Lukeminen on juhla

 

Lukukeskus on kirjailijajärjestöjen ja -liittojen vuonna 1972 perustama lukemista edistävä järjestö, jolla on monipuolista toimintaa.

Kerran vuodessa huhtikuussa Lukukeskus järjestää valtakunnallisen lukemisen teemaviikon. Tänä vuonna viikon teema on Lukeminen on juhla ja viikko on 20. - 26.4. eli huomenna alkava viikko.

Löysin paperipinoistani pari erään kirjan sivulta kopioimaani tekstiä, jotka sopivat viikon teemaan. Kirja on sveitsiläisen kirjailijan Joël Dickerin romaani Totuus Henri Quebertin tapauksesta.

Ensimmäinen teksti koskee kysymystä, millainen on hyvä kaunokirjallinen teos.

     Kirjan hyvyyttä ei voi arvioida viimeisten sanojen perusteella vaan mittana on kaikkien siihen sisältyvien sanojen yhteisvaikutus. Noin puoli sekuntia sen jälkeen kun kirja on päättynyt, kun viimeinenkin sana on luettu, täytyy lukijan kokea väkevänä tunne, joka sulkee pois kaiken muun, niin että hän ajattelee vain lukemaansa, katselee kantta ja hymyilee hiukan haikeasti, koska hänen tulee ikävä kirjan henkilöitä. 
     Hyvä kirja on sellainen, jonka ei olisi suonut päättyvän.

Toinen teksti kertoo taidosta kirjoittaa fiktiota.

- Harry, miten kuvataan tunteita, joita ei ole itse kokenut?
- Sitähän kirjailijan työ on. Kirjoittaminen tarkoittaa että kykenee tuntemaan vakavammin kuin muut ja sitten kuvaamaan tuntojaan. Kirjoittaminen on sitä että näyttää lukijoille sellaista mitä he eivät välttämättä itse näkisi. Hankalaapa olisi, jos vain orvot kertoisivat orpoudesta. Se tarkoittaisi, ettet voisi puhua äidistä, isästä, koirasta tai lentäjästä sen paremmin kuin Venäjän vallankumouksestakaan, koska et itse ole äiti, isä, koira tai lentäjä etkä ole kokenut Venäjän vallankumousta. Sinähän olet vain Marcus Goldman. Ja jos kirjailijan pitäisi aina rajoittua vain itseensä, muuttuisi kirjallisuus aika apeaksi ja merkityksettömäksi. Me saamme puhua mistä vaan, Marcus, kaikesta mikä meitä koskettaa. Eikä kukaan voi paheksua meitä siitä. Olemme kirjailijoita, koska vaikka kaikki osaavat kirjoittaa, me käytämme kirjoitustaitoamme toisin kuin muut. Siinä on meidän työmme hienous. 

No, toivottavasti se omituinen trendi on jo tiensä päässä, että kirjailijoita ja näyttelijöitä syytetään toisten elämän esittämisestä.
Suutuin, kun luin, että Tom Hanks oli pyydellyt anteeksi rooliaan Forrest Gumpina samannimisessä elokuvassa, itse kun ei ole... mitä se Forrest nyt onkaan... hidasälyinen. Ehkä Hollywoodissa on ollut niin kova komento, että tällaiseen on pitänyt mennä mukaan, jos haluaa pitää työnsä. 

Toivotan kaikille hyviä lukuhetkiä ja mahdollisia tapahtumia lukemisen ympärillä! 
Itse osallistun lauantaina Tuusulanjärven kirjailijasymposiumiin kulttuuritalo Moniossa Tuusulassa. 
Ja joka päivä luen. Mietin parhaillaan, mikä olisi seuraava kaunokirja, olen lukenut pari päivää vain asiatekstejä. 
Kävin muutama päivä sitten katsomassa näytelmän, jonka lopussa tuntui samalta kuin hyvää kirjaa lopettaessa, paikallisteatterin esityksen Isä, se sama Florian Zellerin näytelmä, josta on tehty myös elokuva Father. Yllättävää, amatöörinäyttelijä Timo Kurittu teki vähintään yhtä koskettavan roolin muistisairaana Andréna kuin Anthony Hopkins elokuvassa. Kun André lopussa kysyy hoitajalta, kuka hän on ja sanoo, että nätti nimi, äiti on sen hänelle antanut ja äitihin voisi tulla hakemaan hänet kotiin, niin olikohan yleisössä ketään, jolla ei olisi silmät sumentuneet. Kirjoitan tästä vielä lisää toisella kertaa.    
                             
                                                       💗

Jari Järvelä, Klik

Luimme Jari Järvelän romaanin Klik peräkkäin mieheni kanssa. Hän kirjoitti Kouvolan Kameraseuran Facebook-sivuille niin innostuneesti tästä kirjasta, että pyysin saada kopioida hänen kirjoituksensa tänne. 
Kas tässä, vieraskynä Unto Mentula.

Huima valokuvamatka

'Olen asunut alicantelaisen ilotalon vintillä neljä kuukautta, kun tapaan Henri-Cartier Bressonin.'

Näin alkaa Jari Järvelän kirja ’Klik’ (Tammi 2020). 

Suomalainen Iris on lyhytkasvuinen, energinen nuori kartanon tyttö viime vuosisadan alkupuolella. Signe Brander kiertelee kuvaamassa kartanoita ja tutustuttaa Iriksen taikalaatikkoon           

 '- Mikä tämä on?

 - Taikalaatikko, nainen sanoo.

 - Maailma seisoo päällään.

 - Se on kuin sinun silmäsi. Sekin näyttää kaiken väärin päin. Ja maailma kääntyy     
    oikein päin  vasta täällä.

 Nainen kopauttaa otsaani sormellaan. '  

 
Valokuvauksen kipinä syttyy. Iriksen huima matka alkaa, kun vanhemmat lähettävät poikkeavan tyttärensä ulkomaille parantolaan. 

Tapahtumat saavat vauhtia, kun hän tapaa Henri Cartier-Bressonin. Rolleiflexit, Leicat ja Contaxit tallentavat mm.  Espanjan sisällissodan, Normandian maihinnousun, Marilyn Monroen viimeisen elokuvan kuvauspaikat ja Hampurin tulvan. Iriksen seurassa viihtyvät Cartier-Bressonin lisäksi Robert Capa, Gerda Taro, Elliott Erwitt ja Vivian Maier. Pablo Picasso ja Salvador Dali ovat luonnollisesti mukana matkalla. 

Maailmankuulut kuvaajat lainaavat Irikselle kameroitaan ja Iris kuvaa otoksia, jotka nousevat maineeseen toisten nimillä. Mistäpä löytyvätkään ehkä ne Normandian maihinnousun kuvat, jotka Robert Capan piti ottaa? Entä kuka toimikaan vanhoilla päivillään koulukuvaajana mm. Kouvolan Urheilupuiston yläasteella, vangitsi filmille Prinsessa Dianan kauniit kasvot, ja mitä tapahtui Ateneumin taidemuseolle tilaamatta saapuneille oudoille laatikoille? 

Jari Järvelän kirjassa ei ole yhtään kuvaa, mutta sitä lukiessa mieleen palautuu joukko mestariotoksia. Ja jos kuvat eivät tule mieleen, niitä voi jäljittää netistä. Iris on kuin elokuvan Forrest Gump, mukana kaikkialla, missä tehdään historiaa, tässä tapauksessa valokuvauksen historiaa.

’Kun ihmiset näkevät kameran, he yrittävät aina olla parempia itsejään. Kuvissa he hymyilevät, vaikka kulkisivat koko valveillaoloaikansa naama norsun vitulla. Ja kun niille näyttää kuvan, jossa ne ovat nimenomaan omia itsejään, ne sanovat että tämä on epäonnistunut, kuvissa minä en ikinä onnistu olemaan oma itseni.’     

Suosittelen lämpimästi.

No sitten vielä muutama ajatus minultakin. (Olen muuten minäkin ollut jonkin aikaa Facebookissa ja todennut, että blogini on rakkaimpani, edelleen. Laitan näitä blogikirjoituksiani sinne faceen, paljon muuta en sillä suunnalla "ehdi" puuhastella, enkä aio laajentaa somenäkyvyyttäni muihin kanaviin.) 

Mutta siis Klick ja sen ansiot:
- Oli virkistävää lukea välillä muutakin kuin autofiktiota, kunnon tarina, jonka päähenkilönä on lapsen kokoinen, sitkeä nainen joka löytää intohimonsa ja seuraa sitä epäröimättä, vaikka kukaan ei odota häneltä mitään. 
- Tunnen kaikki Iriksen kohtaamat ikoniset hahmot, valokuvaajat, kirjailijat, elokuvan tekijät ja muut julkisuuden henkilöt lehtijutuista ja elämäkerroista sekä osan heidän töidensä kautta. Iris antaa uuden, virkistävän mielenkiintoisen näkökulman heidän elämäänsä. En enää ikinä voi katsoa joitakin Henri Cartier-Bressonin tai Robert Capan kuvia ajattelematta, että niillä voisi olla tällainenkin tausta. Kulkeminen New Yorkin katuja Vivian Maierin seurassa kruunaa kaiken. 
- Iriksen saamat Iris Rukka! -kirjeet ja niiden perässä sivu, jolla vain yksi lause: Sitten en saanut enää kirjeitä. Puhuttelevaa minimalismia.
- Lukujen nimet: Posliinikissan sähinä, Kaikki kääpiöt ovat tasa-arvoisia, Vuosi I JKa (jälkeen Kameran) Avaa silmät.
- Pidän Järvelän säkenöivästä tyylistä kaikkinensa.
- Loppuhuipennus on  huikea. Elämän satumanvaraisuus kirpaisee. Kuvia tulee ja menee, kuvia ovat myös ne, joita hahmottelee ilman kameraa ja ne, jotka jostain syystä katoavat tai lojuvat jossain kenenkään katselematta.

Minäkin suosittelen lämpimästi.

15.2.
PS Oh my, vasta nyt huomasin ja äsken korjasin  kirjan nimen. Olin koko ajan kirjoittanut sen ck-loppuisena klick. Silmä tottuu virheeseen ja katsoo sen ohi. 
(Tämmöinen piirre on kyllä hyväkin monissa asioissa, mutta ei tässä.)