä ja suosittu radiotoimittaja ja tv-esiintyjä. Hänet on valittu Yhdysvaltain taide- ja kirjallisuusakatemiaan, jonka jäsenet valitaan eliniäksi. 

Ihastuin niin tähän arjen absurdeista sattumuksista ammentavan kuvaajan tyyliin että ostin Helsingin näyttelyreissullani Akateemisesta hänen kokoomateoksensa The Best of Me. Siinä näkyy olevan myös muutamia Calypso-kirjan lukuja/pakinoita/esseitä. Kirja löytyi esseeosastolta, joten olkoon sitten esseitä. Voin verrata alkuperäistä ja suomennosta, jota pidän erinomaisena.
On kyllä houkuttavia nimiä näillä esseillä: Me Talk Pretty One Day (hirveä kielikurssiopettaja, luin jo junassa), Dentists Without Borders, Laugh Kookaburra, Understanding Understanding Owls, A Guy Walks into a Bar Car... 

Matkaraportti Unkarin maalta, iho vielä auringon hehkuisena

Heippa Rakkaat Lukijat! Täällä taas kotoisella maaperällä!

Kun laskeuduimme Budapestin koneesta iltayöstä, en voinut kuin todeta, että nyt jouduin paratiisista pakastimeen. Budapestissä oli noin 36 astetta ja Helsingissä kymmenkunta. Olisin niin halunnut tuoda hieman lämpöä mukanani.

Tihanyn niemellä

Ensin hajahuomioita matkalta. Kirjoitan myöhemmin kirjastoista, ehkä joistain matkalla lukemistani kirjoista, ehkä ajatuksia hääpäivästäkin.  

Asuimme Balatonalmádissa vuokratalossa. Matkan varannut poikani oli painottanut kahta asiaa, uima-allasta ja ilmastointia. Allas oli ok, mutta talon kaksi makuuhuonetta sisältävä alakerta oli täysin ilman ilmastointia ja yläkerran isoissa makuuhuoneissa oli puoli tuntia kerrallaan toimiva puhallus. Kaiken lisäksi ikkunoita oli - ihan aiheellisesti - kielletty pitämästä auki yöaikaan hyttysten takia. Ihmettelimme, miksi ihmeessä niissä ikkunoissa ei ollut hyttysverkkoja. Miehet etsivät ensin itse sähkökaappia ja kyselivät allaspojalta, miten hän ymmärtää tilanteen. Tämä totesi, että aikarajoite on varmaan "for economical reasons". Niinpä niin! Poikani alkoi tietenkin reklamoida, ensin kansainvälisen vuokrafirman paikalliseen toimistoon, ja kun vastaus oli lievästi ilmaistuna hämmentävä, niin sitten Helsingin päähän, josta määrättiin heti sähkömies purkamaan ilmastoinnin aikarajoite. Paikallisen omistajan mielestä puoli tuntia illassa riittää hyvin yläkertaan, ja jos ei olisi rajoitteita, niin vuokraajat pitäisivät ilmastointia yllä kaiken aikaa, ja alakertahan se on vilpoinen muutoinkin. Hah, vilpoinen, 35 asteessa! Saamme kai korvausta kärsimistämme saunaöistä. No, tällaiset episodit tuovat matkaan vain jännitystä ja kouliutuvat hauskoiksi muistoiksi. Talo oli muutoin hyvä, piha-alue viihtyisä ja ympäristö rauhallista.

Budapestissä yövyimme miehen kanssa kahdestaan perinteisessä Astoria-hotellissa. Voi mitä luksusta Suomen Omenahotellien hinnalla!

Aula kuhisi univormupukuisia vanhoja miehiä toivottamassa tervetulleeksi, kantamassa laukkuja ja kumartelemassa muuten vain. 

Sisustus henki keisarillisen ajan loistoa. Ilmastointi oli täydellinen, ja kylpyhuonessa tuoksuivat mitä ihanimmat kylpytuotteet.

Aamiainen olisi varmaan ollut ylellinen, mutta valitsimme mieluummin läheisen kahvilan sämpylät ja long coffeen, jotka nautimme puiston penkillä. Meissä on sen verran jäljellä reppureissaajan henkeä, että tuntuisi hassulta maksaa ensin huoneesta 70 euroa ja sitten aamiaisesta kolmannes huoneen hinnasta, 12 euroa kumpaiseltakin. Ja kuka edes pystyy syömään aamulla lihapullia ja kakkuja! Emme myöskään ota koskaan laukkuinemme taksia lentokentältä ja kentälle, vaan matkustamme yleisillä kulkuvälineillä. Minähän en saa nostella paljon mitään lonkan keinonivelen vuoksi, joten "nuorisotyylimme" säilyy siihen asti, kun miehen nivelet kestävät nostella kapsäkkejä.

Ruoka oli minun kokemukseni mukaan sekä hyvää että huonoa. Eräs tilasto kertoo, että Unkarissa on Armenian jälkeen maailman epäterveellisin ruoka. Pahinta oli rasvaisuus. Nykyään erotetaan perusmakujen joukossa myös rasvan maku. Minä inhoan sitä enkä pysty syömään esim. munkkeja tai kastikkeen joukossa olevaa märkää lihaa, kuorrutettuna se menee vähäisessä määrin. Gulassikeitot olivat hyviä, jukurtit samoin ja jäätelö taivaallista, minusta parempaa kuin kehuttu italialainen jäätelö.

Rantakioskeissa oli tarjolla langos-niminen kauhistus. Se on jälkiruokalautasen kokoinen öljyssä keitetty levy (munkin tai lihapiirakan oloinen), jonka päällä on kinkkua, juustoa ja smetanaa. Näytti siltä, että ihmiset kantavat kioskilta ylisuuria rahkapiirakoita. 

Vihannesten ja hedelmien käyttö ravintolaruuissa oli minimaalista. Kyllä niitä toreilla oli valtavasti, joten ilmeisesti kotiruoka on parempaa. Me söimme paljon tuoretta ruokaa aamu- ja iltapalalla asunnolla. 

Parasta matkassamme oli yhteisöllisyys. Tämä matka oli yhteinen vanhimman pojan perheen kanssa. Olimme viettäneet juuri  kymmenisen päivää Turun pikkupoikien kanssa, ja nyt saimme nauttia pitkään 12-vuotiaiden kaksosten, Elmiinan ja Ohton kivasta seurasta. 
Ohto kysyi aionko minä vlogata. Pari videobloggausta on ehkä tulossa, sitten kun peukaloita operoidaan ja kirjoittaminen vaikeutuu toipumisen ajaksi. Ensimmäinen leikkaus on jo elokuun alkupuolella. 
Vietimme yhteisen lomamme aikana miniän 40-vuotissynttäreitä sekä minun ja mieheni 40-vuotishääpäivää. Pojalla ja vaimollaan tämä oli myös nostalgiamatka vaihto-opiskelijavuoden seudulle. He olivat opiskelemassa Veszprémin kaupungissa 14 vuotta sitten. Nelosia kerrakseen meidän bileissämme.

Nuorin poikamme Aapo ja hänen vaimonsa Elina
viettivät pari päivää kanssamme ja jatkoivat autolla
Krakovan, Kaunasin ja Tallinnan kautta Suomeen. Heillä
oli jo monta viikkoa takana eri maissa.
The world is their oyster!

Nähtävyyksistä vaikuttavin oli Herendin posliinitehdas ja museo, jossa kaikki oli järjestetty modernisti, englanninkieliset opastukset ja hyvin laadittu 3 D-filmi. Herendin posliini on maailmankuulua. Sieltä ovat tilanneet astiastoja niin prinssi William kuin Arnold Schwarzenegger. Eräs Marjatta Mentula ei ostanut mitään, nautti vain näkemästään. Mieheni on tuonut aiemmalta Unkarin vierailultaan kauniin Herendin juustokuvun. Hän on käynyt ystävyyskaupunki- koulu- ja kameraseura-asioissa Oroszlányssa (Kuhmon ystävyyskaupunki) ja Balatonfüredissä (Kouvolan ystävyyskaupunki).

Opaskierroksella saimme nähdä kaikki työvaiheet. Tarkkaa työtä!

Tämä maalaustyö vie kuukausia.
Työllä osallistutaan kilpailuun.

Eräänä iltana kävimme jazz- blues- afrikkalaisen musiikin konsertissa, jossa portugalilaiset Carmen Souza ja Theo Pascal esittivät yhtyeensä kanssa musikkia uudelta levyltään Epistola. Souza osasi ottaa yleisönsä, ja Pascal oli taitava ja suloinen kuin pikku maahiainen. Yhtyeen saksofonistille oli ihan pakko huutaa bravoota. Unkarilainen yleisö oli yllättäen vaisumpaa kuin Suomessa. 

Me päädyimme myös miehen kanssa vuokraamaan auton, vaikka olimme ajatelleet selvitä yhdellä, pojan vuokraamalla. Yleiset kulkuvälineet tuntuivat hankalilta, junista vain osa ilmastoituja ja aikataulut eivät olisi aina sopineet menoihimme. Tiet olivat hyviä ja ruuhkia ei juuri ollut. Navigaattorin opastus lentokentälle oli palatessa omituinen, sikin sokin pitkin esikaupunkialueita, mutta siitäkin selvittiin.

Budapestissä liikuimme EU-senioreina metrolla ilmaiseksi. Tarkastajat vain vilkaisivat henkkaria. Kerran eräs heistä katsoi vähän tarkemmin ja sanoi:"FINLAND super!"

Rannat olivat Balatonilla puiden varjostamaa nurmikkoa. Niille oli tuotu penkkejä, pöytiä ja keinuja. Mikä erosi Välimeren rannoista, oli palvelun puute. Rannan päässä äärilaidalla oli ketjuilla kiinni kasa rantapetejä, muoviritilöitä ilman pehmustetta, ja niiden lähellä oli kuuden teinipojan "toimisto". Pojat ottivat maksun, kirjoittivat ison kuitin ja irottivat petin, mutta eivät tehneet elettäkään sen kuljettamiseen asiakkaan toivomalle paikalle. Peti piti itse raahata, mikä varmaan vähensi myyntiä. Lähellä oli myös kasa muovituoleja ketjulla kiinni. Olisin hankkinut meidän "leiriimme" pari tuolia myös, mutta ne eivät kuuluneet poikien vastuulle. He selittivät, että "a man" tulee joskus vuokraamaan niitä. He never came. Yritin pojille sanoa, että "no service, no money" mutta eivät he ehkä ymmärtäneet. Kapitalismin lait eivät ole vielä iskostuneet unkarilaisten rantabisnekseen.

Rantaravintoloissa oli pahaa langosta, hyviä hampurilaisia ja kanaa sekä ihania kaakaomassalla täytettyjä lettuja. Paikalliset ostivat myös paksuja friteerattuja kaloja ja kokonaisia suolakurkkuja.
Vähän oudoksutti palvelussa myös se, että rantabaarien työntekijät eivät tuoneet annoksia pöytiin, vaan tulivat annokset kädessä niiden eteen huutelemaan tilauksen numeroa ja ruuan nimeä unkariksi. Siinä sitten mietittiin, että jaahas tuollainen kana tilattiin, oisko se jo meille, rynnätäänkö hakemaan  vai kuuluuko se meitä aiemmin tilanneille. Nyt oli vielä vähän ulkomaalaisia, joten sekaannuksia ei tullut, mutta entäs kun saksalaiset täyttävät rannat elokuussa?

Vieraita kieliä käytetään Unkarissa hyvin vähän. Kyllä Unkari saisi EU-maana laitella kyltit ja ohjeet edes yhdellä vieraalla kielellä. Muistan edellisellä Unkarin käynnilläni pahoitelleeni tätä erityisesti museoissa, joissa pystyi katselemaan vain kuvia.

Oli hienoa, että pieni englanninkielisten kirjojen kauppa Bestsellers oli pitänyt pintansa Budapestissä. Kävin ostamassa sieltä kirjan paluulennolle. Valtavien ostoskeskusten kirjakaupoissa ei ollut minkäänlaista vieraskielisten kirjojen osastoa. 

Illalla Budapestissä

Kävimme mieheni kanssa yhdessä viimeksi noin kymmenen vuotta sitten Budapestissä. Silloin varasimme juutalaiskierroksen, johon ei ollut muita osallistujia kuin me. Meitä kuljetti kesätöinään oppaana toimiva englanninopettaja. Kävimme useissa museoissa, synagoogissa ja muistomerkeillä. Oppaamme osoitti eräältä vainoissa surmattujen taululta pitkästä listasta myös omien vanhempiensa nimet. Saimme kuulla häneltä tuoretta tietoa juutalaisten tilanteesta Unkarissa. Se ei ollut silloin hyvä ja on nyt luultavasti yleisen eurooppalaisen rasimin nousun vuoksi huonompi. Silloin ostin Imre Kertészin kirjoja. Tällä matkallamme ostin lisää unkarinjuutalaisten muistelmakirjallisuutta. 

Balatonin ruusuja.
Rose is a rose is a rose is a rose ... (Gertrude Stein)

Kirjastoni tällä hetkellä Strand Könyvtár

Terveisiä Balatonalmádista! Täällä ranta-alueella on auringonpalvojille pieni rantakirjasto, jonka valikoimaan en ole vielä tutustunut.

Seison rantakirjaston edessä Suomesta tuotu kiinnostava kirja kädessä. Kirja on Me muut, Kirjoituksia yhteiskuntaluokista. Muut matkakirjani ovat Luiz Ruffaton Rutosti hevosia ja L.P.Hartleyn The Go-Between. Olen lainannut kaikki matkakirjani minua upeasti palvelevasta Kouvolan sivukirjastosta Myllykoskella. Käyn paljon myös Kouvolan pääkirjastossa.

Kerron kotikirjastoistani kun palaan.

Eläköön suomalainen kirjasto!