Fernando Pessoa ja Persoonat

Kaukana itsestäni itsessäni kulkeudun
erilleen siitä joka olen:
Varjo ja liike josta muodostun.
(Fernando Pessoa)

Portugalilainen Fernando Pessoa (1888 -1935) on 1900-luvun tunnetuimpia ja erikoisimpia eurooppalaisia runoilijoita.
Hän hankki elantonsa kääntämällä kauppaliikkeitten ulkomaankirjeitä ja kirjoitti paljon erilaisia tekstejä runoista ja kirjallisuusarvosteluista horoskooppeihin. Hän julkaisi runoja sekä omalla nimellään että kolmen heteronyymin kautta, joita hän kutsui Persooniksi. Nämä kolme hahmoa, Alberto Caeiro da Silva, Álvaro de Campos ja Ricardo Reis kirjoittivat kukin omalla tyylillään ja kritisoivat toisiaan julkisuudessa, Álvaro de Campos tuli jopa sotkemaan Pessoan platonista rakkaussuhdetta kirjeillään. 
Pessoan minuudessa oli näkyvissä dissosiatiivisuutta jo lapsena ja kaiken kaikkiaan hänellä oli kymmeniä persoonia ilmentämässä minuutensa eri osia, jotkut niistä lähellä Pessoan persoonaa, jotkut ei.

En minä aina ole sama siinä mitä sanon ja kirjoitan.
Muutun, mutta en muutu paljon.
Kukkien väri ei ole sama auringossa
kuin pilven kulkiessa yli
tai kun yö saapuu
ja kukat ovat varjon värisiä.
Mutta joka katsoo tarkkaan näkee että ne ovat samat kukat.
Sen takia, kun en näytä pitävän yhtä itseni kanssa,
katsokaa minua tarkkaan:
jos olin kääntymässä oikeaan,
nyt käännyn vasempaan,
mutta aina olen sama itseni ja seison samoilla jaloillani -
Aina sama, kiitos taivaalle ja maalle
ja valppaille silmilleni ja korvilleni
ja sieluni kirkkaalle yksinkertaisuudelle...
(Alberto Caeiro da Silva)

Pessoa julkaisi eläessään kirjan muodossa vain yhden niteen sonetteja ja vuotta ennen kuolemaansa runoelman Mensagem (Viestejä), mutta lähipiirin tiedossa oli, että hänellä oli laaja julkaisematon tuotanto järjestettynä isossa matka-arkussa. Siellä olivat eri pinoissa omat runot, Persoonien runot ja laaja kokoelma pienproosaa nimellä Livro do desassosego (Levottomuuden kirja), jonka tekijäksi Pessoa oli merkinnyt Bernardo Soaresin. Soares on tutkijoiden mukaan tavallinen pseudonyymi, ei minuuden osa kuten nuo kolme Persoonaa tai aivoihmistä, jolla nimellä suomentaja Pentti Saaritsa myös heitä kutsuu runokirjassa En minä aina ole sama. Tämä kirja on yksi monista, joita matka-arkun paketeista on koottu. 

Alan tuntea itseni. Minua ei ole.
Olen välimatka siitä mikä haluan olla siihen

                                                   mitä muut minusta tekivät,
tai puolet siitä välimatkasta, sillä onhan myös elämä...
Se minä loppujen lopuksi olen...
Sammuta valo, sulje ovi ja lakkaa läpsyttämästä
                                                        tohveleitasi käytävässä.
Jää minä yksin huoneeseen oman itseni suureen rauhaan.
Se on halpa maailmankaikkeus.

(Álvaro de Campos)

Kiinnostuin niin paljon Pessoasta, että lainasin useamman kirjan kirjastosta. Katsokaa noita nimiä! 
En minä aina ole sama, Minusta minussa on ainakin kaksi, Minussa on monta - vielä on hakematta Minä se olen.
Huomasin pitkässä listassa Pessoa-kirjallisuutta myös José Saramagon romaanin Ricardo Reisin viimeinen vuosi. Runoilija Pessoa on kuollut, mutta hänen alter egonsa Ricardo Reis elää ja seuraa Pessoan jalanjälkiä yksinäisenä Lissabonissa. Kirja kertoo Euroopasta ja Lissabonista vuonna 1936 ja sitä on pidetty yhtenä Saramagon parhaista teoksista.

Ollaksesi suuri, ole kokonainen: älä mitään
          itsessäsi liioittele äläkä sulje pois.
Ole täydesti joka asiassa. Pane kaikki mitä olet
          pienimpäänkin mitä teet.
niin kuin koko kuukin mahtuu joka lampeen
          koska se loistaa korkealta.
(Ricardo Reis)

Oma muistini ei ole mitään, ja tunnen
         että se joka olen ja se joka olin
         ovat eri unia. 
(Ricardo Reis)

Äiti sanoi, Äitienpäivän aikaan 2025

Jos olet yötä jonkun tytön luona, 
Äiti sanoi, soita minulla ja anna
hänen puhelinnumeronsa, jos satun
yhtäkkiä kuolemaan, haluan että saat tietää siitä
joltain perheenjäseneltä etkä
lukemalla kuolinilmoituksen sanomalehdestä.
Voit ottaa tytön mukaasi hautajaisiiin, 
jos hän haluaa tulla, mutta mene ensin
kotiin ja vaihda vaatteet.
Muista pukeutua mustaan pukuun ja solmioon.
Pidä huolta isästäsi ja katso,
ettei hänkin kuole murehtiessaan sitä, 
oletko sinä vielä elossa. Ja jos
saankin vain sydänkohtauksen
ja toivon sinun käyvän luonani sairaalassa,
lupaan olla nolaamatta sinua kertomalla
puhelimessa, että olen äitisi.
Sanon, että olen naapuri.

Hal Sirowitzin runot ovat kutkuttavan hauskoja. Kaikki jotka ovat lukeneet amerikanjuutalaisten kirjailijoiden romaaneja ja katsoneet Woody Allenin elokuvia, tietävät termin "Jewish mama". 

Jewish mama syyllistää, touhottaa, suunnittelee asioita poikansa puolesta, vähättelee häntä ja samalla odottaa häneltä suuria. Pojasta pitää tulla vähintään lääkäri tai lakimies, vaikka äidin on muistutettava häntä vielä aikuisena parturiin menosta. 
Elämä on täynnä vaaroja, ja jos ei äiti muista varoitella ja kontrolloida, niin poika jättää sormensa auton oven väliin, olkoon hän minkä ikäinen tahansa, ja vajoaa pummiksi eikä saa koskaan tyttöystävää. Eräässä Woody Allen -elokuvassa äiti, pieni mummo, marssii tomerasti naisystävä toisessa kainalossa ja käsilaukku toisessa kohti pojan toimistoa, jossa tällä on menossa tärkeä palaveri. Äidin asia on aina tärkeämpi kuin mikään muu. 
Jewish mama -suhtautuminen näkyy juuri suhteessa poikaan, samoin omaan aviomieheen, mutta ei koskaan tyttäreen, jonka vuoksi ei tarvitse murehtia, koska hän on sukupuolensa vuoksi tuttu ja luotettava.

Hal Sirowitz on kertonut Äiti sanoi -runojensa saaneen alkunsa opiskeluaikaisista illanvietoista, joissa hän kavereineen istui ringissä tarinoimassa ja se jolla oli hulluin ja hankalin äiti voitti.

Tunnustan, minussa on jonkin verran Jewish mamaa, ei sitä syyllistämistä ja vähättelyä, ei tietenkään, minähän ihailen poikiani, mutta pikkuasioista huolehtimista, sitä kyllä. Olen ristiriitaisesti aina luottanut poikieni pärjäämiseen isoissa asioissa (ehkä liikaakin silloin kun olivat nuorempia), mutta epäillyt, että eivät muista vaihtaa talven tullen pitkiin kalsareihin - yhä vielä - ja ravintolasta lähtiessä saatan kysyä, pitääkö kenenkään käydä vessassa (oh, my god...) ja pojat ovat siis syvällä keski-iässä. 
En ymmärrä, miten huolehtimista voi olla koskaan liikaa ihmisten välillä. Eihän rakkautta voi olla liikaa. 

Jotkut naiset näkevät lapsensa ja puolisonsakin ikään kuin itsensä jatkeena ja ulottavat itsekehun välttämisen myös heihin, jotkut taas leveilevät julkisesti lastensa saavutuksilla niitä suurennellen ja harvinaisena pitäen. Kumpikaan asenne ei tietenkään ole lapselle hyvä eikä ympäristön mielestä miellyttävä.

Amerikkalainen, juutalaistaustainen Hal Sirowitz on runoilija ja erityisopettaja, nykyään jo eläkkeellä työstään. Hän on paitsi kirjoittanut myös esittänyt runojaan lavalla ja televisiossa.
Mother said on hänen ensimmäinen runokirjansa, se ilmestyi 1996 ja Hanna Kjellbergin suomennos kirjasta 1999.
Sirowitz on maininnut taiteellisiksi esikuvikseen Woody Allenin ja Franz Kafkan. Häntä on verrattu usein toiseen amerikanjuutalaisuutta värikkäästi kuvanneeseen kirjailijaan, Philip Rothiin.
Sirowitzin kirjoja on käännetty 13 kielelle. 

Minut nämä runot saavat nauramaan ääneen, mutta tiedän, että jotkut eivät näe niissä mitään hauskaa. "Sanon että olen naapuri" - kihihihi...

Jo nimet ovat hauskoja Kuolemansanoma (runo tämän juttuni alussa), Irti koukattu silmä (jos kurkkii auton ikkunasta, niin oksa pistää silmään), Terapeutti läheltä kotoa (siksi, että voi tulla käynnin jälkeen äidin arvioitavaksi), Myöhäinen puhuja (poika alkoi puhua kolmivuotiaana, kunpa ei olisi... ).

Hyväksi lopuksi ote runosta Päivän alku, jossa äiti motkottaa siitä, että poika ei petaa sänkyään eikä tajua sitä mielipahan määrää, minkä äidille aiheuttaa, koska hänelle päivä alkaa vasta kun sänky on pedattu.

Ei minun tarvinnut käydä koulua oppiakseni 
äidiksi, Äiti sanoi. Se tuli ihan 
luonnostaan. Jos panin tuttipullon
suuhusi, olit onnellinen. Jos otin
sen pois liian nopeasti, itkit.
Ja jos jätin sinut yksin, pitkästyit.
Siksi minua hämmästyttää, että kaikkien 

näiden vuosien jälkeenkään sinä et tiedä, 
miten olla poika. Kun minä opin kaiken tämän
sinusta, sinä et oppinut minusta mitään.

Hyvää äitienpäiväviikonloppua joka taholle!  

 

Kuva perhealbumista 80-luvulta, 
Salaisuuden välittäminen

P. Mustapäätä lukemassa Eino Leinon päivänä 2024

 

Kuva Tiina/Kirjaluotsi

Hyvää Eino Leinon, runon ja suven päivää!
  

P. Mustapää (1899 - 1973) on yksi ikiaikaisia mielirunoilijoitani.
Olen näemmä rakastunut hänen runoihinsa jo lukiolaisena 60-luvun lopussa. En olisi muistanut, ellen olisi nähnyt hyllyssäni tätä kirjaa ja ryhtynyt kummastelemaan silloisia koulutytön alleviivauksiani ja merkintöjäni.
WSOY:n Kirjallisuutta kouluille -sarjassa julkaistiin kymmeniä klassikkoteoksia suomalaisilta ja ulkomaisilta kirjailijoilta Juhani Ahosta ja Helvi Juvosesta Molièreen ja Karen Blixeniin.

Olisin halunnut kuvata tämän kirjan ruiskaunokkikimpun kanssa, mutta en
löytänyt ruiskaunokkeja, vaikka kävin monessa paikassa niitä etsimässä.
Koulukasvistostanikaan en tätä Centaurea cyanusta löytänyt, joten tyydyin
kasvikirjaan kuvausrekvisiittana. 

P. Mustapään runoja (1967) on kirjallisuudentutkija Maunu Niinistön kokoama kattava teos, jossa on runoja Mustapään kaikista siihen mennessä julkaistuista kokoelmista.

Kaikilla on heikko kohtansa.
minulla myös: laadin lauluja.
Särjin siteet. Uudet siteet punon.
Yhä uuden kirjoittelen runon. 

(ensimmäinen säkeistö runosta Tasangot)

P. Mustapää on taiteilijanimi, jonka takana on Martti Haavio, tiedemies, folkloristi ja akateemikko.
P. Mustapää oli modernisti ja oman tiensä kulkija.
Toisin kuin silloinen eksotiikkaa, eurooppalaisuutta ja koneromantiikkaa korostava nuorten kirjailijoiden ryhmä, Tulenkantajat, hän keskittyi perinteisen suomalaisen kansanrunon maailmaan ja käyttää runoissaan kansanrunouden keinoja, kuten säetoistoa, arkaismeja ja kronikkatyyliä. Monissa runoissa on kansansatujen naiiviutta, mutta lapsekkaan muodon takana vakavampia kerroksia.

Monet P. Mustapään runoista ovat monelle tuttuja lauluina, joita eri säveltäjät ovat tulkinneet omalla tavallaan: Tein lasinkuultavan laulun... Vain pieni kansanlaulu, ja sanoja ei ole ollenkaan... Olet kaunis, Marguerita. 

Läkkiseppä Lindblad on hahmo, jonka kautta P. Mustapää kertoo elämästä, hurmaantumisen hetkistä, alakulosta, nuoruudesta ja vanhuudesta, kesän autuudesta ja kuolemasta, joka saapuu syksyn myötä.  
Lindbladin rakastumisen kuvaus on niin riemukasta, että siinä voi kuulla lintujen laulun ja tuntea auringon ihollaan. Lindblad on kuin karsinastaan laitumelle päästetty niittykukkien seassa kirmaileva vasikka.

Tämän proosallisesti sanoa voi,
Mutta samalla Siionin musiikki soi,

Ja hietatöyryllä Kidronin ojan
Voi nähdä laulavan keruubipojan,
ja yrttitarhassa Jerikon
punaruusu kukkaan puhjennut on. 
Niin: ruumiillisesti on Lindblad tässä
tuvan keskelle siirtymässä.
Vaan sielu on riemuiten kohonnut maasta
ja nauttii hurmasta autuaasta.
(viimeinen säkeistö runosta, Aamulypsyn aikaan, jossa Lindblad on juuri löytänyt ovenraosta lattialleen heitetyn rakkauskirjeen) 

Mitkä ovat mielirunojani P. Mustapäältä? Monikin.

Tällä kertaa ihastuin pitkään kronikkaan Dominus Krabbe, jossa kuusi eri henkilöä kertoo haudastaan nousseen pappi Krabben ja tämän hevosen karmeasta näyttäytymisestä. Runossa on huumoria ja hienoja toistoja eri henkilöiden kuvauksissa ratsastajasta, jolla on "silmät jäiset ja tylyt". Syntinen, aikanaan työstään erotettu Krabbe karauttaa saarnastuolin asti ja saa aikaan seurakunnassa hurmiotilan, joka on verrattavissa pohjoisen lahkolaiseuroista kerrottuihin rajuihin kohtauksiin.
P. Mustapää kiihdyttää tässä runossa tekstinsä valtavaan laukkaan, jossa saa nauttia sekä rytmistä että vanhahtavasta sanastosta.

Ja silloin kummitus lopetti. Emme nähneet enää häntä.
Hän oli riuska ja kippura ja paksu ja pienenläntä, 
oli leuassa pikkuinen piikkiparta ja jalassa pieksunhylyt,
kuten sakariston taulussa. Ja silmät jäiset ja tylyt.
(keskeltä kronikkaa)

Viimeisestä illasta on aivan toisenlainen runo, niin hyväätekevän haikea ja niin romanttinen. Rakastavaisten on erottava - jostain syystä. Olen aina ajatellut, että he ovat eri säätyä eivätkä siksi voi enää tavata toisiaan. Mieheni sanoi, että hän on ajatellut jäähyväisten syynä olevan sotaan lähtö.

Istuimme kahden tanssilavan luona.
Ja sinä olit kalpea ja kaunis.
Ja hehkui pihlajassa lyhty tanssilavan luona. 
Ja viulu yksin soitti, viulu soitti:

       Olet kaunis, Marguerita.
(ensimmäinen säkeistö)

        

Ja tämä, miten kaunis, miten tosi, runo nimeltä Muisto: 

Se, jonka saimme, tuskin saimme ensinkään, 
Ja kadotettu tuskin poissa on.
Hyväili päivä ohimoitasi 
ja yhä hyväilee.
Ja kuitenkin, kun katson, yö on tullut
ja sumun kosteus on niemen yllä
ja vesilintu eilinen
on vaiti taikka kauas lentänyt.  

Tämän runohaasteen on pannut alulle Anki. Toisia runoista tänään kirjoittaneita löytyy hänen bloginsa koontipostauksesta täältä. 

Edith Södergran, runoilija ja valokuvaaja

 

Kävin jokin aika sitten Laterna Magicassa katsomassa Edith Södergranin (1892 - 1923) valokuvien näyttelyn ja selailin myös kirjaa Maailma on minun, johon oli koottu Södergranin runoja ja valokuvia.
Kotiin tultua harmittelin, etten ostanut kirjaa, mutta sain sen kohta kirjastosta. Kiitos hyvä Suomen kirjastolaitos!
Kirjan ovat toimittaneet Agneta Rahikainen ja Eira Sillanpää.

Runoilijana tunnettu Edith Södergran oli myös melko taitava valokuvaaja. Jossain vaiheessa hän oli jopa suunnitellut valokuvausta ansiomielessä, mikä ei ollut mitenkään poikkeuksellista. Kirjan toimittaneet Rahikainen ja Sillanpää kertovat esipuheessaan, että Suomen valokuvaajain liittoon kuului 1923 - 1930 yhtä paljon nais- ja miesjäseniä. Moni nainen paitsi harrasti valokuvausta myös työskenteli valokuvaajana omissa studioissaan tai museoissa. 

Södergran on ottanut suurimman osan kirjan kuvista kotioloissa Raivolassa ja pitkillä parantolavierailuillaan Sveitsissä. Kuvat ovat paitsi esteettisiä, niin myös dokumentaarisia taltiointeja.  Niissä on paljon tuntemattomia ihmisiä työssä ja vapaalla, useimmiten naisia, maisemia ja kissoja. Omakuvat Södergran on ottanut itselaukaisijalla, jotkut kuvista ovat hänen äitinsä ottamia.

Runo toisella ja valokuva toisella puolen aukeamaa kertovat usein enemmän kuin kumpikin erikseen. Lukijan mieli alkaa luoda lisää kuvia ja miettiä aikakautta. 

Tunnen hyvin ennestään jylhänkomeat runot Maa jota ei ole ("Ikävöin maahan jota ei ole, sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan...") ja Olemisen riemu ("Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä....").
Myös uhmakas ja vahva Vierge moderne on tuttu ("En minä ole nainen. Olen neutri. Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös, olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa..."), mutta en tiennyt, että Edith Södergran kirjoitti runoissaan myös aivan arkisista asioista kuten kuukautisista - 1900-luvun alussa! 

Nyt neidolla avaruuden
kai hankalat päivät on,
ja valkean paidan helma
tahran punaisen saanut on 
(runosta 13. joulukuuta)

Södergranin runoissa on aiheina mm. oman minän tutkailua, joka laajenee universaaliksi, alppimaisemien ja suomalaisen luonnon kuvausta, sairauden käsittelyä (hurja runo ruumiinavauksesta!), kuoleman aavistelua, naisen roolin pohtimista ja sodan kauhujen kuvaamista.

Runossaan 7.5. 1908 hän kuvaa miten hänen kuollut ruumiinsa viedään professori Lasshaftille avaukseen. Ruumiin avaus on kuvattu erittäin realistisesti, liha halkaistaan ja eri sisäelimiin mennään järjestyksessä, keuhkot todetaan mustiksi kuin vereen kastettu maa, mutta myös aivojen kaaos nähdään osasyynä kuolemaan. Hurjan biologisen kuvauksen ohessa runossa on myös kritiikkiä yläluokan naisten toimettomuutta kohtaan.  

Hän sanoo. "Tämä tyttö
ei korsettia käyttänyt,
ei saanut koskaan lapsia, 
eivät kätensä tunteneet työtä."

Södergran kuvasi mielellään "uutta naista", joka on aktiivinen tekijä, pukeutuu housuihin, hiihtää ja tekee töitä, kuten allaoleva tuntematon nainen, joka lakaisee huvilan kattoa.

Sveitsin kuvissa on hiihtäviä naisia. Södergran ei ollut Sveitsin vierailuillaan mikään sänkypotilas, vaan liikkui ja kuvasi. Sen ajan lääketieteessä uskottiin ajan ja suotuisan ilmaston parantavan tuberkuloosia.
Alla olevassa kuvassa on arveltu olevan uusiseelantilainen nainen joka opetti Södergranille englantia Davosissa. 

Runojen oheen sijoitetussa proosatekstissä modernisti Södergran selittää runouttaan ja vapautta mitallisuudesta. 
Minun runoni on otettava huolettomina käsivarapiirroksina. Mitä sisältöön tulee, annan vaistoni rakentaa valmiiksi sen minkä avoimena odottava älyni näkee. Itsevarmuuteni johtuu siitä että olen löytänyt ulottuvuuteni. Minun ei sovi tehdä itseäni pienemmäksi kuin olen. 

Hyvä, että Södergran ehti todeta oman arvonsa ja elää monipuolisesti heikoista keuhkoistaan huolimatta. Häntä on katsottu paljon sairauden ja kuoleman kautta, mutta tähän kirjaan valitut runot ja kuvat osoittavat, että niiden tekijä oli reipas naisasianainen ja aikansa virtausten tuntija.
Voimme kysyä, mitä hän olisikaan saavuttanut, jos olisi elänyt pitempään. 

Aika - sinä murhaajatar - väisty luotani!
aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.
(Loppu runosta Olemisen riemu,1916)

Juice Leskinen, ÄETI - ja 9.5.2023 päivän ajatuksiani

 

Juice Leskisen runokirjalla Äeti on alaotsikko luonnos muistelmiksi, runoja. 
Kun kirjoittaa äidistä, niin kirjoittaa vääjäämättä myös itsestään. On myös sanottu, että kirjailija kirjoittaa aina itsestään ja lukija lukee aina kirjaa - itsestään. 

OSSOO SE OLLA NIINNII

Hiemän äeti  hätkähti kun epäilin
että veljeksillä on eri isä.

Veljeni isä on se Heikki joka osasi käsillään

           ja päällään, tuhannen homman osaaja, 

                     ammattimies.

Minun isäni on sama mies, Heikki,
          joka näytteli, kirjoitti, vaali
                     äetinsä kieltä ja
käyttäytyi joka suhteessa
                                        rakastettavan hulttion lailla.

- Ossoo se olla niinnii, äeti sanoi
         ja virnisti.

Yksinkertainen runo, vekkulikin.
Kyllähän tätä lukee itsensä kautta ja alkaa miettiä, mitä omat vanhemmat merkitsevät itselle ja sisaruksille.

Juicen kirjassa on runoja laidasta laitaan: äidistä, kuolemasta, jota suvussa koettiin paljon, politiikasta, rakkaudesta, omasta sopeutumattomuudesta. 
On myös filosofista pohdintaa, kuten seuraavassa,  joka on 2. säkeistö runosta YKSITYISKOHTIA HISTORIALLISESSA PERSPEKTIIVISSÄ.

Me elämme kolmea aikaa
          Yksi on pitkä:
          olemme hetkiä historiassa
                     otamme osaa pitkään viestiin.
Toinen on lyhyt:
selaamme lehdet
            kuuntelemme uutisia.
Kolmas aika olemme itse:
           kaikki tapahtuu toisille,
           toisaalla.


Tämä hetki historiassa, 9. toukokuuta 2023. Mitä se kertoo?
- Venäjällä on voitonpäivä, mutta ei syytä juhlaan. Perinteiset kansalaismarssit, joissa ihmiset ovat kantaneet toisessa maailmansodassa kaatuneiden sukulaistensa kuvia on peruttu, ilmeisesti mielenosoitusten pelossa. Ne ovat aina ennen olleet tärkeä osa virallista juhlaa. Laimea juhla olisi todella muuttanut luonnettaan, jos sinne olisi tuotu Ukrainassa kuolleiden kuvia.
- Meillä on Eurooppa-päivä ilman mitään juhlaa. Suomen lippu liehuu saloissa, mutta miksi ei vieressä EU:n lippua? Monissa EU-maissa on tapana pitää molempia lippuja esillä yleensäkin enemmän. 

Joka tapauksessa hyvää Eurooppa-päivää! 
Ja onhan se äitienpäiväkin jo muutaman päivän päästä. 

Äeti on julkaistu 1994. Se pääsee Sadan vuoden lukuhaasteeseen edustamaan 90-lukua. 

Terveyttä, kauneutta ja Heli Laaksosen runoja

 

En ole ryhtynyt polttelemaan vesipiippua, vaikka kuvasta voisi niinkin päätellä. Vahvistan keuhkojani puhaltamalla veteen pullossa. Minulla oli oikein sellainen hieno laitekin WellO2, mutta se lakkasi toimimasta ja otin käyttöön vanha keinon, joka on paljon kätevämpi, nopeampi ottaa käyttöön ja vähemmän tilaa viepä. Nimesin pulloni WellO ykköseksi. Kun vetää keuhkot täyteen ilmaa, puhaltaa voimakkaasti ja purluttaa vettä niin kauan kuin pystyy, niin keuhkojen teho paranee. 

Vanhetessa pitää tehdä kaikenlaisia toimenpiteitä terveyden ja kauneuden ylläpitämiseksi. Liikunta ei ole enää vain yksi vaihtoehtoharrastus vaan myös ennaltaehkäisevä lääke. Niinhän sen pitäisi olla nuorillakin, mutta silloin liikkumattomuuden haittoja ei niin huomaa. Onneksi pidän muutamasta lajista, kävelystä, vesijumpasta, pilateksesta ja maltillisesta hiihdosta. Tänä talvena olen hiihtänyt vain lapsenlapsen kanssa pihan ympäri tehtyä latua. Ehkä vielä ehtii... ja kohta on pyöräilykelit.
Tänään olin taas vesijumpassa, jossa iso ryhmä meitä naisia ja kaksi miestä liikuimme ohjaajan ja kauniin iskelmämusiikin kannustamina. Saunassa tietenkin puhuimme politiikkaa, mitäs muuta, tässä vaalien alla. Useimmat olivat käyneet jo äänestämässä. 

Heli Laaksonen on yksi mielikirjailijoitani. Innostuin lukemaan hänen ensimmäisten runokokoelmiensa runoja, kun Tahaton lueskelija -blogin kirjoitus toi ne mieleeni. Pulu uis -kokoelma sisältää ihania melankolisia runoja kotiseutuikävästä ja Raparperisyrän muun ohessa runoja naisena ja miehenä olemisesta, "vinkei yksinäisil naisil" ja "vinkei yksinäisil miähil" sekä kivoja runoja vanhenemisesta.  

Rinkelplummaseppel

Vanh naine.
Vaahterasiirappirietti.
Retinol, vitamin-E, aloe vera.
Yleline yäkeeli. Sää olet sen arvone.

Vanh naine.
Sää olet rinkelplummaseppel,
sää olet unikonkota.

Älä yritä nim pal, älä jännit, an ol jo.
Rinkelplummaseppel, unikonkota.

Sama yleissuomeksi itse muotoilemanani (niille jotka eivät hallitse länsimurteita)

Kehäkukkaseppele (ringblomma på svenska)

Vanha nainen.
Vaahterasiirappidieetti.
Retinol, E-vitamiini, aloe vera
Ylellinen yögeeli. Olet sen arvoinen. 

Vanha nainen.
Sinä olet kehäkukkaseppele,
olet unikonkota.

Älä yritä niin paljon, älä jännitä, anna jo olla.
Kehäkukkaseppele, unikonkota. 

Kosteuttava kasvonaamio,
Hydrating Happy mask

Eräässä runossa nimeltä Mummuks tahtomine Laaksonen kertoo, miten tulee semmoinen aamu, jolloin hän herää oikein aikaisin, juo kaffet, polkaisee leninkiliikkeen ovelle odottamaan liikkeen avautumista ja valikoi myyjäfrouvan avustamana kaikkein mummumaisimmat vaatteet ja ryhtyy hankalaksi. 

Mää haise eukalyptukselt, 
viäm pal tila takapenkil,
hymyilen ko suamenpystykorva,
mut kiältäyryn kaikest,

sano: emmää muist, 
emmää jaks,
emmää ol ikän ennenkä,
ko mää olen tottunu juur näi.

Enkä meina pualtvuassata orotta. 

Pulu uis (2000) on Laaksosen ensimmäinen julkaistu teos ja Raparperisyrän (2002) toinen.
Molempien kannet on suunnitellut Riikka Majanen.

Voisin sanoa Heli Laaksosta jopa terapiarunoilijakseni. Hänen runonsa ilahduttavat ja elähdyttävät aina tietystä ilon takana häälyvästä melankoliasta huolimatta. Vaikka olen asunut eri puolilla Suomea niin Laaksosen länsisuomalainen sävy tuntuu niin tutulta. 

Koto

Siit paikast mää sen tiäsi et nyy ollan koto
Kuulus paari vessa oven takka."Onk täsä jono?"
Voik kuvitel mittä sen kaunemppa, 
olkko Salomaaa Hiski taik Ahmatova. 

Koto-runo on Pulu uis -kokoelmasta, sitä ennen siteeraamani Raparperisyrämestä. 

Lopuksi vielä Pulu uis -kirjan Äirinkiäl-osasta näin kirjablogin loppuun sopiva runo.


Mitä mul o

Tulkka kaik juapo mu viäre istuma linja-autos.
Sanokka kaik täti et kyl o hualimatoine
ja naisihmine viäl. 
Ihmetelkkä kaik viara yhte ääne,
et kummottos se lainkka pärjä.

Mul o maja puus.
Paat rannas.
Suur harma villapait.
Taskulamp peito al.
Viäl yks raha kukkaros.
Nestuuki taskum pohjal.

Mul on kiäl.

Tämä oma

tuuline ja merine. 

Leena Krohn, Luuta

 

Leena Krohnilla on taito kirjoittaa kirjoja, jotka sopivat yhtä hyvin lapsille kuin aikuisillekin. Ihmisten vaatteissa ja Näkki ovat tällaisia, ja niin on myös hänen viimeisin, tänä vuonna ilmestynyt, teoksensa Luuta.
Nämä kirjat näyttävät kevyiltä, mutta pintatason alla on isoja teemoja.

Luuta on kirja oikeudenmukaisuudesta niin ihmisten kesken kuin myös oikeudenmukaisuudesta suhtautumisessa ympäröivään luontoon, toinen toisensa kunnioittamisesta sekä työn arvostamisesta. 

Kirja koostuu kuudestatoista runosta, joiden kertoma tarina on kuin balladi arkaaisine tyyleineen ja dramaattisine käänteineen. 

Oli kenraali kauan jo nauttinut kalmiston rauhaa,
mutta kenraalitar yhä saleissaan sättii ja pauhaa
ja käskyjä kiljuu kuin sota taas syttynyt oisi,
kuin palaisi ruuti ja haupitsit korvissa soisi.

Kenraalitar on tyly piialleen, ainoalle joka palveluskunnasta on jäljellä. Piikatyttö raataa monen edestä, mutta saa palkakseen vain kylmiä ruuantähteitä ja joskus palan hemmotellun kissan hylkäämää seitä.
Kun rouvan sormus katoaa, piika saa siitä syyn ja potkut. Niin alkaa mierontie. Piika kulkee luuta vaellussauvanaan kyselemässä työtä lilliputtien kaupungissa, karvajätin luolassa, kirkossa, robottien tehtaalla ja monessa muussa paikassa. Työtä ei löydy, milloin hän on liian kokematon, milloin piian työ on jo mennyttä aikaa.

Tyttö niiaten kyseli:"Saisinko täältä ma pestin?"
"Eh bien, jos taidatte hoidella isomman kestin
ja keitellä kypsäksi sakean bouillabaissen
ja leipoa charlottetortun oikeanlaisen
ja ankanmaksapateen ja crepes suzette.

Dosenttikaan ei pestaa tyttöä kotiapulaisekseen, koska tällä ei ole tutkintoa. Tärkeä yksityiskohta ei näy kuvassani - dosentin kädessä olevan kirjan nimi: "Kaikki mitä koskaan opin". Leena Krohnin edellinen teos, vuodelta 2021, elämäkerrallinen teos, on nimeltään Mitä en koskaan oppinut.

Piikatyttö kohtaa matkallaan paitsi satuhahmoja ja eri alojen ihmisiä myös pakenevan metsän, kuolleen kaupungin ja valtavankokoisen roskaisen uimarannan, jossa hän haaveksii taikaluudasta. Sillä hän puhdistaisi hetkessä kaiken ja palauttaisi maiseman kauneuden. 

Kun hän luutakulullaan roskia kasaan huiski, 
hänen korvaansa luonnonhenki hyräillen kuiski:
"Sinä piikanen pieni minulle olet kallein
ja kaunein lakaisijoista Augeiaan tallein.
Vaikka ihminen halpana työtäsi pitääkin yhä,
se minulle töistä on tärkein ja paras ja pyhä.
Kun sinua seuraan, jälleen ihmiseen uskon
ja erotan uuden maailman, sen aamuruskon." 

Lopulta tilanne on se, että tyttö ei näe muuta ratkaisua kuin hypätä koskeen, mutta samaan aikaan, ja juuri ajoissa, emäntä juoksee katuvaisena tiellä huutaen ja anoen tyttöä takaisin.
Oikea syypää varkauksiin oli paljastunut ja emännän omatunto herännyt.

Kokemuksiensa karaisemana tyttö on saanut varmuutta eikä suostu enää mihinkään vähempään kuin tasavertaiseen elämään emäntänsä huushollissa. Emäntä jopa lupaa paistaa lettuja entiselle piialleen jahka tämä opettaa hänelle reseptin.
 

Epilogissa Leena Krohn kertoo miksi hän on kirjoittanut tämän kirjan. Hän oli antanut pojantyttärensä nukkekotiin kaksi nukkea, vanhan rouvan ja tämän pikkupiian, mutta nuket eivät mahtuneetkaan taloon, koska siellä oli jo erinäinen määrä asukkaita, oli koira ja karhu tyttärineen ja orava. Etteivät rouva ja piika jäisi aivan kodittomiksi, ne saivat kodin tästä kirjasta.

Kiitos Leena Krohn, että kirjoitit tämän kirjan ja kuvitit sen niin kauniisti!

Samalla kun nautin tekstistä, mieleeni pulpahtelee viehättävän tarinan takaa assosiaatioita maailmankirjallisuuden teoksiin. 

Rakastan viimeistä runoa "Kynä ja luuta", jossa tyttö on jättänyt luutansa lepäämään ja kirjoittaa nyt kirjoja, emäntä ystävättärenään. 

Mutta niitä kumpaakin tarvitaan talossa tässä
kuten teidänkin talossa, elämässä.
Se kellä on hallussaan kynän lisäksi luuta, 
on voittaja varma. Ei taistoon tarvita muuta. 

En ole vielä lukenut tätä lapselle, omalle kirjallisuudenharrastajaystävälleni Liinalle, joka osaa jo itsekin lukea, Odotan innoissani, miten hän kokee tarinan draaman ja mitä sanoo kuvista.   

Muistelen, miten kovasti hän eläytyi pienempänä lastenlauluun "Mummon kanat" (Mummo kanasensa niitylle ajoi, pienet kanaset ne hyppeli...) ja siitä tehtyyn animaatioon. Lapset rakastavat vaaran tuntua ja jännittäviä juonen käänteitä.

Linkkejä kirjoituksiini Leena Krohnin teoksista:
- Mitä en koskaan oppinut 

-  ja tässä samasta teoksesta lisää

- Näkki, kertomus vesirajasta

- Unelmakuolema

- Hotel Sapiens
- ja siitä hieman lisää

- Ihmisen vaatteissa

PS Tämä kirja pääsee Sadan vuoden lukuhaasteeseen 2020-luvun kirjaksi.

22.3.
Luin äsken tämän kirjan 6-vuotiaalle. Ensin sellaisenaan kaikkine vaikeine sanoineen, kuten kalmisto, mielitietty, pesti, erhe jne. Hän nautti tarinasta ja pyysi minua heti lukemaan kirjan uudestaan. Niin tein ja selitin tällä kertaa joitain sanoja. Lapsella oli helpottunut ilme, kun kapusta kolahti emännän kalloon ja tämä ymmärsi erheensä. Hän eli tarinan mukana ja pyysi, että lukisin sen vielä kerran. Luin ja nautin.
Lopuksi pikkuinen totesi, että hänpä osaa sekä siivota että kirjoittaa, kuten Mummikin.   

Hyvää poikien päivää!

 

Kotialbumista 80-luvulta

Kansainvälisenä poikien päivänä 16.5. toivotan pojille samaa mitä tytöille yleensä toivotetaan 11.10. heidän päivänään: kasvakaa onnellisiksi sukupuolessanne ja toteuttakaa unelmianne. Demokraattisessa maassa teillä on siihen hyvät mahdollisuudet. Samalla toivon myös kaikille lapsille maailmassa yhtä hyviä olosuhteita kasvuunsa kuin mitä lapsilla meillä Suomessa on.  

Päivän kunniaksi pari mietettä ja yksi hauska runonpätkä. Nämä ovat kaikki Hannu Tarmion Ajatuksia-sarjan kirjasta, vuonna 1980 julkaistusta Ajatuksia äideistä, isistä ja lapsista.

Poikani, kohtele kohteliaasti kaikkia,
niitäkin jotka ovat ynseitä sinulle.
Muista että et osoita huomaavaisuutta toisille
siksi että he olisivat herrasmiehiä, vaan
siksi että sinä olet. 
(Tuntematon)

Opettele sanomaan ei, poikani. Siitä
sinulle tulee olemaan enemmän hyötyä
kuin latinan kielen taidosta.
(Herbert Spencer)

Toisen poikani kanssa

    olen tapellut niin että kylä raikui.
Kuulkaa rehtori, puolustan häntä
    vaikka viimeiseen veripisaraan, 
sellaisia poikia on harvassa.
(Pertti Nieminen) 

Vielä yksi. Kertokaa, ellei tämä nostata kylmiä väreitä.  

Te näette lapsen
mutta näettekö sen aikuisen
joka tästä lapsesta kasvaa
ja sen aikuisen lapset
ja nämä lapset aikuisena
ja heidän lapsensa
kaikki kolmannet ja neljännet polvet;
ja näette lapsen
mutta näettekö sen ihmiskunnan
joka tästä lapsesta kasvaa?
(Markku Lahtela)

Minä pidän siitä että minä jostakin pidän

Hiihtokausi avattu ihanassa säässä. Pärjäsin loistavasti, vaikka pelkäsin, että hiihto ei minulta enää pitkän tauon jälkeen suju. Aurinko lämmitti. Pipo piti riisua pois ja availla takin vetoketjua. 
Hiihdimme mieheni kanssa Anjalassa Junkkarinjärven ympäri. Hyvä latu eikä ketään muita. Yleensä pidän siitä, että ympärillä on paljon muitakin ihmisiä ja  siksi(kin) kaipaan ulkomaan lomille, mutta hiihtämisessä olen niin hidas ja epävarma, että en halua olla tukkeena paljon hiihdetyillä laduilla. 

Evästauolla juotiin kahvit ja syötiin korvapuustit. Ihailtiin maisemia ja muisteltiin monia patikointiretkiä järveä sivuavalla Junkkarinvuorella. 

Talvella on harvoin kivaa ulkona, nyt oli. Sai myös mielen rauhoitetuksi hetkeksi ikävistä uutisista.  

Olen Ukrainan sodan alkamisesta asti keskittynyt kaunokirjallisuuden osalta runoihin. Niiden lukeminen on auttanut minua asioiden käsittelyssä ja tyynnyttänyt mieltäni. Oivallan, että niinhän se on ollut muissakin elämäni kriiseissä. Tietyt runot liittyvät tiettyihin tapahtumiin ja tiedän, että ne toimivat lääkkeenä, jos vielä joskus tulee samantapaisia tilanteita. 
Jokin seuraavassa runossa puhuttelee minua nyt paljon. 

Minä pidän siitä
että minä jostakin pidän
ja sille että minä pidän
minä en voi mitään.
Kun minä jollakin näen hyvät kasvot
kirvesmiehellä sotilaalla lääkärillä
minun tekee mieleni sanoa hänelle:
kiitos teille siitä
että olette hyvä. 
Minä pidän siitä
ja minkä sille voi!
kun minä jostakin en pidä ollenkaan.
Kun minä näen halpamaiset kasvot
jotka ovat täynnä salaista vihaa
ihmisvihaa
minun mieleni tekee sanoa hänelle hiljaa:
kiitos teille siitä
että te ette ole hyvä!

Tämä runo on Jevgeni Jevtušenkolta kokoelmasta, joka on suomennettu nimellä Olen vaiti ja huudan. Kokoelman suomensi Markku Lahtela vuonna 1964. 
 

Näkeekö hyvän ja pahan kasvoista? - Näkee, mielestäni, pitemmän päälle.
Se mitä ajattelee ja tuntee kaivertuu kasvojen uurteisiin ja on sieltä luettavissa. Vielä enemmän tunteet näkyvät ilmeissä ja eleissä. Katkeruus ja sarkasmi piirtyvät katseeseen ja kasvoihin omalla tavallaan, hyväntahtoisuus myös omalla tavallaan. 
Ajattelun vapaus ja mielipiteen ilmaisun vapaus... 
Voiko ihmisen saada nujerretuksi niin, että hän alkaa pitää pahaa hyvänä ja valhetta totuutena? - Ei voi, pitemmän päälle.
Minä pidän siitä että minä jostakin pidän...

Uutistoimittaja voi puhua aikansa erikoisoperaatiosta vaikka tietää että kyseessä on sota, mutta sitten tulee hetki, jolloin hän  tulee ruutuun heiluttamaan kylttiä "Täällä valehdellaan".

Junkkarin maisemia, Ume

Jakoviivalla - Ukraina puolustautunut jo yli viikon

Historia ei ole vain sotia
tekoja ja keksintöjä
se on myös ääniä
maan hajuja
väriseviä silmuja
ja kukkia.
Väärin sitä on luulla
vain kirjaläjien viisaudeksi
se on myös suudelma suulla
nauru
       juominen
               ja laulu.
Vuosien kierrossa, suurissa tapahtumissa
kaikessa mikä kiehuu ja kohisee:
meren solina
naisen olkapäät
lasten ulina
hevosenkenkä joka kopisee. 
Läpi suurten aatteitten
soluvat ja valittavat äänet
lentävät
hämärät näyt
välkkyvät silmät ja tähdet . . . 

Tämä on venäläisen, maansa järjestelmää kritisoineen ja siksi paitsioon joutuneen runoilija Jevgeni Jevtušenkon vuonna 1956 kirjoittama runo. Suomennos on Markku Lahtelan.
Tämä runo lohduttaa minua vähäsen tällä hetkellä, kun historia tuntuu olevan pelkkää sotaa. 

Tänään Ukraina on puolustautunut jo kahdeksatta päivää maahan tunkeutunutta Venäjää vastaan.
Kun demokraattinen länsi on osoittanut myötätuntoaan ja antanut apuaan Ukrainalle, Venäjä on alkanut uhkailla auttajia.
Putinin irrationaalisen sodan taktiikkana näyttää olevan keksiä syitä muista valtioista, kääntää asetelma nurin ja todeta, että Venäjä onkin se, joka on hyökkäyksen kohteena. Ainoa syy jonkun maan viholliseksi nimeämiselle taitaa olla se, että se ei vakuuta olevansa Venäjän puolella.
Onhan se melkoinen ajatusten kuperkeikka, kun selittää hyökkäyksen puolustautumiseksi ja selittää haluavansa "puhdistaa" vieraan maan, jota muualla ei ole havaittu likaiseksi.
 
Ukrainan presidentti on tänään sanonut, että näkee maansa jakoviivana sivistyksen ja Venäjän välissä.
  
Kuinka kauan ukrainalaiset jaksavat taistella vastaan?

- - - -
Katsoin A-Talkin. Olen hyvin hämmästynyt. Putin on ilmoittanut tv-puheessaan venäläisille, että hän maksaa jokaisen erityisoperaatiossa kuolleen sotilaan perheelle 65 000 dollaria ja haavoittuneen perheelle 40 000 dollaria. Suuri, jalo erityisoperaatio... onhan siitä nyt maksettava.  
Ja onko todella niinkin, että sotilaat ovat luulleet olevansa menossa harjoituksiin ja löytäneet itsensä sodasta! 

Olla kuin joki

Lupasin palata elokuussa, mutta on ollut kuulkaas hieman ikävä tänne kaiken touhun keskellä, joten pieni piipahdus on paikallaan ja merkintä siitä, mitä parhaillaan tuumiskelen. Isompia kirjoituksia tulee myöhemmin muutamien mansikkakakkujen jälkeen.

Kuva: Ahvionkoski toukokuussa 2014, Ume

Meillä Kouvolan Myllykoskella on parhaillaan menossa upea tapahtuma Kymi Libri -kirjamessut. Tämä on nelipäiväinen poikkitaiteellinen kirjan ystävien kokoontuminen, joka on paljon ihmisenkokoisempi kuin isot messut Helsingissä ja Turussa syksyisin. Tapahtuman pääpaikka on Kulttuuritalo Wanha rautakauppa. Olen polkaissut useamman kerran sinne kuuntelemaan luentoja ja musiikkia. 

Tänään ostin jokiaiheisen kirjoituskilpailun parhaista teksteistä kootun teoksen Joki, 33 kokijaa. Siellä on eräs runo nimeltään Oletko koskaan muistanut olla joki. Se jäi soimaan päähäni. Tiedän, että olin melkein kokoaikaisesti joki nuorena, mutta entä nykyään. 

....

Oletko koskaan uinut

hyisessä vedessä, 

tai käynyt sukeltamassa

pohjavesissä, 

ollut joen pyörteiden mukana?

Kauhonut vastavirtaan hirveällä vimmalla.
Oletko joskus tuntenut

kuin et olisi olemassa?

Sukellellut omissa

totuutta pakenevissa kuvissa, 

unissa.

....

Oletko koskaan muistanut olla joki, 

mennä eteenpäin, 

vastatuulesta läpi.

Huomata pian, 

että kaikki onkin hyvin.

Oletko koskaan muistanut olla kuin joki,

koska jokainen on joki, 

virtaus jonnekin päämäärään, 

vaikka se olisi vielä kadoksissa, 

tuntematon.

...

Tässä otteita runosta, kirjoittaja on Elina Ryynänen. 

Lapsena pulikoin Satakunnassa Kynäsjoella. Istuimme sisarteni ja ystävieni kanssa kosken kuohuissa, annoimme virran viedä ja uimme rantaan. Virkistyimme kylmässä vedessä. Viimeksi tein näin vuonna 1975, kun kävin kotipuolessa tuoreen miesystäväni, nykyisen mieheni kanssa.  
Nykyään asun Kymijoen lähellä ja ihailen sitä eri vuodenaikoina, mutta nautin vain lämpimistä uimavesistä. Menee monta kesää, että en ui Suomessa kuin uimahalleissa. Mukavuudenhalu ja vilustumisen pelko peittoavat halun karaistua. 

Lähdemme huomenna muutamaksi päiväksi saarimökille, helleviikko tulossa. Pitäisikö heittää talviturkki ennen kuin Jaakko heittää kylmän kiven? 
Ehdottomasti pitäisi!

Matkan varrella poikkeamme Taavetin teatteripäivillä katsomassa kaksi Juha Hurmeen dramatisoimaa ja ohjaamaa Volter Kilven tuotantoon perustuvaa monologinäytelmää, Pukkilan, jossa kerrotaan Alastalon salissa esiintyvästä hahmosta Pukkilan kapteenista ja Kaaskerin Lundströmin, jossa Hurme itse esittää kapteeni Lundströmin roolin. 

Benalmadena 2016

Mikä on lukijani sinulle omin vesi: meri, joki vai järvi? Vai metsälampi?

Minulla järjestys on selvä: meri on ehdoton ykkönen. Kaipaan nytkin Välimeren rannalle, sen lämpimiin aaltoihin kellumaan. 
Ennen mökkiä me veimme hellepäivinä veneen trailerilla Klamilaan, josta ajelimme jollekin Suomenlahden asuttamattomista saarista ja vietimme kesäpäivän siellä. Mikä ihana olo tällaisen meri-ilmassa vietetyn saaripäivän jälkeen, raukea lämmin ja tyytyväinen.
Meren jälkeen minulla tulee joki, ja järvi pääsee sen rinnalle vain, jos se on komea erämaajärvi, kuten Kuhmon Ontojärvi, ei mikään aalloton pikku prutakko. 

Benalmadena 2016

Vähän Juicesta

Kävin katsomassa kaksi uutta kotimaista elokuvaa, Juicen ja Ihmisen osan. Pidin Juice-elokuvasta kovasti. Se kertoo osasta Juhani "Juice" Leskisen elämää ja samalla tamperelaisen rock'n'rollin alkuajoista. Juicen lisäksi elokuvassa kerrotaan mm. Mikko Alatalon ja Harri Rinteen muusikon uran alusta. 

Muistelin, että minulla on Juice Leskisen runokirja Äeti. Siellähän se oli muiden kapoisten runokirjojen joukossa kirjahyllyssä.   


ÄETI, SELLAINEN ELÄMÄ

Äeti, sellainen elämä,
           että sen voi kirjoittaa näytelmäksi, 

mutta jos sen kirjoittaisi, se olisi
mahdoton näytellä, mahdoton esittää

eikä sitä kukaan katsoisi
eikä arvostelija sitä uskoisi, ei vapaaehtoisesti

Äeti, sellainen elämä, 
           että se on pakko elää
           jotta se tulisi todeksi


Juice Leskisen äiti, Äeti, menetti veljensä, äitinsä, kolme lastaan, anoppinsa, miehensä, toisen miehensä ja isänsä. Nämä kuolemat Juice on taltioinut runoihin tässä järjestyksessä neljässä eri sarjassa välillä viitaten siihen, miten menetykset koskivat myös häntä. Ai niin, KUOLLEITA VIIDES SARJA sisältää äidin presidentit, joista osan hän on "hoitanut viimeiselle matkalle, jos on töiltään joutanut". 

Äeti on runoteos, jonka alaotsikkona on: luonnos muistelmiksi, runoja. 
Näinkin voi siis laatia muistelmat. 
Kirja sisältää neljä vaiheiksi nimettyä osaa, joiden sisällä runoja on yhteensä päälle kuusikymmentä, lyhimmät  muutaman sanan, pisin viisi sivua. 
Tunnelma runoissa on enimmäkseen melankolinen. Juicen yleensä käyttämät sanaleikittelyt ja monimerkityksisyydet ovat nyt vähissä. 


Yksi kokoelman runoista on nimeltään - kuinka ollakaan -  Ihmisen osa. 

IHMISEN OSA

On siinä urakkaa yhdeksi iäksi:
Joka kuuseen kurkottaa.
Joka tuuleen kylvää.
Joka härällä kyntää.
Joka miekkaan tarttuu.
Joka vitsaa säästää.
Joka kynnelle kykenee.
Joka toiselle kuoppaa kaivaa. 

Kaikille muille runon sanonnoille on olemassa tunnettu loppuosa (kokeile muistatko ne kaikki!), paitsi kynnelle kykenevälle. Merkityshän on se, että kaikkien jotka kykenevät kynnölle (kyntämään) on lähdettävä mukaan töihin, ei saa jäädä lorvimaan. 
Aikamoisia mietelauseita. 
Muutamat runojen nimet ovat upeita, MR. MURHEINEN FROM FINLAND, HOW DO YOU DO, ASIOISSA MINUA VIEHÄTTÄÄ NIIDEN HITAUS, MINUN SILMÄNI OVAT ARAT, HARTIASÄRKYISEN MIEHEN MIETTEET.


Kaksirivinen loppuruno HUMAN INTEREST on yksi parhaita kirjan lopetuksia. 

runo on valmis 
saa tulla pyyhkimään


Alla on mielirunoni, jostain syystä. 

MINUN SILMÄNI OVAT ARAT

minun silmäni ovat arat, 
mutta askel vetää, 
          kyllä minä nään, kun katson läheltä,
          kenen kyydissä pysyn



Kirjan tyylikäs kansi on graafikko Ulla Vuorisen suunnittelema. Takakannessa on sama oksa, mutta pienempänä. Tämä kansi vahvistaa sen, että usein vähemmän on enemmän. 

Heli Laaksonen, Ykköne

Heli Laaksosen kirja numeroista Ykköne on hurmaava teos. Se näyttää lastenkirjalta, mutta ei oikeastaan ole sitä, tai on osittain sitä. Laaksonen itse määrittelee kohderyhmän näin: "Vallaton numerorunokirja mummuil ja mukulil, papoil ja poikasil, parillisil ja parittomil!"

Kirjassa on runo nimeltä Alkuluku, numeroille yhdestä kymmeneen oma runonsa ja joitain muita, kuten veikeä 1/2 Pual, hauska Kertun kertomataulu ja nokkela Numerokialto.

Numerokialto-runossa pystytään kaikki numerot ilmaisemaan kiertoteitse mainiosti. Kai ymmärrätte, mikä on ääretön pystys ja mikä tiu. (Vastaus postauksen lopussa.) 

Laaksosen runous on maanläheistä, hyväntuulista, kodikasta, lämmintä ja näennäisen naiivia, mutta ytimeltään vakavaa, kuten Mark Levengoodin tekstien tyyli. 



1 Yks

Ykköne
tartte vaa yhre suka.
Yks sukka tartte vaa yhren pyykpoja.
Yks pyykpoik tartte vaa yhre naru.

Mut ihmine,
yks miäs,
yks nainen,
o yksnäine!

Ykköselt käyn kysymäs:
ryhtyissiks mun ystäväks,
käytäis joskus yäkyläs?

Tulissit mun ainoaks,
oltais mailmas vaa me kaks?

Jotkut pitävät Laaksosen lounaismurretta vaikeana ymmärtää. Olen kotoisin Länsi-Suomesta, murre on minulle tuttua sekä sanastoltaan että rytmiltään. Puhuttunahan kaikki murteet ovat helpompia ymmärtää ja kuulostavat vähemmän murteelta kuin kirjoitettuna.

Lopussa olevan kiinnostavaa tietoa sisältävän yleiskielisen esseen Lukusanfundeerauksi elikkä yhrelaine numeroessee jälkeen Laaksonen on vielä kirjoittanut niinikään yleiskielisen tietopaketin sanastoineen (vain otsikot murteella) Iha lyhkäsest täst lyhkäsest murttest. 
Hän kuvaa käyttämäänsä murretta mustaviinimarjatiivisteeksi, josta kaikki liika on likistetty pois ja jäljellä on sakea, makea ydinmehu.

Itselleni tiiviin kielen alueelta lähteneenä ja eri murrealueilla asuneena tuntui savokainuulainen monisanainen venkoilu alkuun hieman rasittavalta.
Kaikki murteet ovat rikkaus. Kunpa säilyisivät! Heli Laaksonen tekee hyvän työn lounaismurteiden säilyttäjänä.

Numeroesseen luku Numeroitte viihrekäyttö kertoo hauskasti vanhoista ja uusista numeroihin liitetyistä symbolisista merkityksistä, esim. seitsemällä on erityistä voimaa. Ei ole sattumaa, että Kiven tarinassa on juuri seitsemän veljestä. Saduissa on kolmesti sanomisen taika ja ihmiselämässä nähdään kolmijakoja: menneisys, nykyisyys, tulevaisuus; ajatukset, sanat, teot. 
Uudesta lukusanojen käytöstä  on hyvä esimerkki angloamerikkalainen laina 24/7, kakskytneljäseitsemän eli aina, läpi vuorokauden. 
Kaikilla meillä on onnennumero, vai mitä? Minun on 6.

Kertun kertomataulu on sellainen, että hän piirtää ja kertoo:"Täsä taulus on kuus ja talo ja..." En tiedä, mikä siinä on, mutta minua tämäkin naurattaa hurjasti.

Kirjan kuvittaja Anne Vasko on oivallisesti sisällä Laaksosen maailmassa. Hänen kuvissaan on kirkkaat värit ja yltäkylläisesti iloa.

Tekijöiden kiitokset heti alkulehdellä, paraatipaikalla, saavat lukijan valmiiksi hyvälle mielelle. Niistä on pönötys kaukana. Helin laajaan kiitoksen saajien joukkoon ovat päässeet niin valosilmäiset opettajat ja runomukulat kuin yliopiston tähtipäät, etymologit ja entusiastit sekä tietysti "yks Ruskiasilmäne miäs". 
Sanoinko jo, että Heli Laaksonen osaa luoda kodikkuutta!

Jos olet allapäin, ota ja lue tämä valoa tuikkiva kirja. Lääkkeeksi!

Ääretön pystys = 8 ja tiu = 20. 

Arja Tiainen, Kirjeitä karkailevalle puolisolle

Olen pitänyt aina Arja Tiaisen runoista alkaen hänen ensimmäisestä kokoelmastaan Nukun silmät auki 1971.  
Tiaisen runoissa on särmää, intohimoa, raivoa, hellyyttä ja koomisuutta.

Kirjeitä karkailevalla puolisolle -kokoelman (2017) rakastettu 'tavallinen mies' kulkee välillä omia polkujaan unohtaen sovitut asiat, mutta nainen ei jää huokailemaan ja uhriutumaan. Ei koskaan.

Tämä viikonloppu minun kanssa.
Oletko palolaitos poliisi?
Ainut elossa oleva aivokirurgi? 
Presidentti pääministeri punainen risti?
Palveleva puhelin ilmaisapua kaikille? 
Kai joku muukin voi hoitaa tuon
muuttokuorman kuin sinä?
Paiskaa jorpakkoon tuo kännykkä.
Viiden pennin Hamlet.

Ei voi vaatia naiselta realismia
jos mies ei realisoidu
aineellistu tähän avaruusalukseen
jäänyt apinoitten planeetalle nähtävästi. 

Odottamisen ikävän nostama viha vaihtuu leikkimielisyyteen.

Jätkä lupaa tulla eikä ikinä tule
kosto elää.

Enste tiskaat sit imuroit
peset ikkunat ja viet pyykit pesutuvalle
hakkaat portin luota jäisen kynnyksen
hiekoitat mulle polun postilaatikolle.

Sitten mennään mun sukulaisten  luo.

Runon loppu tuo usein mukaan uuden koomisen tason : 'nähtävästi'  ja  'sitten mennään mun sukulaisten luo'.  

Miehen hautajaisiassa, 'peijaisissa', nainen ymmärtää, että mies ei enää tule. Mutta hänpä ilmaantuu vielä eräänä yönä kertomaan, miten hänellä menee.

"Teen siellä samaa rauhantyötä. 
Ei mitään lorvailua, sain luvan pistäytyä 
sun luona." Ja sitten lähestyi minua ja halasi.
Niin tuttua, väkevää. Enkelit ovat rentoja,
istuvat samalla sohvalla ja katselevat
Bumtsibumia.

Kaiken ronskin ja reipasotteisen ohessa, siitä ihmeemmin elämöimättä, on rakkaus.

Minä hurahdin sinun sieluun.
Sinä olit heti se. Ei auta. 

Miten sanoitkaan? Me kaksi
selät vastakkain olemme väkivahvat.
Voittamattomat. Entäs
kun käännytään kasvotusten?
sinä ja sinun miekkasi, 
minä ja minun jalkajouseni.

Paitsi rakkausrunoja tässä kokoelmassa on runoja menneestä ja nykyajasta, maailman muuttumisesta, politiikasta, vähän feminismistäkin, omasta elämänkulusta, perhe-elämästä, taiteilijuudesta, ikääntymisestä ja kuolemaan valmistautumisen ironisuudesta, kun luulemme senkin tilanteen hallitsevamme 'lemmenkyky ja karisma' tallella.
.... 
porskuttelemme iäti
lumoavina lavatähtinä
glitterit ohimoilla revityt farkut
ja jengi ottaa vastaan
kun heittäydyt lavalta.

Koen sielunsukulaisuutta Arja Tiaiseen, samoin kuin Lena Anderssoniin, jonka kirjasta kirjoitin edellisen blogikirjoitukseni. 
Arvostan näiden naisten tyylissä selkeyttä, maanläheisyyttä, kriittisyyttä ja oman elämänsä ohjissa olemista. 

Kansakoulussa oltiin kilttitotinen sukupolvi, 
noin aluksi. Sitten pistettiin töpinäks.  

Arja Tiaisen runot ovat helposti aukeavia, uskoisin että kaiken ikäisille. 
itse olen hänen ikätoverinsa, ns. suuria ikäluokkia. Koen hyvin omakseni runon, jossa hän sanoo:
Vai ei Shakespeare anna enää mitään nykyihmiselle? Moista kun aamutuimaan lukee Hesarista - menee kahvit pöydälle.