torstai 27. lokakuuta 2022

Ja nämäkin jäivät mieleen Pohjois-Kyproksen matkalta



1. Katunäkymät, joissa oli sekaisin vanhaa ja uutta ja hyvin vanhaa, jopa roomalaisaikaista 



Lefkoşan kadulta, Kuva:Ume


Minareetin tulisi kurottaa aina korkeimpana kohti taivasta, ja 
onhan se tässäkin hivenen modernia rakennusta korkeampi. 


Karavaaniseralji jonka entiset matkustajien huoneet ovat nyt 
käsityöputiikkeja. 



Famagusta


2. Taitava, hauska ja innostava oppaamme Cem eli Sami

Sami ja kepin päässä apulaisensa Pekka

En saanut oikein hyvää otosta Samista, aina oli jonkun pää edessä, mutta kelpuutan tämän.
Meitä oli 44 ihmisen ryhmä, aivan liikaa, mutta niin vain Sami johdatteli porukkansa varmoin ottein ja aikataulusta huolta pitäen paikasta toiseen, jakoi infoa ja oli hauska. Opettajana työni tehneenä tiedän, mitä tarvitaan joukon kiinnostuksen ylläpitämiseen. Kuiva tieto ei riitä, pitää olla huumoria, lämpöä ja tilanneherkkyyttä. Harmituksen tunteita nostivat mm pakkovisiitit tietyissä myyntipaikoissa, mutta Sami osasi lohduttaa ja muistuttaa, että kyllähän me tiesimme, että ne sisältyivät ohjelmaan ja siksi matkamme olikin niin huokea. 
Cem on kotoisin Ankarasta. Hän puhui suomea, koska oli asunut Suomessa useita vuosia. Hän osasi katsoa asioita myös meidän silmillämme ja oli nähnyt maailmaa oltuaan oppaana monissa maissa. 
Saimme Cemiltä paljon sellaistakin tietoa, mitä en matkaopaskirjoista ole löytänyt, esim suosituimmat naisten ja miesten nimet (Fatima, Sofia, Ömer,Mustafa) ja keskipalkka (Pohjois-Kyproksella 8500 liiraa ja Turkissa 4500 liiraa). Ei ihme, että Turkin puolelta tullaan mielellään töihin Kyprokselle huolimatta tunnin lentomatkasta. Kurssi: 1 EUR = 18 TRY eli palkka olisi Turkissa vain 240 euroa. Kun katselin hintoja kaupoissa, niin eipä sillä Kyproksen lähes puolta isommalla palkallakaan paljon shoppailla. 


3. Mattoja, koruja, nahkaa ja turkiksia


Pasha Port Carpet Factory


Famagustan satamassa pääsimme tutustumaan moderniin mattoateljeehen, jossa esiteltiin toinen toistaan upeampia käsin valmistettuja mattoja, gobeliineja ja maalaukselta näyttäviä taideteoksia.
Näimme miten mattoja tehdään. Yhden maton kutominen saattaa viedä kolmekin vuotta. Kutoja pysyy yleensä samana, koska jokaisella on hieman erilainen käden jälki. Kutojat ovat pienestä pitäen äitiensä opettamia naisia maaseudun kylistä.

Tiettyyn esittelyvaiheeseen asti sai kuvata, mutta kun tuli taideaarteiden vuoro, niin kamerat piti siirtää laukkuun. Johtaja, joka seisoo keskellä sinisessä paidassa, kertoi syyn: plagiointivaara.
Luulisi, että isoimmat matot ovat kalleimpia. Ei suinkaan, kaikkein kallein työ oli pieni seinävaate Viimeinen ehtoollinen, joka oli kudottu hyvin ohuella silkkilangalla. Sen hinta oli kymmeniä tuhansia. 

Kun esitykset oli ohi, oli mahdollisuus hieroa kauppaa ateljeen myyjien kanssa. Meillä ei  ollut mitään aikomusta ostaa mattoa matkalta. Ei olisi varaakaan, ja pidämme enemmän pohjoismaisesta tyylistä.
Kuinka ollakaan vanha johtaja hakeutui minun ja mieheni luo, tilasi teet (turkkilaisessa kulttuurissa juodaan näissä tilanteissa aina teetä tai kahvia) ja pyysi keskustelemaan. Hän kertoi käyvänsä tehtaalla enää kahdesti viikossa ja lähinnä vain tavatakseen ihmisiä. Kun kehuin hänen englannin taitoaan, joka oli parempi kuin minulla, erittäin kaunista brittienglantia, hän kertoi käyneensä 10-vuotiaasta asti englanninkielistä koulua. Eipä ihme siis! Ja yllätys - hän oli ollut Ruotsissa kotikielenopettajana ennen kuin hakeutui liike-elämään. Tottakai hän ymmärsi, ettei opettajilla ole varaa arvomattoihin. Oli valtavan mukavaa jutella tämän herrasmiehen kanssa. 
Brittihallinnon vaikutus näkyy myös kouluissa. Pohjois-Kyproksella on hämmästyttävän monta yliopistoa, opetuskieli on englanti ja opiskelijoita on paljon Afrikasta ja Aasiasta. Näitä nuoria oli töissä opintojensa ohella hotellien ravintoloissa. 

Seuraavana päivänä ajeltiin Kyreniaan koru- ja nahkatehtaaseen.
Korutehtaassa esiteltiin koruja, joita voisi hankkia sijoitusmielessä. Jos rahan arvo katoaa, niin kullassa ja jalokivissä se säilyy. Turkissa tämä on ymmärretty, ja se näkyy esim perinteisissä häissä. Vieraat kiinnittävät sulhasen asuun seteleitä ja morsiamen asuun kultaa, niin että hän on lopuksi aivan kumarassa sen painosta. Vieraita häissä on satoja. Osalla saamastaan rahasta ja kullasta tuore pariskunta maksaa velaksi hankkimansa kodin.
Koruliikkeessä kukaan ei tyrkyttänyt. Myyjät olivat valmiina palvelemaan, jos joku todella halusi ostaa jotain. EXIT-ovi löytyi helposti ja suurin osa meistä vietti aikansa ulkona kahvilassa. Yksi pariskunta viipyi sisällä pitempään Samin kanssa, joka auttoi heitä tinkimisessä. Rouva tuli bussiin esitellen timanttisormustaan, ja ylpeä aviomies totesi:"Hän on sen arvoinen."

Nahkaliikkeessä esittelijä kertoi, miten heidän takkinsa ovat niin kevyitä ja hienoja, koska ne on tehty pienten vasikoitten ohuesta ihosta. Sain mielikuvan vauvan pulleasta kädestä omaa ryppyistä pergamentti-ihoani vasten. Ensin oli muotinäytös. Kopeannäköiset mallit viuhtoivat catwalkilla ja esittelivät todella kauniita kääntötakkeja, kelsejä ja  turkkeja. Sen jälkeen pääsimme seikkailemaan myyntitilaan, jossa oli melkein yksi myyjä kahta asiakasta kohti. Nostin takkia, joka oli kuin Tohtori Živago -leffasta ja kokeilin sen painoa, kevyt oli
. Naismyyjä tuli sanomaan, että siitä vain takki päälle, ja minä empimään. Enpä taida, kiitos. No, miksei? Arvatkaa, mitä minun suustani pääsi - ihan ystävällisesti: "Because it is an animal". Näen eläimen siinä. Myyjä pärrytti suutaan epäuskoisesti. Toinenkin myyjä lähestyi, ja kun en halunnut turhaan sovittaa takkia, niin kyseli, olenko vegaani. Selitin, että en ole ja on minulla ollut turkkikin, mutta enää ei tunnu siltä, että haluaisin eläimen nahkaa selkääni ja kangas on minusta parempi materiaali. Nuo takit muuten jäljittelivät kangasta, ei olisi aina edes arvannut nahaksi. Sain sen jälkeen olla rauhassa ja EXIT-ovikin löytyi. Ryhmästämme yksi oli ostanut söpön jakun, sama rouva joka sai sormuksen. 

Tunnen TSS:n matkoilla käyneen, joka on ostanut tuotteita joka kaupasta. Hän sai hiljattain kutsun ilmaiselle matkalle. Ei siitä matkasta kuitenkaan aivan ilmaista tulisi. Meidänkin piti ostaa lisäpaketti viimeiseen hotelliin, koska se toimi parhaiten all inclusive -periatteella. Ihan hyvä tällä kertaa näin, koska emme olisi jaksaneet koronaväsymyksessä lähteä joka päivä hotellialueen ulkopuolelle ja rannalla oleilua ei tarvinnut keskeyttää, kun ympärillä oli snack-baari, drinkkibaari, kahvila ja jäätelökioski.
 

4. En pidä all inclusive -matkailusta. 

Oli todella noloa kulkea ranneke kädessä kuin lapsi huvipuistossa. Myöskään ruokailutilanteet eivät tuntuneet luvatulta luksukselta, vaikka buffet-pöydät notkuivat herkuista. Kauhea hälinä, kilinä ja kolina, jonot - kuin ruotsinlaivoilla pahimmillaan, paitsi että siellä on melua pehmentävät kokolattiamatot. Minusta luksusta on se, että pöytään tarjoillaan ja siinä pöydällä on kangasliina ja kukkia, ympäristö on kaunis ja lämpimässä maassa pöytä on ulkona.
Tärkeää minulle olisi sekin, että ympärillä olisi myös paikallisia ihmisiä eikä vain suomalaisia ja saksalaisia turisteja. 
Seuraavaksi siis taas omatoimiselle matkalle, asunnon vuokraus paikalliselta ihmiseltä, retkien varaus kadunvarsien matkatoimistoista ja retket sekä hetket kansainvälisessä porukassa.

En ottanut edes kuvia niistä ylettömistä pöydistä, vaan paikoista joissa poikkesimme kaupungilla kiertelyn ohessa. 

çay ja börek


Turkkilainen kahvi  (kahvesi) on todella vahvaa,
puolet kupista sakkaa, kyllä virkistää 


5. Aasimafia ja vapaina liikkuvat kissat sekä koirat


Pohjoiskärjessä villiaasit perivät tiemaksua. Auton äänen 
kuullessaan ne astelevat keskelle tietä eivätkä hievahda
ennen kuin auton ikkunasta heitetään porkkanoita.  



Hotellialueen kisuja



Hotellialueella liikkui myös koiria. Ne kulkivat
huomaamattomina, astelivat portaita kuin ihmiset
ja latkivat aamuisin vettä uima-altaista.



6. Miesten maailma

Harmittelin, kun vaatekaupoissa oli niin vähän naisille vaatteita, lähinnä vain teinityttöjen biletysmekkoja, joissa oli aukkoja mahan kohdalla. Miehille sen sijaan oli runsaasti tasokkaita vaatteita. Mieheni osti itselleen sekä housut että minun kannustamanani kauniin paidan. Itse ostin karavaaniseraljin käsityöpuodista silkkilangasta tehdyt kukanmuotoiset korvakorut.
Turkkilaisessa kulttuurissa mies on perinteisesti naista arvokkaampi, Samikin kyseli vitsikkäästi aina bussissa, onko kaikilla kaikki tavarat mukana, myös vaimo. Asenteet ovat toki muuttunet ja muuttumassa. Nuori lääkäri sanoi, että kaikki onnittelevat häntä isosti, kun hän on saanut tyttövauvan. 


Ylä- sekä alakerta täynnä miesten vaatteita,
katukerroksessa kassat ja muutama ruma mekko
naisille. Päinvastoin kuin meidän kaupoissa.
Ei ihme, että herra Mentula laskeutuu siellä
niin polleana.

 

7. Maatila

Tyypillisimmistä nähtävyyksistä, linnoista yms löytyy kuvia googlesta, joten en laita tänne niitä, vaan muutaman kuvan maatilalta. Emännän juustonvalmistus kiinnosti, ihailin monia erilaisia uuneja ja muutuin itsekin maalaistalon lapseksi jälleen. 












Seuraavassa kirjoituksessani palaudun taas kirjabloggariksi. 😉



tiistai 25. lokakuuta 2022

Miten turha jako - pohdin Pohjois-Kyproksen matkalla kokemaani


Tyypillinen kyproslainen pikkupurtava,
tee ja simit


Matkat ovat ajatusten kätilöitä, kirjoittaa Alain de Botton kirjassaan The Art of Travel. Ja hän sanoo myös, että matka-ajattelun tyypillisin ominaisuus on vastaanottavaisuus. Pitää lähestyä nöyrästi jokaista uutta paikkaa, niin, miksipä ei myös omaa historiaansa. ja mieluiten junasta käsin.

Juna on ajatuksen paras apuväline. Tauotta eteenpäin kiitävä nykyhetki, kyllä vain, mutta samaan aikaan tuntuu kuin juuri junamatkan  rytmi houkuttelisi esiin muistoja, asioita joita emme enää uskoneet muistavamme.


Sitaatti on veljesten Kjell Westö ja Mårten Westö yhdessä kirjoittamasta kirjasta Vuodet.
Olisin mielellään matkustanut junassa Pohjois-Kyproksen matkallani, mutta koko saarella ei ole  rautateitä. Niitä on ollut sinä aikana, kun maa oli Ison-Britannian siirtomaa (1878- 1960) ja junilla kuljetettiin kuparia (mistä nimi Kypros), marmoria ja muita rikkauksia myytäväksi. Nyt rautateitä ei enää tarvita. Taatelit ja oliivit kulkevat kevyemmilläkin kulkuvälineillä. Maassa on myös vasemmanpuoleinen liikenne, ja näinpä aidon brittipostilaatikonkin. 

Pohjois-Kyproksen onnettomuus on sen joutuminen Turkin pelastamaksi sisällissodassa. Englannin vielä hallitessa maata kreikkalainen enemmistö alkoi vaatia maan yhdistämistä Kreikkaan ja ajaa pois englantilaisia. Maahan saatiin oma hallinto, jota johti arkkipiispa Makarios III, mutta Kreikka-haave vain yltyi kreikkalaisten kansanedustajien keskuudessa. Yhdessä sopuisasti elänyt väestö alkoi jakautua vihollisleireihin, kylissä otettiin yhteen, ja kun turkkilaiset selkeänä vähemmistönä olivat alakynnessä Turkki lähetti joukkojaan ja miehitti pohjoisosan. Pohjoisosa on nykyään nimeltään Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta eikä sitä ole tunnustanut kuin Turkki. Etelän ja pohjoisen välissä on YK:n turvavyöhyke. Ylityspaikkoja on kymmenkunta ja läpi pääsee todistamalla henkilöllisyytensä. 


Lippuja Pohjois-Kyproksella käytetään paljon
 ja niitä on aina kaksin kappalein,
oma lippu ja Turkin lippu 

Etelä-osa saarta kuuluu EU:hun ja on modernimpi ja rikkaampi kuin pohjoinen. Pohjoinen on "aidompi". Etelä on kehittänyt matkailuaan, pohjoisessa on upeita koskemattomia rantoja. 

Etelässä on korkeammat vuoret, joten ne ovat saaneet vettä paremmin kuin matalampien vuorten pohjoinen. Tällä haavaa tilanne on ilmastonmuutoksen johdosta kääntymässä vesiasiassa pohjoisen hyväksi, jolla on vesiputki Turkista meren pohjassa ja valtava pato, jossa vettä säilytetään jaettavaksi. Juomavesi ostetaan, Turkista johdettu vesi käy kaikkeen muuhun. 

Pohjois-Kyproksen matkailua jarruttaa sekin, että kaikki lennot on tehtävä Turkin kautta. Me laskeuduimme tunniksi Antalyaan, jossa lento muuttui kotimaan lennoksi ja nousi ilmaan laskeutuen vajaan tunnin kuluttua Lefkoşan (Nikosian pohjoisen puolen nimi) lähelle Ercanin kentälle. Sama systeemi palatessa.


Golden Beach (samannimisiä paljon muuallakin)
aivan pohjoisimmassa kärjessä eli Voiton nenässä

Kyproksen saari on kolmanneksi suurin Välimeren saari ja muidenkin kuin Kreikan ja Turkin kiinnostuksen kohde. Sijainti on tehnyt saaresta miehityksen kohteen useaan kertaan historiassa.
Yhtenäisenä valtiona oltaisiin vahvempia, mikä saarella hyvin tiedostetaan, mutta lietsonta vastakkainasetteluun on kiihkeää varsinkin vaalien alla, kuten nyt Turkissa. Erdogan ei kaihda mitään keinoja, kuten hyvin tiedämme änkyröinnistä Suomen ja Ruotsin Nato-asiassa.

Kummallakin puolella on sekä kreikkalaisia että turkkilaisia. Osa siirtyi jaossa "omalle puolelleen", mutta eivät läheskään kaikki. Lisäksi on vähemmistöjä, mm edelleen englantilaisia.

Kylissä saattaa olla eri puolilla tietä kreikkalainen taverna ja turkkilainen kahvila, mutta hautausmaalla on sovinnolliseti sekä puolikuita että ristejä. Pohjoiskyproslaiset eivät ole erityisen uskonnollisia, kirkot ja moskeijat ovat vähässä käytössä. Naiset pukeutuvat eurooppalaisittain ja ovat yhä enemmän mukana työelämässä. Alkoholijuomia on myynnissä kaupoissa hyllykaupalla. Uimarannalla näin tuulipuvun näköiseen hupulliseen asuun pukeutuneita naisia, mutta he olivat turisteja jostain arabimaasta. Tiukemman uskonnollisen kulttuurin maista tullaan mielellään lomailemaan maihin, joissa on maltillisempaa uskonnollisuutta, mutta myös vapaamielistä länsimaisuutta

Myös Pohjois-Kyproksessa on EU:n tukemia projekteja, mutta maa ei tietenkään, vain Turkin tunnustamana ja muille olemassa olemattomana valtiona, pääse nauttimaan EU:hun kuulumisen eduista.
Pohjoiskyproslaiset eivät myöskään voi osallistua urheilukilpailuihin oman
 maansa edustajina. 


Graffiti Nikosian/Lefkosan 
rajanylityspaikan lähellä 




Miten turha jako kahtia tällä kauniilla saarella!

Romaani, jonka ostin basaarista, brittiläissyntyisen kyproksenturkkilaisen Metin Muratin tuore kirja The Crescent Moon Fox kuvittaa elävästi päähenkilöidensä kautta maan historiaa. Jo sen omistuskirjoitus on koskettava.
"This novel is dedicated to all Cypriots, irrespective of ethnicity, religion or political affiliation, with the hope that reconciliation and common understanding of our respective hurt and suffering may one day come to pass." 
Kirja on siis osoitettu kaikille kyproslaisille riippumatta eroavaisuuksista siinä toivossa, että vielä joskus löydetään sovinto ja ymmärrys yhteisestä kärsimyksestä.




Olen sekä Istanbulin matkallani että nyt Pohjois-Kyproksella löytänyt hyvän historiallisen romaanin, joka on elävöittänyt matkalla näkemääni. Turkin reissulla se oli Ayşe Kulinin Last Train to Istanbul. Pidän siitä, että oman maan tärkeää kirjallisuutta nostetaan esiin omalle pöydälleen turisteja varten.
Tästä voisi ottaa oppia meillä Suomessa. Entä kuka kirjoittaisi maamme historiasta hyvän historiaa kuvittavan (nimenomaan kuvittavan, ei vääristelevää ja muuksi muuttavaa biofiktiota!) lukuromaanin, jossa on aikatasoja?
Muratin kirjassa I osa käsittelee vuosia 1933 - 1965 ja II osassa ollaan nykyajassa. Kun opas kertoo päivällä historiasta, niin tällainen kirja iltalukemisena on täydellinen elämys. 
Lukevia turistejakin nimittäin vielä löytyy. Basaarikirjakaupan nuoret myyjät kylläkin totesivat, että minä olin ensimmäinen, joka osti heiltä Muratin kirjan.
 

Matkabloggaajanne kirjoittaa seuraavassa raportissaan siitä, miten miesten maailma näkyy Pohjois-Kyproksen vaatekaupoissa, miten kiva opas hänellä olikaan onni saada retkilleen ja miten hän piti kovasti yhdestä pakkomyyntitapahtumasta, sieti toisen ja inhosi kolmatta. 





lauantai 22. lokakuuta 2022

Antoisa matka, vaikka koetteleva - korona pirulainen!

Kotona ollaan. Olo on voipunut osin toissaöisen lennon, osin toipilaana olon vuoksi. Saimme sen koronaperkuleen.
Ulkomailla sairastaminen tuo esiin paljon maan elintasosta ja käytänteistä. Ambulanssikyyti tuli koetuksi, samoin puolen päivän karanteeni. Onneksi emme olleet Kiinassa, siellä sitä oltaisiin edelleen.
Diagnoosista on nyt viikko ja kotitestit näyttävät edelleen kahta viivaa. Minun lähes ainoa oireeni on uupumus, miehelläni olo aaltoilee. 


Ryhmämatkan ensimmäiset neljä päivää oli tiivistä ohjelmaa. Minua alkoi väsyttää ja ihmettelin, että minä, aina niin innokas matkailija, koin oloni haluttomaksi ja uupuneeksi. Ajattelin, että nyt se oikea vanhuus on alkanut ja minun kun piti käydä sitä ennen virkeänä monessa paikassa. Toisaalta autoreissut ovat aina väsyttäneet minua, enkä ole itse suunittelemillani matkoilla retkeillyt koskaan kahtena päivänä peräkkäin. 
Loppuviikosta sai ostaa lisäretkiä ja ilmoittauduimme molemmat maatilapäivään. Siinä oli välillä rantapäivä, jonka jälkeen mies sanoi, että hänellä on kurkku kipeä ja haluaa jäädä lepäilemään. Minä totesin, että en taida olla itsekään ihan ok, mutta jos hän vain pärjää niin ehkä minä menen, koska olen odottanut historiaretkien jälkeen juuri tällaista tutustumista nykypäivän elämään.

Kumpikaan emme uskoneet, että meillä olisi korona, koska saimme viidennen rokotuksen viikkoa ennen matkaa. Meillä ei ollut edes kotitestejä mukana. Ympärillä oli kyllä huolestuttavan paljon voimakkaasti yskiviä, flunssaisenoloisia ihmisiä. Mietinkin, miksi noin sairaat ovat lähteneet reissuun ja liikkuvat ilman maskia buffet-ravintolassa. 


Maatilalla tutustuimme juustojen, halloumin ja parmesaanin, valmistukseen sekä vuohien ja lampaiden hoitoon. Olin ikionnelinen, kun sain syliini pienen kilin, mutta voi miten paljon se suloisuus painoikaan (uupumus!).

Illalla piti jaksaa pakata, koska aamulla siirryttiin reissun kolmanteen ja viimeiseen hotelliin, jossa saisimme viettää laatuaikaa rannalla ja altaissa nautiskellen ja herkkuja popsien.
Aloin pelätä, että minulla on keuhkokuume, koska olo muistutti samaa mitä olen kokenut keuhkokuumeessa ennen lääkitystä.
Seuraavana päivänä oleiltiin rannalla ja olo oli aika hyvä.
Illalla kuljin ruokahaluttomana kymmenien mezelautasten (alkupaloja) ohi ja jonotin pääruokaa, josta valikoin lohturuuaksi muusia ja köftejä (lihapyöryköitä). Hain vielä yli viidenkymmenen (laskin ne, kun olin toipunut/toipumassa) jälkiruuan joukosta - en hunajaa tihkuvia leivoksia, joita normaaliolossani olisin ottanut, vaan meloninpalan. Kun olin pannut sen suuhuni, tuli pahoinvointi ja muusi nousi suuhun. Onneksi pöydässä oli lautasliinateline, josta sain siepatuksi yökötyksen suojaksi paperiliinoja.
Silloin päätimme, että nyt on mentävä hotellin sairaanhoitajalle. Hän ymmärsi vain muutaman sanan englantia. Elehdin uupumustani ja toistin pneumoniaa. Hoitaja mittasi verenpaineen ja lämmön ja puisteli torjuvasti päätään. Sitten hän määräsi tulemaan aamulla uudelleen verenpaineen mittaukseen.

Tapasimme muita ryhmäläisiä ja he kertoivat, että yksi pariskunta ryhmästämme oli todennut kotitesteillä itsellään koronan jo edellisessä hotellissa ja tullut hotellille bussin sijaan taksilla ja alkumatkan oppaallemme oli oltu vihaisia, että tuo luksushotelliin sairaita. Minä ajattelin, että tässä massaturistipaikassahan on kauhean yskimis- ja räkimiskakofonian perusteella niin paljon diagnoisoimatonta koronaa, että ehkä turha erotella niitä, jotka kertovat tilanteestaan.

Aamulla hoitajalle mennessä alkoi itkettää, kun ajattelin, että tuskin saan sieltä mitään apua ja olo on oudoista oudoin. Möreä-ääniseksi muuttunut mieheni alkoikin jo epäillä meillä koronaa. No, hoitaja teki samat mittaukset ja kohotteli ymmällään olkapäitään, ei mitannut tulehdusarvoa, ei tehnyt koronatestiä, ei mitään. Minulta pääsi itku kesken selitysteni, joita hoitaja ei ymmärtänyt. Olin koittamassa kertoa, että Suomessakin olen saanut antibiootit jo ennen kuin testi näyttää keuhkokuumeen ja ilman sitä lääkitystä olen vaurioituneen keuhkoni vuoksi vaarassa. Mieheni ryhtyi jatkamaan, että hän kyllä tuntee vaimonsa ja tämä ei ole yhtään normaalia nyt, mutta siinä olikin jo vanhempi hoitaja silittämässä päätäni (naisen itkun voima!) ja kysymässä, haluanko siis sairaalaan. Minä kauhuissani ei ei sinne makaamaan, mutta antibiootit pitäisi saada. Niin, lääkärin tapaamista tarkoitin, korjasi hoitaja. Hitto, olisi vain pitänyt sanoa heti aluksi tiukalla äänellä vain kaksi sanaa: "Doctor, please!"

Seuraavaksi ambulanssiin, jonne minun ja mieheni lisäksi tuli myös yksi molemmat kätensä loukannut mies. Hotellissa näkyi jonkin verran kaatuilleita, kädet tai jalat siteissä. V
anhat, liikkumisessaan kömpelöt ihmiset, helle ja all inclusive, jossa kaikki juomatkin ilmaisia... ei hyvä systeemi, vaikka hauska oppaamme sanoikin, että siellä te olette kuin roomalaiset, kylvette altaissa ja "viinirypyleitä" tiputellaan suuhun ja pitäisköhän hänen jakaa teille vielä ne höyhenetkin. Oli tutustuttu roomalaisajan elämään. Merimiehet lepäilivät matkansa varrella Kyproksella kylpylässä, söivät herkkuja ja tyhjensivät välillä mahansa työntämällä kurkkuun höyhenen, jolloin saattoivat jatkaa herkuttelua.   

Vasta ambulanssissa hoitaja teki minulle koronatestin ja miehelleni myös hänen sitä pyydettyään. Positive! Ulvahdin tuloksen kuultuani, mutta sitten aloin siinä maatessa miettiä, että tämäpä saattaakin olla helpompi kuin keuhkokuume. Matka Famagustasta Bafraan oli noin 40 kilometriä ja ambulanssikyyti melkoista kolinaa. Pohjois-Kypros on köyhä maa ja se näkyi autojen tasossa, paitsi ökyrikkaiden venäläisten ja ukrainalaisten oligarkkien limusiineissa. He myös asuvat muista poiketen todella komeissa villoissa. 
   
Sairaalassa tapasimme lopulta henkilön, joka puhui hyvää englantia. Nuori lääkäri oli hyvin tehokas ja miellyttävä. Molemmille pistettiin kanyylit käsivarteen ja lääkitys tippumaan: minulle särkylääke, antibiootit ja vitamiinicocktail, Untolle samat paitsi ei antibioottia. Mukaan saimme kumpikin pussillisen lääkkeitä, minulla peräti neljä pakkausta, Untolla puolet vähemmän. Lääkäri itse juoksi hakemassa ne apteekista samalla kun yritti yhä uudelleen soittaa Turvan numeroon, jonka olisi pitänyt toimia 24h. Unto yritti chatti-palveluakin, ei vastausta. Niin sitten jouduimme maksamaan n. 900 euroa, joka toivottavasti tulee takaisin, kun arvoisa vakuutusyhtiö suvaitsee käsitellä asiamme. Lääkäri sanoi lähettävänsä moitekirjeen. Koskaan hänen urallaan mikään vakuutustoimisto ei ole pitänyt taukoja hätänumerossaan! Olemme nyt saaneet selville, että oli ruuhkaa ja chatti ei edes toimi viikonlopulla, vaikka piti olla auki tietyt tunnit lauantaina.  

Kun ambulanssia ei ollut saatavilla, lääkärimme ajoi meidät hotellille omalla autollaan. Meillä oli hauskat keskustelut. Haukuimme Erdogania. Lääkäri kertoi, että asuu Izmirissä,Turkissa, ja on kuukauden vanhan vauvan isä. Hän sanoi ikävöivänsä kotiin juuri pienen tyttärensä vuoksi, ja kun vaalipäivä tulee, hän haluaa olla ehdottomasti paikalla äänestämässä Erdogania vastaan, kuten kaikki ketä hän tuntee. Presidentti, joka mainosti vaalityössään itseään talousguruna, on aiheuttanut maahan ja tietenkin myös Pohjois-Kyprokseen hirveän ahdingon. Autojen hinnat ovat kolminkertaistuneet, yksi auto ostajalle itselleen ja kaksi Erdoganille, toteavat ihmiset. Lääkärin auto oli maksanut 25000 ja maksaisi nyt 125000 eli neljä autoa Erdoganille!
Lääkäri totesi, että kai hänkin kohta taas saa koronan, oli sairastanut jo kahdesti. Vasta jälkeenpäin tulin ajatelleeksi, että hän ei käyttänyt maskia. Ei ehkä jaksanut enää - kuuma ilmasto, kiire... 

Hotellilla sitten heti ottamaan selvää, miten olla ja elellä. Respassa komennettiin huoneeseen ja kerrottiin, että sinne tulee ruokaa. Kylläpä tulikin, semmoiset tarjottimet molemmille, että yhdestäkin olisi riittänyt nelihenkiselle perheelle. Seuraavaksi tuli soitto hotellin terveysryhmältä. Meidät oli nyt käsitelty ja päätetty, että saimme liikkua maskit päällä ja etäisyyksiä pitäen. Heh. Yksi myrskypäivä piti meidät huoneessa, kuten muutkin, mutta sitten tuli ihanat helteet ja ei kun biitsille.
Se harmitti, että olimme tutustuneet kivoihin ihmisiin, joiden seuraa nyt piti välttää. Huutelin: "Spitaalinen, varokaa." Se toinen koronapariskunta oli myös päässyt karanteenista ja vaikuttivat aivan terveiltä, kuten varmaan mekin, koska emme yskineet tai niistäneet. 









Jatkoa seuraa, kun jaksan. Ei tämä uupumus taida olla ollenkaan niin pahaa kuin keuhkokuumessa. Tänäänkin olen jo pessyt ja silittänyt matkapyykkiä monta koneellista. 

Oppaamme Cem eli Sami kertoi erittäin mielenkiintoisia asioita, joita koitin pistää muistiin ja jaan teille pikapuoliin. Sellaisia kirjojakin tuli luettua, joista haluan ehdottomasti kirjoittaa jotakin, ja myrskypäivänä lääkityksestäni piristyneenä hahmottelin pakinoita reissumme aikana olleiden Tyttöjen päivän ja Isovanhempien päivän teemoista. Ne on aivan pakko viimeistellä ja julkaista, koska minulla on molempiin niin hyvät kuvat. 


tiistai 4. lokakuuta 2022

Poissaoloilmoitus


Sippola, Orijärvi 1.10.22

Niin, pakko tehdä poissaoloilmoitus, ettette ihmettele. Olen reissussa parisen viikkoa enkä ota tällä kertaa mukaan toimistoläppäriäni. Pienemmillä laitteilla en viitsi kirjoittaa. Kirjoittelen kokemiani asioita talteen muistivihkoon ja raportoin vaikutelmistani sitten kotiuduttuani kuun lopussa.

En kait minä näin pitkää kirjoitusväliä ole pitänyt blogissa ikinä, vaikka olen tauoilla uhkaillutkin käsileikkausten jälkeen. Kyllästymisen takia ei ole koskaan tarvinnut pitää taukoja, niin kivaa tämä blogikirjoittaminen on.

Minne matka? Kyprokselle, pohjoisosaan. Etelä-Kyproksen rantapaikat kuten Ayia Napa, Larnaka ja Limassol ovat monelle tuttuja paikkoja tai tuttuja nimiä matkailumainoksista, mutta pohjoinen, "Turkin Kypros", ei ehkä niinkään. Mieheni innostui tästä matkasta huomattuaan Senioriopettaja-lehden ohessa huomattavan halvan matkatarjouksen, olisko ollut puoleen hintaan. Näitä tarjouksia on ollut muidenkin ammattilehtien välissä. Matkan järjestäjä on TSS, Travel Service Scandinavia, ja reissupakettiin kuuluu viikon mittainen kiertely ryhmän kanssa kulttuurikohteissa niin jaetussa Nikosiassa molemmilla puolilla kuin Kyreniassakin ja myös aivan saaren  kärjessä. Lopuksi kahdeksaksi päiväksi porukka kuskataan johonkin viiden tähden (ooh...) rantaparatiisiin. 
Epäröin ensin sitä ryhmämatkailua. Olen välttänyt sellaisia, koska tykkään tutustua paikkoihin itsekseni, omaan tahtiini, mutta toivottavasti ei tunnu liiaksi koululaisten luokkaretkiltä ja onneksi välimatkat ovat lyhyitä. Pohjois-Kyproksen pinta-ala on vain 3355 neliökilometriä.
Matkan halpuus selittyy sillä, että valtion matkailutoimi on mukana ja näillä retkillä poiketaan parissa paikassa, joissa tyrkytetään toisessa mattoja ja olikohan toisessa nahkatuotteita tai koruja. No joo, tämä ei ole minulle mikään ongelma; en ole ikinä kärsinyt myyjien innokkuudesta missään Turkin rantakaduilla tai basaareissakaan. Leikkiähän se kauppahommeli tinkaamisineen on. 

Kyproksella lämpötila on edelleen kolmenkymmenen asteen kieppeillä ja koko kesän ajan lämmennyt merivesi on vain asteen viileämpi kuin lämpimimpänä aikana elo- ja syyskussa. Toivon, että hotelli on niin lähellä rantaa että voin käydä meressä ennen aamiaista.  
Siellä sitten lueskelen varjon alla - ehdottomasti varjon alla, olen ottanut opikseni auringon vaaroista - ja pääsen tekemään omatoimisia reissuja mieheni kanssa erilaisiin kohteisiin tai niihin samoihin missä oltiin ryhmän kanssa, jos jäi mieleen, että haluamme viettää jossain enemmän aikaa.  

Täällä on jo valmistelut käynnissä: on keskeytetty sanomalehdet, hoidettu kirjastoasiat, valittu matkaan otettava matkaopaskirja, hankittu adapteri, saatu viidennet koronarokotukset, otettu esiin ohuita vaatteita ja mietitty mitä ottaa ja mitä jättää, ilmoiteltu tutuille poissaolosta - kuten nyt tässä teille lukijani. Vielä on yhdet 6-vuotissynttärit ja kodin siivousta. On kiva palata, kun kotona on siistiä. 
Mieheni tutkii parhaillaaan, miten wifi toimii matkakohteessa. Hotellit, kolmessa ollaan kaikkiaan, ovat tasokkaita, mutta voi olla että wifi ei toimi huoneissa, siksikään en viitsi kirjoittaa sieltä blogijuttuja. Teneriffalla, jossa viimeksi olin, löysimme yhden keittiön nurkan apartementostamme, jossa laitteet toimivat vaikkakin katkeillen. Kuvien tekeminen oli tuskallista, kun tiesi, että kotona oman pöydän ääressä kaikki toimisi näppärämmin. Jospa nyt sitten maltan odottaa...

Pitkästä aikaa matkalla tulee käytetyksi vierasta valuuttaakin, Turkin liiraa. Tällä hetkellä, äsken tarkistaessani 1 euro = 18,36 Türk lirası, mutta kurssi vaihtelee kaiken aikaa. Euroillakin pärjää kait aika monessa paikassa. 

Myllykosken Lemmensaari 2.10.22


Matkan valmistelu on kivaa kaikkine odotuksineen ja haaveiluineen. Olen matkustellut niin vähän, että lentokentätkin ovat minulle jännnittäviä paikkoja, ei mitään välttämättömiä siirtymisvaiheita. 

Kuvitan tätä juttuani viime päivinä ottamillani syyskuvilla. Kun palataan, niin väriloisto on varmaan jo ohi. Nämä kuvat olen ottanut puhelimella, kuten otan yleensä kaikki. Matkaankaan en ota muuta, matkakumppanilla on järeämpi varustus. Sieltä sitten erilaisia kuvia aikanaan.  

 

PS Ai niin, meinasi vallan unohtua: Hyvää Korvapuustipäivää 4.10!
Tämä päivä tulee ruotsista, Kanelbullens dag. Örfil on sitten se toinen korvapuusti. 


sunnuntai 2. lokakuuta 2022

Ajatuksia Sylvia Plathista, Elin Cullhedin Euforiasta ja biofiktiosta yleensäkin

 

Sylvia Plathin kuoleman jälkeen julkaistu romaani,
jota ennen häneltä oli julkaistu vain yksi runokoelma, the Colossus.
Tämän jälkeen julkaistiin nopeasti runokirja Ariel.




Luin Sylvia Plathin kirjan The Bell Jar (1963) aikoinaan nuorena alkukielellä. Aikuisiälläni, joskus 2000-luvun alussa ostin suomennoksen Lasikellon alla (1975) Anjalan kirjaston lopetusmyynnistä. Tämä kirja on tekstini alkukuvassa. Pidän sen kantta erittäin hyvänä ja kirjan mielenterveysaiheeseen sopivana. Nimi sen sijaan oudoksuttaa, onhan se kauniin kuuloinen, mutta mitä ihmettä se tarkoittaa. Joulukuusen kellot tulevat mieleeni. 'Bell jar' on lasikupu, tieteellisessä tutkimuksessa käytetty näytepurkki. Symbolisesti se voisi merkitä pakenevan ihmisen vetäytymispaikkaa omaan minäänsä, jolloin "Lasikuvun alla" olisi nimenä osuvampi.  

Olen lukenut jonkin verran Plathin runoja ja aivan äskettäin luin pitkän novellin Mary Ventura and the Ninth Kingdom, jonka hän kirjoitti opiskeluaikanaan 50-luvun alussa Mademoiselle-lehdelle, jossa sitä ei julkaistu. Novelli on julkaistu vasta 2019 omana kirjanaan.

Plathistahan tuli ikoni ja myyttinen hahmo varhaisen itsemurhansa jälkeen, ja ikoneilta julkaistaan kaikkea mitä löytyy, vaikka löydöt eivät olisi kovin tasokkaitakaan. Tämä novelli ei minua sytyttänyt. 
 
Lasikellossa Plath käsittelee taidokkaasti nuoruuden hämmennystään ja mielisairaalakokemustaan. Sen miten Plathin elämä jatkui voi lukea isosta määrästä postuumisti julkaistuja päiväkirjatekstejä ja kirjeitä.
Omassa hyllyssäni on 500-sivuinen teos Letters Home vuodelta 1976. Siihen julkaistut kirjeet on valinnut Sylvia Plathin äiti Aurelia Schober Plath, joka on myös kirjoittanut esipuheen ja kommentit kunkin 1- 3 vuotta käsittävän elämänjakson kirjeiden alkuun ja joskus myös selityksiä kirjeiden sisään.
Kirjeissä on kirjeenvaihtoa vuosilta 1950 - 1963, viimeisin viikkoa ennen itsemurhaa, hyvin järkevä kirje, jossa Sylvia kieltäytyy harkitsemasta Bostoniin paluuta ja vakuuttaa pärjäävänsä mainiosti Englannissa, jossa hänellä on ilmaiset mielenterveyspalvelut ja saksalainen au-pair apunaan. Hän on mukana BBC:n keskusteluohjelmassa ja kirjoittaa Punch-lehdelle. Elämä on rikasta juuri päättyneestä avioliitosta huolimatta.
Myyttinen yksinäinen, vimmainen ja synkkyyteen vaipuva Sylvia Plath tuntuu olevan hieman eri kuin mitä todellinen Sylvia Plath on kirjeistä päätellen ollut. 

Sylvia Plath oli erittäin riippuvainen äidistään. Miksi hän muutoin olisi kirjoittanut kotoa opiskelemaan ja työelämään lähdettyään 13 vuodessa 696 kirjettä perheelleen, lähinnä äidille ja veljelle? Siihen aikaan soittaminen oli tietenkin kallista, varsinkin kaukopuhelut Atlantin taa, jonne Sylvia lähti saatuaan stipendin Cambridgen yliopistoon. Sillä matkalla hän myös rakastui brittirunoilija Ted Hughesiin, tulevaan aviomieheensä, jonka kanssa asui ensin pari vuotta USA:ssa ja sitten muutti Englantiin.
Sylvia (Sivvy) kirjoittaa äidilleen koko ajan, raportoiden ja analysoiden, pikkuasioitakin luetellen ja amerikkalaisittain pirteyttä ylläpitäen. 

Lasten syntymä ja heidän hoitamisensa on lukemani perusteella ollut perfektionismiin, masennukseen ja ajoittaisiin maniajaksoihin taipuvaiselle nuorelle kirjailijalle liikaa. Myös ammatillinen kilpailu jo nimeä saaneen aviomiehen kanssa, kilpailu omasta ajasta, Sylvian turvattomuus ja mustasukkaisuus sekä vaativan maalaisasunnon ylläpito aiheuttivat riitoja. Sylvia tarrautui epävarmuuden tuntemuksissaan aviomieheensä samalla tavalla kuin äitiinsä vaatien ylenpalttista omistautumista ja huomiota. Pariskunta ajautui eroon miehen uskottomuuden jälkeen. 

Kirjeissä näkyy, miten Sylvia ponnistelee pitääkseen yllä optimismia kaikesta huolimatta. Hän on haltioissaan muutosta lasten kanssa Lontooseen, taloon, jossa runoilija W. B. Yeats on syntynyt. Siellä odottaa uusi elämä. Uudet joululahjarahoilla hankitut vaatteet ovat superihania ja uusi kampaus täysosuma. 
I do have to take sleeping pills, but they are, just now, a necessary evil and enable me to sleep deeply and then do some writing and feel energetic during the day if I drink lots of coffee right on waking...
(ote viimeisestä kirjeestä äidille 4. 2. 1963)

Ruotsalainen kirjailija Elin Cullhed on kirjoittanut romaanin Euforia, jonka alaotsikko on Romaani Sylvia Plathista. Alkusanoina kirjassa varoitetaan lukemasta kirjaa elämäkertana ja kerrotaan, että kirjan hahmoilla ja tapahtumilla on vastineensa todellisuudessa mutta ne ovat vain osa fiktiivistä tarinaa, jonka Sylvia Plath -niminen päähenkilökin on kuvitteellinen hahmo. - Tällaista on biofiktio! Yksi tulkinta ihmisestä, jota ja jonka läheisiä tässä Plathin tapauksessa on tulkittu moneen kertaan milloin mistäkin tulokulmasta, usein jopa syypäitä etsien. 

Cullhed on etsinyt kirjaansa materiaalia Plathin päiväkirjoista ja kirjeistä ja kirjoittaa minä-muodossa tämän elämän viimeisestä vuodesta. Kerronta tapahtuu imperfektissä ja loppupuolella kirjaa ikään kuin asioita tulevaisuudesta haudan takaa tarkastellen, jolloin oman putoamisen näkee selvemmin kuin tapahtumien keskellä milloinkaan. 

Seuraavassa sitaatissa Sylvia on majoittunut lastenhoitajansa asuntoon järjestäessään Lontoon asumistaan. Hän on vauhdissa, liikaa yrittäen ja masennuksen jälkeen maniaan liukuneena.   
Poikaystävä hörppäsi teekupistaan. Olin saanut yleisön. He odottivat seuraavaa sanaani, seuraavaa punaisiksi maalatuilta huuliltani putoavaa ajatusta. Näytin väsyneeltä, minulla oli ryppyjä, hymyni oli vaisu ja jäykkä - mutta sitähän minä en tiennyt, sillä kuvittelin yhä, että kaikki sanomani oli totta ja että ilmensin omaa todellisuuttani. 
    Että he näkivät sen, mitä heille näytin. 
    Se ei ollut totta.
    Olin jo kuollut.
    Olin jo siirtynyt eteenpäin, enkä tiennyt, että olin tehnyt tarjouksen omasta ruumisarkustani. 
    Että olin itse asiassa allekirjoittanut sopimuksen hautapaikastani.
    Käyttänyt siihen viimeiset rahani.
    Ja pyytänyt äitiä takaajaksi. 
    Siksi hän oli huolissaan; hän aavisti sen syvällä sisimmässään kaukana Bostonissa, ja sen tähden minä i n h o s i n häntä.
    Kukaan ei saanut pysäyttää minua. Kuinka väsynyt olinkaan... Eikö kukaan todella nähnyt merkkejä? Ei, olin pysäyttämätön. Susan ja hänen poikaystävänsä olivat liian nuoria havaitsemaan varoitusmerkkejä; heistä minä olin hassu. Aivan pahuksen hauska. Tarjosin heille viihdykettä. Mitä - tuo - hullu - nainen - oikein - puuhaa?


Kyllähän tämä Cullhedin kirja on mukaansatempaava romaani, mutta tunnen jotain samaa vastenmielisyyttä sitä lukiessani kuin mitä tunsin lukiessani Riitta Jalosen romaania Kirkkaus, jossa hän eläytyi uusiseelantilaisen Janet Framen elämään tämän elämäkertakirjojen pohjalta. 
Mieluummin luen näiden kahden kirjailijan omia kuvauksia elämästään kuin toisten kirjailijoiden toisintoja tai tulkintoja niistä.
Koen biofiktot yleensäkin jotenkin epäreiluina varsinkin silloin, jos henkilö on jo itse kirjoittanut elämäkertansa tai jos puolitodessa biofiktiossa kohdellaan kuvattavia henkilöitä huonosti ja jotakin päätettyä missiota varten vääristellen. 
Tässä en sellaista huomannut, paitsi että Cullhedin Sylvia uhoaa euforiassaan olevansa vielä joskus miestään suurempi, kun taas reaalielämän Sylvia toteaa kirjeessään äidille, että paras jäädä Englantiin lasten ja töidensä vuoksi, vaikka hän joutuukin kaiken aikaa näkemään, miten ex-miehen töitä ylistetään. Suhde äitiin on kirjeissä hyvä ja äiti tukee tytärtään sekä emotionaalisesti että taloudellisesti, kun taas Cullhedin kirjan Sylvialla on patoutunutta vihaa äitiään kohtaan. Fiktiossa tarvitaan särmiä ja isoja tunteita, siksi erilaiset painotukset.

Biofiktioita ohjataan lukemaan itsenäisinä teoksina irrallaan oikeista tosielämän henkilöistä. Hm, miksi näin? Eikös Veikko Huovisen Veitikka toimi juuri niin, että sitä peilataan Führeriin (kylläkin ilkikurisesti vääristäen, mikä tähän kirjaan sopii) eikä johonkin tuntemattomaan Adolf Hitleriin, samoin Norman Mailerin Adolfin Linna kertoo meille juuri tietyn pikkupojan elämästä, ja Tove Janssonista kertovia elokuvia me katsomme elokuvina the Tove Janssonista, kuten englannin kielessä asia näppärästi ilmaistaisiin.  

Vielä eräs huvittava anekdootti Cullhedin kirjasta. 
Sylvia on palaamassa Irlannin matkalta, jonne pakotti miehensä tarkoituksenaan saada hänet, jo toiseen rakastuneen, vielä takaisin viehätysvoimallaan. Mies karkaa Sylvian vaativuudesta ja kiihkeydestä pelästyneenä ja Sylvian on palattava laivalla yksin kotiin. Hän näkee komean pariskunnan lattialla ja päättää matkia ihailemansa tyylikkään naisen kampausta ja olemusta juuri alkamassa olevassa uudessa minuudessaan. 
Imeskelin drinkkitikkua ja katsoin naisen lyhyttä tukkaa, joka kihartui niskasta pienille kiehkuroille. Hän oli varmaankin suomalainen, sillä aina kun hän avasi suunsa, ilmoille puhkesi kurkkuääniä vilisevä sanatulva. En kyennyt irrottamaan katsettani hänestä. 
Kurkkuääniä? Suomen kielessä? Ehkä Sylvia on sekoittanut suomalaiset hollantilaisiin. Minulle taas on parikin amerikkalaista sanonut, että heidän korvaansa suomen kieli kuulostaa siltä kuin kiviä kalskauteltaisiin yhteen. 

Lopuksi pari valokuvaa teoksesta Letters Home. Nämä kuvat on otettu vain noin kuusi viikkoa ennen itsemurhaa.   
Jos ihminen näyttää tältä vähän ennen kuin tappaa itsensä kaasulla lastensa nukkuessa viereisessä huoneessa, niin luulen, että mikään muu ei selitä hänen päätöstään kuin yliryöpsähtänyt, hallitsematon perfektionismi, joka ei anna rauhaa epäonnistumisen hetkellä. Joustavamman persoonallisuuden omaava ihminen taipuu ja odottaa parempia päiviä.

Näissä kuvissahan ilo on silmissä asti, ja lapset ovat hyväntuulisia ja hyvänä pidetyn oloisia. Voi poloiset pienet Frieda ja Nicholas... ja voi miten turha itsemurha, kuten itsemurhat yleensäkin ovat. 





Kuhanhäntäjottae

Ai että mitä siansaksaa tuo otsikko on? Etkö tunne suomen murteita, se on kaenuulaenen tapa ilimasta jotta kunhan jotain . Minulla on kaiken...