"Loistavia urotekoja" ja muuta luettua

Minulla oli ilmeisesti kännykkäkamerani linssi niin tomuinen matkalla, että kirjakuvani, joita oikein suunnittelin, ovat aivan utuisia. 
Näyttää siltä, että eivät ne kotonakaan onnistu, jos on useampi eripaksuinen kirja samassa kuvassa.
No, kuvaan siis vain sen kirjan, josta tuli suosikkini ja kerron muista ilman kuvia.

No jaa, eivät nuo kannen tekstit näy tässäkään kuvassa. Pitäisi kuvata hyvällä kameralla ja jalustalla. 
 
Ylhäällä kannessa Shuggie Bain -romaanin kirjoittanut Douglas Stuart kuvaa Ferdia Lennonin teosta Glorious Exploits (2024) rohkeaksi ja yllättäväksi. Hän oli koukuttunut jo ensimmäisellä sivulla.
Alaosassa kantta Yellowfacen kirjoittaja Rebecca F. Kuang käyttää adjektiiveja hauska, liikuttava ja syvällinen.

Minusta tässä romaanissa on harvinaisen hersyvää huumoria, välillä aivan Monty Python -meininkiä. 

Suurin osa kirjan tarinasta tapahtuu Sisilian Syrakusassa vuonna 412 eaa ja lyhyt loppuluku Ateenassa vuonna 408 eaa. Ateenalaiset valloittajat on kukistettu ja suljettu vanhaan louhokseen. Kostonhimoiset paikalliset käyvät mukiloimassa vankeja, jotka kärsivät kuivumisesta ja nälästä.
Työttömät kaverukset Lampo ja Gelon ovat myös kiinnostuneita vangeista, mutta toisesta syystä. Lukutaitoinen Gelon rakastaa teatteria, erityisesti kreikkalaista tragediaa ja vankien joukossahan saattaa olla teatteriväkeä. Lampo, jolla on sydämen sivistystä, on kiinnostunut ihmisistä ja koittaa täyttää päivänsä keksimällä keinoja rikastua. Ruukkutehdas, jossa nuoret miehet olivat töissä, on joutunut lopettamaan.

Gelon's mad for Euripides. It's the main reason he comes. I think he would've been almost happy for the Athenians to have won if it meant Euripides would've popped over and put on some plays. He once spent a month's wages to pay an old actor to recite scenes while we shaped pots. 

(Gelon on hulluna Euripideehen. Siks se tänne haluu tulla. Se olis varmaan tykännyt että ateenalaiset olis voittaneet ja Euripides olis piipahtanut tänne esittämään muutaman näytelmän. Kerran Gelon kulutti kuukauden tienestinsä siihen että palkkasi vanha näyttelijän lausumaan kohtauksia näytelmistä meidän muovaillessa ruukkuja.)

Eipä aikaakaan, kun kovasti irlantilaisia pubiveijareita muistuttavat karkeapuheiset miehet ovat lahjoneet vartijan ja päässeet kaivokseen järjestämään castingeja. He löytävät näyttelijöitä, jotka muistavat vuorosanansa ulkoa ja ovat enemmän kuin halukkaita näyttelemään, jos saavat juustoa ja leipää. Ravita heitä pitääkin, koska he eivät nykykunnossaan jaksa näytellä.
Kekseliäät nuorukaiset löytävät myös rikkaan kulttuuria rakastan ulkomaisen laivanvarustajan, joka ryhtyy tuottajaksi. Lampon äidin ystävä, taiteelle omistautunut teatteripukukuliikkeen omistaja, lupaa tehdä naamarit ja puvut. Antiikin aikaan kasvoja ei näytetty, vaan näyttelijä puvustettiin tuntemattomaksi. Katulapsiporukka pääsee avustajiksi. 
Esitettäväksi valitaan Euripideen näytelmä Medeia ja myöhemmin kunnianhimon lisääntyessä aivan uusi, Troijan naiset, kaksi näytelmää peräkkäin.   
 
'Directors.'
'What?'
'Me and you. We're going to be directors.'
He passes a wineskin. I take a swig.
'We are?'
'Aye.'

'What do they do?'
'They direct...' he hiccups. 'We're going to do Medea in the quarry. But not just bits and pieces. We're going to do the whole play. Full production with chorus, masks and shit.'
'Oh.'
A low moaning beside me. Gelon's crying.
('Ohjaajia.'

'Mitä?'

'Sä ja mä, Me ruvetaan ohjaajiks.'
Se ojentaa mulle viinileilin. Mä ota siemauksen.
'Ruvetaan vai?'
'Jep.'
'Mitä ne tekee?'
'Ne ohjaa...' se nikottelee. 'Me tehdään Medeia louhoksella. Eikä vaan kohtia sieltä täältä. Me tehdään koko näytelmä. Koko produktio, kuorot, maskit ja v----u kaikki.'

'Ohho.'
Vierestäni kuuluu matalaa huokailua. Gelon poraa.)

Lampon ja Gelonin tarina kertoo ystävyydestä, sodanvastaisuudesta, sisukkuudesta, yhteiskuntaluokista, taiteen arvostamisesta, elämän arvaamattomuudesta ja rakkaudestakin.
Lampo rakastuu orjatyttöön, Lyraan, mutta onnistuuko hän ostamaan tämän itselleen? 
Tytön isä on yksi antiikin ajan tiedemiehiä, joka tajusi jo silloin tärkeimmät asiat avaruudesta.

Kirja kertoo myös siitä, miten ihmiset ovat samanlaisia ajasta toiseen, vain miljööt ja olosuhteet vaihtelevat. 

Tarinan sijoittaminen keskelle Peloponnesolaissotia antaa nykyihmiselle mahdollisuuden tarkastella ikiaikaista kaipuuta kulttuurituotteista nauttimiseen. Nykyään se on helppoa. Lampon ja Gelonin aikana tarinoita ostettiin tarinankertojilta toreilla ja musiikin kuuleminen oli harvinaista. 
Laivanvarustaja kerää sotatavaraa, mahdollisimman aitona, mieluimmin verisenä. 
Museomies.

Kirjan nimi Glorious Exploits (Loistavia urotekoja) on sekä humoristinen että myös  totta. Kyllähän nämä "irkkupoikien" touhut ovat välillä aivan hulvattomia, nuoruuden kaikkivoipuuden aikaansaamia uhkarohkeita onnistumisia ja katkeria epäonnistumisia. Mutta se, mitä he tekivät oli ainutlaatuista silloin, ja samanlainen toiminta tänä päivänä olisi sitä myös. 

Minua liikutti erityisesti Lampon, kertojan, hellyys kurjia vankeja kohtaan. Hän ystävystyy erityisesti Jasonin roolin vahvasti Medeiassa näyttelevään Pachesiin, jolta päätä silittäessä irtoaa hiuksia tukuttain.

Ohjaajamme toivovat, että heidän tavernoissa mainostamansa näytelmä saisi katsojia ja nekin turistit, jotka käyvät katsomassa jotain mestauskiveä kaupungin keskusaukiolla löytäisivät tiensä kaivokseen. 
No, voitte kuvitella, että kaikilla kulttuurinrakkaus ei voita vihaa vihollista kohtaan.
Mutta näytelmät saatiin esittää lähes loppuun... 

Ohjaaja Gelon keksii jotain aivan modernia ja ennenkuulumatonta: kun Medeia surmaa omat lapsensa kostoksi petollisella miehelleen, niin tätä ei pelkästään kerrota, vaan yksi surmista esitetään näyttämöllä ja lapsi on aito maskeeraamaton pikkulapsi. Avustajaporukan pienin ryhtyy mielellään näyttelijäksi - ensimmäinen lapsinäyttelijä historiassa, yleensä miehet näyttelivät kaikki roolit. Kauhusta kiljuva pikku Strabo pudotetaan alas heinäkasaan jota yleisö ei näe. "Lapsi" huudetaan yleisöstä "Se oli oikea lapsi!"

Olen niin ihastunut tähän kirjaan. Luen sitä tässä kirjoittaessani yhä uudelleen. 
Loppuluku yllättää. Sitä miettii, missä kohtaa tulee vastaan alkutarinasta tuttu ihminen ja kuka se mahtaa olla. Oih...
 
"... and he believed the world a wounded thing that can only be healed by story." ("... ja hän uskoi että haavoittunut maailma voidaan parantaa vain tarinan avulla.")
Niin hyvä lopetus - taiteella sotien rampauttama maailma ehjäksi!  

Ja mikä olikaan se alku, joka koukutti Douglas Stuartin:
So Gelon says to me, 'Let's go down and feed the Athenians. The weather's perfect for feeding Athenians.'
    Gelon speaks the truth. Cause the sun is blazing all white and tiny in the sky, and you can feel burn from the stones as you walk. Even the lizards are hiding, poking their heads out from under rocks and trees as if to say, Apollo, are you fucking joking? 
I picture the Athenians all crammed in, their eyes darting about for a bit of shade, and their tongues all dry and gasping.
   'Gelon, you speak the truth.'
(Gelon sanoo mulle,'Mennääs alas ruokkimaan ateenalaisia. Sää on täydellinen niitten ruokkimiseen.'
     Gelon on oikeessa. Koska aurinko paahtaa valkoisena ja pienenä taivaalla, ja kivet hohkaa kuumaa jalkoihin. Jopa liskot on piilossa, pistävät päätään ulos kivien raosta ja puitten alta ikään kuin ne haluais sanoa, Apollo, et kai sä vaan v....u pilaile?
     Kuvittelen ateenalaiset siellä sumpussa, silmät tähyilemässä varjon paikkaa, kielet kuivana haukkomassa henkeä.
    'Gelon, sä oot oikeessa.'

Ferdia Lennon kirjoitti esikoisteostaan seitsemän vuotta. Esikoinen - näin hyvä! Kirja on saanut useita palkintoja.
Lennon on viettänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Dublinissa, viettänyt monta vuotta Pariisissa ja asuu nykyään perheineen Norwichissa. 

-----------------------

Ne muut kirjat:

Margarita Liberaki, The Other Alexander (1959), alkuteos Ο άλλος Αλέξανδρος (1950)
Kirja on allegoria kansalaissodan runtelemasta Kreikasta. On perhe, jonka isä pitää epävirallisesti toistakin perhettä ja antaa samat etunimet molempien perheittensä lapsille. Runollinen, kaunis kuvaus.
Albert Camus'lta on lainattu kirjan kanteen lause, jossa hän sanoo olevansa syvästi liikuttunut Liberakin kirjasta.
Ostin tämän kirjan pienestä kirjakaupasta Rodoksella, josta myöhemmin myös Ferdia Lennonin teoksen. Hyvät kirjat ostin! Harmi, ettei kumpaakaan ole suomennettu.


Maria Stepanova, Kadoksiin (2025), alkuteos Фокус (2024) 
Moskovassa syntynyt, nykyään Berliinissä asuva kirjailija on kirjoittanut romaanin hyökkäyssotaa käyvän maansa jättäneestä kirjailijasta, joka häpeää Pedoksi kutsumaansa entistä kotimaataan niin, että on kadottamassa henkilöllisyytensä ja kielensä. Kirjan suomalainen nimi kertoo hänen ratkaisunsa -  vai kertooko sittenkään?
Harhaileva, unenomainen kertomus, jonka on suomentanut ansiokkaasti Arja Pikkupeura. 

Petina Gappah, The Book of Memory (2015)
Memory odottaa kuolemantuomiota syytettynä kasvatti-isänsä murhasta ja kirjoittaa elämästään amerikkalaiselle toimittajalle. Muistaako hän kaiken oikein? Uskotaanko häntä?
Mitä lapsuudenperheessä tapahtui? Miksi vanhemmat antoivat lapsilleen niin erikoiset nimet - Gift, Joy, Memory ja Moreblessings? Tapaako hän enää koskaan elossa olevaa sisartaan Joyta?
Hän aloittaa tarinansa kertomalla että ei se ala Floydin kuolemasta, vaan siitä, kun aurinko paistoi hänen, albiinotytön, rakoilla oleviin kasvoihin ja isä ja äiti myivät hänet vieraalle valkoiselle miehelle. Hän ujosteli kertoa nimeään tälle ystävälliselle miehelle ja mies sanoi, "Puhu Mnemosyne". Nyt hän puhuu kirjoittamalla. 
Petina Gappah on zimbabwelainen kirjailija ja asianajaja. Hän on toiminut mm. Maailman kauppajärjestön WTO:n asianajajana ja Zimbabwessa hallinnon kansainvälisen kaupan ja sijoitusten neuvonantajana. 
Hän on kirjoittanut Muistojen kirjan lisäksi novellikokoelman Tanssimestari ja muita tarinoita Zimbabwesta ja romaanin Pimeydestä loistaa valo. 
Harmi, että The Book of Memory -otsikon kaksoismerkitys katoaa suomalaisessa nimessä. Kääntämisessä juuri kielten erilainen sisältö on niin kiinnostavaa. Suomen kielessä isoja alkukirjaimia käytetään otsikoissakin yleensä vain erisnimistä, Muisto on vanha miehen nimi, ja otsikko on luontevampi monikkomuodossa, kun puhutaan siitä mitä muistaa. 


PS Nuo Lennonin kirjan suomennokset on omiani. 

Matkat ovat matkalaisia

Luin jokin aika sitten Fernando Pessoan mietteitä hänen sekavanoloisesta proosateoksestaan Levottomuuden kirja ja kirjoitin muistiin joitakin, jotka jäivät pohdituttamaan. Tässä pari matkailuun liittyvää. 

Itse asiassa käsityksemme maailmasta määrää, mistä maailma alkaa ja mihin se loppuu. Maisemista tulee maisemia vasta meissä itsessämme. 

Elämä on sellainen miksi teemme sen. Matkat ovat matkalaisia. Emme näe sitä mitä näemme vaan sen mitä olemme.

Pessoa ajattelee kyynisesti ja päätyy siihen, ettei mihinkään kannata mennäkään, koska kaikkialla näkee vain saman vanhan itsensä. Minä näen toisin: matkalla näkee kyllä itsensä, mutta uusin silmin, uutta taustaa vasten kirkkaammin kuin kotirutiinien keskellä. Ja kyllähän matkoilla myös havainnoi kaikkea ympärillään, saattaa vaikka tarkkailla, miten eri tavoin eri paikoissa ymmärretään sana metsä (Rodoksella puita harvassa, meillä sankat metsät) ja miksi meidät suomalaiset on todettu maailman onnellisimmiksi  (yhteiskunnan apu, elämän helppous).

Kerron, mitä olen huomannut tällä Rodoksen matkalla itsestäni ja meistä. Olemme mieheni kanssa kultahääreissulla (50 vuotta naimisissa) ja paikaksi valikoitui sama, jossa olimme hopeahäämatkalla (25 vuotta yhdessä) vuonna 2000. 

Huomasin heti matkan alussa, että mehän olemme vanhoja. Lentoparkin mies riensi kantamaan meidän laukkujamme bussiin, vaikka ne olivat toisten kuljetusta odottavien laukkujen takana, ettemme vain  ryhtyisi niitä itse siirtelemään, ja avulias lentokenttävirkailija riensi puolestamme automaatille tulostamaan tarrat matkalaukkuihimme. Se kävikin paljon vikkelämmin häneltä kuin meiltä. Hienoa VIP-kohtelua! Hyvä, ettei pyörätuoliin istutettu. 

Enää ei ole tarvinnut mainita pääsylippuja ostaessa olevansa yli 65, halvemmat liput annetaan automaattisesti. Mistähän ne sen huomaa! 

Mies leikkautti hiuksensa, ja nuori parturi kertoi syntyneensä silloin, kun viimeksi olimme täällä kesällä 2000. Silloinkin mieheni kävi parturissa, tuuheampihiuksisena kuin nyt.
Itse asiassa hän käy aina matkoilla parturissa ja juttelee parturin kanssa, jos vain löytyy yhteinen kieli. 
Minä taas ostan aina matkoilla ko. maan kirjailijan kirjoittaman kirjan. Täällä ostin Margarita Liberakin romaanin, jonka englantilainen käännös vuodelta 1959 on saanut nimen The Other Alexander. Alkuperäinen kirja on nimeltään Ο άλλος Αλέξανδρος (äännetään O allos Alexandros). Kreikassa on kyrilliset kirjaimet, mieheni osaa lukea niitä, eikä muutoinkaan olisi vaikeuksia, koska turistikohteissa käytetään paljon englantia.

Rodos tuntuu köyhemmältä kuin miltä se tuntui aiemmilla reissuilla, vuonna 2000 ja parilla matkalla 80-luvun lopulla. Ajattelin ensin, että se on ränsistynyt samaa tahtia minun kanssani, mutta ehkä se onkin pysynyt enemmän samana, kun taas olot Suomessa ja oman elämäni puitteet ovat kohentuneet.

Olin nuorena aina niin innostunut auringosta, kun pääsin koleasta Kainuun kesästä Välimerelle. En tarvinnut mitään muuta kuin meren ja auringon. 
Nykyään meillä on Suomessa hellekausia kaikkialla ja minä asun aurinkoisella seudulla Kymenlaaksossa. Olen kiinnostuneempi taiteesta ja historiasta kuin rantaelämästä. Eikä bikinitkään tunnu enää mukavilta eivätkä näytä hyviltä päälläni. No, hyvänen aika, kolmikymppiset äiti-ihmiset vakuuttavat naistenlehdissä, että bikinivartalo on historiaa, kyllähän minulla kahdeksaakymppiä lähestyvänä jo kuuluukin olla kokouimapuku päällä. Miten ihminen voi olla huomaamatta ikäänsä niin pitkään. 
Senkin hoksasin, että ripsiväri on turha, kun luomet ovat tulleet niin raskaiksi, ettei millään määrällä mascaraa synny tähtisilmiä. 
Miehellä jäädytettiin kasvoista kolmisenkymmnetä luomea juuri matkan alla, varmuuden vuoksi, ei mitään epäilyttävää niissä. Täällä ruvet ovat irronneet ja iho parantunut tervehdyttävän meri-ilman ansiosta. 

Matkat ovat matkalaisia...

Olemme nähneet ja kokeneet monenlaista. 
Yli puolet matkasta on jäljellä.
Käymme ensi viikolla päiväretkellä Turkin puolella Marmariksessa. Sieltäkin minulla on niin ihania muistoja. Olen haaveillut, että menisin joskus uudelleen sinne yksinmatkalle aivan samalla konseptilla kuin aiemmalla matkallani: sama Yunus-merenrantahotelli, aina aamuisin uimassa ennen aamiaista, aamupäivisin kävelisin katselemassa moskeijoissa, kouluissa ja basaarissa ja iltapäivät viettäisin rannalla iltaan asti.
Ärähtelisikö minulle taas joku hampaaton ukkeli basaarissa "where is your husband, woman" ja minä katsoisin häntä ystävällisesti takaisin ja sanoisin "he is at home, this is my trip". 
No, nyt ei ärähdellä, kun on mies matkassa, häämatkalaiset.

Hissikuva, uusi - vaihdoin (turhamainen minä), kun se aiempi
oli niin huono.