Hanna Hauru, Viimeinen vuosi

 
Hanna Hauru on piirtänyt kauniin muotokuvan ihmisiä pelkäävästä kirjailijasta tänä vuonna ilmestyneessä teoksessaan Viimeinen vuosi. Monesti kirjailijoiden työtä verrataan maalaustaiteeseen, siveltimen vetoihin joilla luodaan kuvia, mutta Haurun tekstissä ei ole mitään maalailevaa, hän nimenomaan piirtää tarkalla viivalla. 
Hauru käyttää lyhyitä lauseita ja harvoja kielikuvia. Hän tulee kuitenkin luoneeksi minimalistisella tyylillään tunnelmia, joita on vaikea unohtaa. Ja miksi haluaisikaan? Nyt minun vierelläni viipyilee eräs vaatimaton "rustailija", korpikirjailija, jolle kirjoittaminen oli pakko ja ehtymätön ilo. 

    Koko talven istuin kirjoituskoneeni ääressä ja syötin sille pöytälaatikosta puhdasta paperia heti, kun edellinen  tuli täyteen. Näin vain tarinani henkilöt ja maisemat. haistoin miesten kovan työn nostaman hien, naisten kesätanssien parfyymin ja tämän kylän maan, joka vuodenaikojen vaihtuessa haisee aina uudelta. 
    Suurimman osan talvesta ajatus lensi niin, että kompurat sormeni notkistuivat liuska liuskalta. Välillä talven raskas hengitys painoi pääni, mutta tästä kylästä oli saatava tarina kansien väliin, kun ei minulla ole toista keinoa pohtia muiden kuultavaksi rikkaiden epäinhimillisyyttä ja köyhien vähästä antavaa häpeää. 

Minäkertojan nimi selviää vasta lopun lehtiartikkelissa, nekrologissa, hänen kuolemansa jälkeen. Nimi lienee itseironinen taiteilijanimi tai ympäristön taiteilijalleen antama kutsumanimi. Siinä kaikuu maalaisyhteisön asenne "neitimäisten miesten harrastusta" kohtaan, Ilmari Rustailija. 

Ilmari oppii häpeämään jo lapsena. Isä häpeää hänen erilaisuuttaan, poikaa jolla on työmiehen kourat mutta ei intoa metsätöihin ja joka ei kelpaa edes sotaan. Syytä tähän ei kerrota, mutta syy lienee mielenterveydellinen.
Äiti ymmärtää poikaa. "Hän tiesi, että jos minulla ei olisi tätä taitoa, jossain vaiheessa synkkä mieleni sitoisi köyden kaulaani ja raskaat saappaat potkaisisivat pöllin alta."

Ilmari asuu yksin lapsuudenkodissaan ja on jo vanha mies. Nuoruuden ihastuksen Liisan kaupunkiin lähdöstä on kymmeniä vuosia, mutta hän on alkanut vierailla yhä useammin Ilmarin mielessä. Köyhyys, yksinäisyys, mitättömyyden tunne ja naisen kaipuu piinaavat. Kirjailijan leipä on kapea, niin kapea, että Ilmari joutuu kerjuulle ja panttaamaan kirjoituskoneensa. Hän kirjoittaa palkkiota lehtinovelleistaan odottaessaan lyijykynän nysällä vihkoon.
Kun ahdistus on kova, Ilmari saunoo, tupakoi ja juopottelee. Alkoholi on hänelle lääke kaipuuseen, invalidisoivaan arkuuteen ja kirjoittamisen huumasta palautumiseen. 

Ilmari on kirjoittanut tiuhaan tahtiin, mutta pitänyt  ennen nyt valmistuvaa kirjaansa tauon yritettyään edellisessä kirjassaan vaihtaa lajityyppiä, mistä ei tykännyt helsinkiläinen kriitikko eikä kylän väki. 

    Tapaus siitä tuli, kun kerran poikkesin ainaisista aiheistani. Lakkasin vain yhden teoksen verran ylistämästä köyhälistöä ja puolustamasta heidän lehmänpaskaisia saappaitaan.

Ilmari yritti kirjoittaa rakkausromaanin ja herättää siinä uniensa Liisan eloon. Liisa on Ilmarin muistikuvissa lähes filmitähti, ja hän onneton meni vertaamaan Liisan sulosääriä emäntien karvaisiin kampurakoipiin. Kun Helsingin lehden täystyrmäys kaiken lisäksi leviää juoruna kylässä, niin Ilmari ei uskalla ulos pirtistään ennen kuin aikojen kuluttua joulun alla, kun hän uskoo, että silloin ihmisillä on mielessään jo jotain muuta. 
Silloin Ilmari päätti, että hän kirjoittaa kauniit viihdetarinansa tilaustyönä heppoisille lehdille ja pysyy kirjoissaan entisessä aiheessa, johon hänellä on materiaalia ympäristössä yllin kyllin. 

Olen varmasti yksi taitavimmista tarkkailijoista umpimielisyyteni ansiosta. Ei kukaan tiedä, miten paljon tietoa ja tapahtumia kirjailija laittaa muistiinsa ihmisten keskusteluista, heidän kertomistaan tarinoista ja jopa salaisuuksista.

Ilmari tarkkailee, mutta kyllä häntäkin tarkkaillaan, ja paljon hyväntahtoisemmin kuin hän kuvittelee. 
Hengenheimolaisia hänellä ei ole kuin postimies, mutta vähän väliä joku sujauttaa viinapullon taskuun, naapurin mies kutsuu kanssaan kalalle ja tytöt tulevat kikatellen katsomaan konettaan hakkaavaa originellia. 

Eniten minuun vaikutti Ilmarin hahmossa kolme asiaa: se ilo mitä hän tuntee kirjoittamisesta, hänen vaatimattomuutensa ja rakkauden kaipuunsa.

    Irrotan kirjotuskoneesta suojan ja kierrän paperin valmiiksi. Minun on ollut hirveän ikävä tätä rullan rutinan ääntä ja puhtaan paperin alulle laittamista. Ajatuksista ei ole vielä tietoakaan. Sormet tekevät fyysisen työn, kun minusta alkaisi virrata kömpelöiden sanojen jälkeen kokonaisia virkkeitä. Jossain vaiheessa virta ehtyisi ja tuntuisi kuin olisin pinonnut satojen kilojen painoisia tukkeja koko sen ajan, mitä kirjoittaminen minulta vei. Tai mitä se minulle antoi. Kuin olisin rakastanut niin kiihkeästi, että minusta ei tulisi valumaan enää mahlaa. 

Kun Ilmari kirjoittaa hänen mielestään häipyy kaupassa käynnin aiheuttama häly, kahvi unohtuu jäähtymään kuppiin, vaikka se on pitkästä aikaa oikeista kahvinpavuista keitettyä, ladattu piippu jää tuhkakupin reunalle ja tupa lämmittämättä. Talikynttiläkin on melkein palanut loppuun ennen kuin Ilmari havahtuu. Tällaisen kirjoitusrupeaman jälkeen Ilmarin uni on kevyttä ja olo onnistunut. 
Usein yö on kuitenkin painajaisia täynnä ja rakkauden puute tekee kipeää.

    Yöllä herään, kun joku pyörähtää vierelleni. Käännän kylkeäni eikä siinä ole kuin menneen ajan muisto. Silitän kapeaa paikkaa vieressäni, mutta siinä  ei ole käynyt ihmisen lämpö. Pyörähdän takaisin niin, että kasvoni ovat tuvan seinää vasten. Annan tikkuiselle hirrelle itkuisen hyvänyönsuukon. 

Romaanin aika on ehkä 50-luku, vaikka aluksi minusta tuntuu, että kyseessä on nälkävuodet. Ilmari elää takapajuisemmin kuin muut. Paikka on Pohjois-Pohjanmaan maaseutu.
Tapahtuma-aika on vuosi, kuten kirjan otsikkokin kertoo. Kerronta jakautuu vuodenaikoihin, joita erottavat kauniit omille sivuilleen ilmavasti väliotsikoiksi kirjoitetut kunkin vuodenajan luontoa ja luonnetta kuvaavat lauseet, kuten "Kevät lakaisi talven jäljet uskollisesti pois".
Ilmarin ajatukset vievät meidät takaumiin, joissa saamme kokea asioita, kuten hän on ne lapsena ja nuorena kokenut. Kirjan alussa Ilmari muistelee nuoren minänsä kirjoittamaa lausetta "Varjo on asunut elämäni yllä ja vaisua iloa on ollut vähän"  ja toteaa sen liian apeaksi. Vähänpä tiesi nuori mies saavansa myöhemmin myös kiitosta ja kunniaa. 

Viimeisissä kirjajulkkareissaan, joihin Ilmari on saapunut kustantajan neuvot varteen ottaen suittuna ja vesiselvänä, hän toteaa hämmästyneenä, miten osaa olla kuten muutkin.
    Rohkenen puhua oikeaoppisesti seuramiehen lailla kuin en olisi koskaan arastellut ihmisiä. Pukuineni istun joukkoon kuin en olisi maalta tullutkaan.
    Minulle kannetaan kermakahvia ja eri sorttisia leivonnaisia. Konjakkia kaadetaan vain sen verran, että saan hörpyn jälkeen saman lirauksen lisää.
    Lehtimiehet jututtavat ja räpsivät valokuvia, kun seison kirjastotalon edessä komeakantinen kirjani ojennettuna kameraa kohti. Hymyilen ylpeänä selkä suorana enkä edes muista vähätellä itseäni.

Enkä edes muista vähätellä itseäni...
Ilmarin vaatimattomuus ja ujous tekevät hänestä minulle viehättävän, arvokkaan ja rakastettavan. 

Seutusanomien päätoimittajan kirjoittama muistokirjoitus yllättää ja nostaa kyyneleet silmiini. Olen nähnyt kaiken tähän asti Ilmarin aran psyyken kautta, nyt saan nähdä hänet muiden silmin. Voi ei, näin siis Ilmari yhteisössään nähtiin ja näinkö tuottelias hän oli.  
Mitä me yleensäkään tiedämme siitä, mitä meistä ajatellaan? 

Kirjan ja ruusun päivänä Leena Krohnin esseekirjasta Mitä en koskaan oppinut

 

Kirjan ja ruusun päivä on peräisin Espanjan Kataloniasta, jossa tänä tiettynä päivänä, 23. huhtikuuta, naiset ovat antaneet miehille kirjoja ja miehet naisille ruusuja. Nykymaailmassa kaikki saavat hyvinvointimaissa molempia ihanuuksia lahjoiksi milloin vain. Minä annoin miehelleni eilen syntymäpäiväruusuja ja hän minulle hiljattain valokuvakirjan. 

Unesco julisti vuonna 1995 Kirjan ja ruusun päivän kansainväliseksi juhlapäiväksi perustellen valintaa näin: "Kirjat ansaitsevat erityisen päivänsä, jolloin niitä juhlitaan vapauden, yhteenkuuluvuuden ja rauhan symboleina."
Kirjoilla - ja kirjoituksilla, nykyään varsinkin somekirjoituksilla - on lietsottu myös epäsopua. Kirjoitettu kieli on kommunikaation väline, jonka toivoisi toimivan vain hyvän puolesta.

Leena Krohn tarkastelee tänä vuonna julkaistussa esseekirjassaan Mitä en koskaan oppinut sanoja ja kirjoittamista monesta näkökulmasta, erittäin kauniisti ja myös erittäin kriittisesti. 

Esseessä Sanojen kuvat:
- Sana sisältää merkityksiä, moniakin merkityksiä, kokonaisen pilven. Sana myös ne kätkee. Kieli on merkityksien kääre. Jokainen lahjan saaja avaa pakettinsa omalla tavallaan, ja kokemuksellaan. Vaikka jokainen saisi saman lahjan, sen sisältö on kullekin hiukan erilainen.

Esseessä Kirjoittajakoulutusta kansliasta:
- Yhteiskunnassa, joka suvaitsee vain harmittoman huumorin, ei enää ole sananvapautta. 

Esseessä Sormi huulilla:
- Sain ehdotuksen osallistua kirjaprojektiin, uuteen antologiaan. Antologian kirjoittajiksi oli tarkoitus kerätä kiinnostavia (naisoletettuja) kirjailijoita ja pyytää heitä kirjoittamaan jostakin itselleen tärkeästä tai käänteentekevästä naisoletetun kirjoittamasta kirjasta."
Vastasin ehdotukseen, että olen mieluummin naiskirjailija tai jopa kirjailijatar kuin naisoletettu kirjailija.
- Sellaisia uuskielen ilmaisuja kuin "turvallinen tila", "maalittaminen", "kulttuurinen sensitiivisyys", "kulttuurinen omiminen"  tai "informaatiovaikuttaminen" voidaan käyttää myös kuristamaan ei vain sanan vaan myös ajattelun vapautta. Jos turvallinen tila on sellainen, missä kaikki ovat yksimielisiä, haluan sieltä ulos.
- Elin ennen maassa, jossa mielipiteet eivät voineet olla laittomia eivätkä kirjatkaan. En muuttanut minnekään, mutta asun silti toisessa maassa. 

Esseessä Mitä en koskaan oppinut:
-  Kirjailija on syrjästäkatsoja, todistaja ja silminnäkijä, mutta myös vakooja ja kidnappaaja. Minkä hän näkee, sen hän sieppaa. Oliko mikään omaa, mikään alkuperäistä, vaan aina muualta omaksuttua, perittyä, kierrätettyä, lainattua, lahjaksi saatua? Silti kirjoittaessa tapahtuu jotain ihmeenomaista: entinen muuttuu uudeksi, vieras henkilökohtaiseksi, kulunut ja käytetty uniikiksi ja ainutkertaiseksi. 
- Ajatus, julistus ja runous - jos niitä ei ole, ei ole kirjallisuuttakaan. Ajatuksen rajapinta on filosofia, runouden musiikki, julistuksen yhteiskunta ja ympäristö. 
 
Krohnin tämä teos on hänelle harvinainen siinä, että hän tarkastelee esseissään paitsi terävästi omaa aikaamme myös ensimmäisen kerran menneisyyttään. Minulle Krohnin aiemmista teoksista tutut teemat ovat myös läsnä, tiede, tietoisuus, luonto ja yliluonnollinen. 

En ole koskaan lukenut yhtä kaunista kuvausta hetkestä, jossa kirjailija kerrottuaan itsestään kuuliaisena lapsena ja tuskaisena murrosikäisenä jättää oman elämänsä kuvauksen siirtyäkseen muihin aiheisiin.  
Pysähdyn ja käännyn katsomaan taakseni. Näen nyt ikäkaudet naamiaispukuina, joihin aika meidät pukee. Näen hänen, joka kerran olin minä, jatkavan epäröiden kulkuaan kohden vääjäämätöntä aikuisuutta, omaa elämää, tuntemattomia ihmisiä, korvissaan uuden ajan paisuva kohina.  

Pidän siitä, että Krohn ottaa esiin kirjallisuutta ja muuta taidetta uhkaavan uuspuritanismin. Hän kummastelee sitä, että näyttelijän ammattitaitoon ja koulutukseen ei luoteta, vaan hänen pitäisi olla se mitä esittää. Hän ei ehtinyt ennen kirjansa valmistumista kuulla, että myöskin kääntäjän ammattitaito on kyseenalaistettu ja vaadittu, että hänen pitää olla saman värinen kuin se kirjailija jonka teosta hän saa kääntää omalle kielelleen. 
Olen ollut huolissani ja pohtinut näitä hassutuksilta tuntuvia asioita paljonkin sekä omissa kirjoituksissani että joidenkin blogiystävien kirjoituksia kommentoidessa.
Pohjois-Korea -aiheisissa kirjoituksissani hiljattain olin vähällä kysyä, eikö meilläkin ole jo jonkin aikaa ollut jotain samantyyppistä valvontaa, rajojen asettamista ja oikeaoppisuuden vaatimusta. Jätin kysymättä. 
Luin Eeva Joenpellon upean romaanin 'Jottei varjos haalistu' vuodelta 1986 ja vielä kirjan tunnelmissa viipyillessäni mieleeni työntyi yhtäkkiä häiritsevä ajatus, että kylläpä tässäkin kirjassa on paljon sellaista, minkä takia sitä paheksuttaisiin tietyissä kulttuuripiireissä. Ärsytti, että tuollaiset epäolennaisuudet pääsivät häiritsemään lukuelämystäni.  
  
Enköhän osta Krohnin esseekirjan itselleni. Tämä, mikä on nyt tässä pöydälläni ja minkä kannoin repussa Mustilan arboretumiin kuvaa varten sinivuokkojen keskelle, on kirjastolaina.

Luin jostain, että kirjahyllytkin ovat taas muotia. Jee!  


PS Samasta Leena Krohnin kirjasta jotain myös kirjoituksessani täällä.

PPS Alkoi harmittaa se, että olen kuvassani tarkentanut sinivuokkoihin enkä kirjan nimeen, joten tässä vielä näin jälkikäteen alkukuvassa sumeaksi jäänyt kansikuvan tärkein kohta. 

Koronan tässä vaiheessa

Tämä mainio kuva on 7-vuotiaan Aatos Kalakosken kilpailutyö HS:n Meidän perheen ja Lasten uutisten piirustuskilpailussa taannoin. Kilpailu on ohi, joten en vaikuta tämän työn esiin nostamisella tuloksiin. Aiheena oli korona-aika. Kävin äänestämässä Aatoksen työtä, koska se on minusta niin onnistunut. Taustojen värit vaihtuvat kiinnostavalla tavalla kuhunkin ilmeeseen sopien, ja mitkä ilmeet, viimeisessä paljon kertova käsi mukana. Kaikkia noita ilmeitä on ollut kuluneen koronavuoden aikana eräällä Marjatta Mentulallakin, välillä kaikki saman päivän aikana. 

Saimme mieheni kanssa rokotteen kolme viikkoa sitten, ja kun tilanne on ollut aika hyvä eikä tullut liikkumiskieltojakaan, niin uskaltauduimme pienelle automatkalle Länsi-Suomeen.
Turussa sattui olemaan kevään kauneimmat päivät. Teimme pitkän kaupunkikävelyn auringon helliessä ja joimme kevään ensimmäiset kahvit ulkona pojan perheen kanssa. Halasimme kaikki kuusi tyyppiä useampaan kertaan ja tunsimme suurta tyydytystä ihan vain heidän katselemisestaan.
Muutama kuukausi saa aikaan paljon muutosta niin 13-vuotiaassa kuin mummissakin. Lapsi on hujahtanut päätään pidemmäksi mummiaan, jonka pää on vaalennut lisää pandemiaa murehtiessa ja läheisiä ikävöidessä.
Jatkoimme Turusta Huittisiin, jossa tapasin siskoni, lisää halauksia, ja sitten kotiin Kouvolaan Forssan, Riihimäen ja Lahden kautta.
Oli viimeinen päivä ennen lounaspaikkojen aukaisemista, joten jouduimme hakemaan tienvarsipaikoista ruokaa autoon ja närkkimään pahvirasiat sylissä huonoa ruokaa ja juomaan kahvia, joka oli kuin kitkerää värjättyä vettä. No, yksi mieheni sanonnoista on "matkalla kelpaa huonompikin ruoka", ja kyllähän me perillä saimme valtavan hyvää sapuskaa, oli ihanaa syödä sosiaalisesti ja toisten laittamaa, joten olkoon.
Paitsi että olen harmitellut samaa asiaa myös silloin, kun ravintolat ovat normaalisti auki. Ulkomailta palatessa meidän tienvarsiravintoloiden heikon tason on huomannut aina selvästi. Monissa muissa maissa vastaavissa paikoissa kahvi tehdään kuppi kerrallaan ja sämpylöitä ei ole tungettu muoviin, vaan ne saa paperiin kääräistynä. Iso bussillinen porukkaa pelmahtaa kahvilaan ja kaikki on palveltu nopeasti, leivät pariloitu leipägrillissä halutessa, ja kahvi on vahvaa ja virkistävää. 

Kyselin työssäkäyviltä, tai siis kotona kodinhoitohuoneen nurkkaan järjestetyn työpisteen ääressä ja lapsen koulupöydän nurkassa työskenteleviltä, onko etätyö alkanut väsyttää.  Minulle kerrottiin, että se on huomattu, että työpaikka on paljon muutakin kuin työnteon paikka, että kaivataan kontakteja ja että on ikävä tapaamisia kahviautomaatilla ohimennen myös sellaisten työkavereiden kanssa, joiden kanssa ei muuta yhteistä olekaan. Sain kuulla, että työn merkityksellisyyttä on  vaikeampi pitää yllä etänä kuin työpaikalla. 
Toivottavasti sellainen skenaario ei toteudu, että työnantajat alkavat säästää työtiloissa. Ihminen on laumaeläin ja tarvitsee toisen fyysistä olemusta myös työssään, ei vain kuvaa ruudulla. 

Yllä oleva kuva on Lasse Rantasen. Sekin on Helsingin Sanomista, jonka Kulttuuriosaan 12.3. oli valittu muutamia kuvia tanskalaisen Politiken-sanomalehden ja kansainvälisen Society for News Design -järjestön 113 kuvittajalta saamista yli neljästäsadasta kuvasta. Kuvittajat olivat 44 maasta ja edustivat 69 mediaa. Piirretty pandemia -kuvat ovat kaikki loistavia ja osoittavat, miten paljon yksi kuva voi kertoa.

Pandemia tulee näkymään taiteessa varmaan monella tavalla.
Suomen kansallisooppera ehti jo valmistaa satiirin Covid fan tutte, joka oli muutaman kerran normaaliesityksenä ja nähtävillä myös televisioesityksenä.
Jo nyt on kirjoitettu useamman tekijän kirjoituksista koottuja kirjoja siitä, miltä eristys on tuntunut, mutta osa niistä on ehkä laadullisesti heikkoja nopean julkaisupaineen vuoksi. Sanaa essee käytetään nykyään genren rajoja laventaen lähes kaikesta muistiin merkitystä. Luulen, että parhaat kirjat tästä aiheesta syntyvät, kun aikaa on kulunut, on saatu perspektiiviä tapahtumiin ja ajatus kypsynyt.

Minulla on parhaillaankin kirjastosta kaksi pandemia-aikaa käsittelevää kirjaa, kiinalaisen Fang Fangin Kun kaupunki suljettiin ja suomalainen eroottisten novellien kokoelma Kevät ilman kosketusta, jonka 17 nimekästä kirjoittajaa ovat kukin kirjoittaneet novellin, mutta mikä on kenenkin, sitä ei kerrota. Luulen, että erotan Katja Ketun tyylin Jaakko Yli-Juonikkaan tyylistä.
Kun nyt vain ehtisi lukea. Ellen ehdi, niin lainaan taas uudestaan. En kehtaa tunnustaa, miten paljon minulla on kirjoja lainassa kirjastosta, pieni sivukirjasto tuossa hyllyssäni, ja varauksiakin parisen kymmentä. 

Tätä kirjoittaessa tuossa näytön sivussa vilahtelee uusia sähköposteja, joissa matkatoimistot houkuttelevat kaukomatkoille. En edes avaa niitä. Minulle matkat ovat ajankohtaisia sitten, kun kohteessa on suurin piirtein samanlaista kuin ennenkin. Ei ole mitään mieltä lähteä tyhjiin kaupunkeihin, joissa paikat on suljettu ja rannallakin pitää kävellä maski naamalla. 
Jatkan siis bikinikunnon ylläpitoa etäpilatesjumpilla ja toivon, että saamme mökille biitsitunnelmaa. 

On hienoa, että tartunnat näyttävät menevän alaspäin viime kesän tapaan. Ehkä kesätapahtumat toteutuvat. 
Meillä on (olisi) lähiseudulla ainakin Kaakon Kamarimusiikki -tapahtuma ja Kymi Libri -kirjamessut. 
Taidekeskus Salmelassa Mäntyharjulla on tänä kesänä upeaa taidetta (klik) ja yhteen sen monista konserteista meillä onkin jo liput. Konsertti on meidän hääpäivänä ja siinä Maria Ylipää ja Waltteri Torikka laulavat kauneimpia elokuva- ja  musikaalisävelmiä Salmela Festival -orkesterin säestämänä.
Salmelan lähellä Vuohijärven Luonto- ja kulttuuritalolla on monenlaista, muiden muassa Miina Äkkijyrkän töitä.
Haaveilen reissusta Mänttä-Vilppulaan katsomaan Banksyn taidetta.
Ensimmäisenä ja tärkeimpänä tapahtumana on kahden lapsenlapsen ylioppilasjuhlat, jotka toteutuvat isompina tai sitten pienempinä.

En viitsinyt kirjoittaa kaikesta yllä konditionaalissa. Eiköhän ainakin ulkotapahtumat onnistu. Olimmehan me viime kesänäkin ulkokonsertissa.
Ja jos ei, niin sitten sopeudutaan taas siihen tilanteeseen ja katsotaan eteenpäin. 
Viimeinen kuvituskuvani selventää tätä ajatusta. Se on yksi Helsingin Sanomien Piirretty pandemia -kuvista. 

Päivän paras XI - Taiteilijuudesta ja taiteen kokemisesta

Taideteos on aina sitä, miltä se näyttää, eikä koskaan sitä, miksi se selitetään. Se, miten monta työtuntia, kuukautta tai vuotta teoksen tai taiteenkaltaisen korvikkeen laatimiseen on käytetty, ei muuta silmien todistusta. 

Tämän päivän parhaani on Leena Krohnin esseekirjasta Mitä en koskaan oppinut. Siitä kirjasta riittäisi hyviä sitaatteja ja keskustelunaiheita vaikka kuinka paljon. Koko kirja on timantti ja Leena Krohn parhaita suomalaisia esseekirjailijoita. 

Esseessä Tahra ja teos Krohn kertoo näyttelystä, jossa kriitikko oli ensin nähnyt keskeneräisiltä ja mitättömiltä näyttäviä piirustuksia. Kun hän sitten oli saanut kuulla, että yksittäisen tahralta näyttävän lappusen tekemiseen oli kulunut kuukausia jopa vuosia, niin hänen käsityksensä oli muuttunut. Hän ymmärsi, että tahran rustaamiseen käytetty aika oli tehnyt siitä taidetta ja että taiteilija haluaa törmäyttää vakiintuneita käsitteitä ja ohjatessaan huomion sivuun pääasiasta asettaa katsojan tarkkailemaan omia reaktioitaan.  

Onko katsoja taiteilijan ja kriitikon koehenkilö? Haluaako hän tarkastella omia reaktioitaan mennessään galleriaan tai taidemuseoon? Ei, hän haluaa tarkastella sitä, mitä hänen katsottavakseen on valittu. Se voi olla vanhaa, se voi olla uutta, se voi olla pientä, se voi olla suurta, mutta se ei voi olla täysin mielenkiinnotonta. Katsoja odottaa näkevänsä jotain katsomisen arvoista. Oikeastaan hän odottaa odottamatonta, sillä taide on kuin ihme: se on aina yllätys. Kun katsojan odotus tarpeeksi usein petetään, hän lakkaa olemasta katsoja. 

Mitättömän selittäminen suureksi taiteeksi on tuttua kaikilta kulttuurialoilta, kirjallisuudestakin. Ei koskaan sitä, miksi se selitetään... 
Minä, lukija/katsoja/kuulija/kokija valitsen. Ja "minä valitsen, mitä valitsen"  - tämäkin Krohnin kirjasta. 

Joku tuntematon (työssä ei näkynyt nimeä) on maalannut muuntajakopin eksoottiseksi elämykseksi Kuusankoskella. Nämä kuvat ilahduttivat minua, kun kävelimme noissa maisemissa eräänä pimeänä päivänä jokin aika sitten.
Kuvitusvalintani ei ole mikään puolustuspuhe harrastelijataiteelle. Olen Leena Krohnin kanssa samaa mieltä hyvästä taiteesta, se voi olla mitä vain ja kenen tahansa tekemää, kunhan se on kiinnostavaa. Sellainen taide, jossa näkyy selittelevä itsetehostus on minusta aina luotaantyöntävää.   

Luin pohjoiskorealaisen bestsellerin, hmm... melodraamako vai opas hyvään avioliittoon?

 

Nevertheless, Jeong Jin Wu decided to let go of every last complaint about his wife.
    So what if I have to sleep less to finish the housework and work on my cases? Can't I help Eun Ok, who's probably walking the steep paths of Yeonsudeok? I must not become like those who forget the noble purpose of life promised during the wedding ceremony. I did not marry for my own complacency or pleasure.
    Jeong Jin Wu fondly remembered that day, that beautiful day, the day of his wedding, the snow-covered day in March twenty years ago. 

Jeong Jin Wu on avioerotuomari. Hän tekee työtään aivan eri tavalla kuin mitä me länsimaissa liitämme tämän ammatin tehtäviin. Kun hän on saanut käsiteltäväkseen avioerohakemuksen, hän alkaa tutkia puolisoiden taustoja, tavata heidän esimiehiään ja lapsiaan, käydä motkottamassa molemmille osapuolille heidän itsekkyydestään ja siitä, miten tärkeää liiton säilyttäminen on niin lapsen kuin valtionkin kannalta. Avioliittohan on valtion pienin yksikkö ja kuin valtio pienoiskoossa. Siinä ihmiset harjoittavat jaloutta palvelemalla toisiaan. 
Jeong Jin Wun toiminta vaikuttaa välillä melkein koomiselta. Hän on sosiaalityöntekijä, psykologi, avioliittoneuvoja, lapsiasiaihminen, kotiapu ja lohduttava olkapää. 
Mieleeni nousi, miten iranilaisen Asghar Farhadin elokuvassa Nader ja Simin: Ero avioliittoa sovitellaan pitkään keskustellen sharia-tuomioistuimessa. Eron myöntäminen ei ole itsestään selvää, pitää olla syy.
Näin meilläkin oli ennen. Aviorikos oli yksi tavallisimmista eron myöntämisen perusteista. Onhan se aika hassua, että eroa ei myönnetä ihmisille, jotka eivät enää halua olla yhdessä, mutta toisaalta, on sekin viehättävää, että välitetään. 

En ole tosielämässä enkä fiktiossa tavannut ketään yhtä työlleen omistautunutta ihmistä kuin Jeong Jin Wu. Hän rakastaa eroa hakevien pariskuntien osapuolia ja muistelee katuen yhtä ainoaa tapausta nuoruudestaan, jossa myönsi eron mielestään heppoisesti ja antoi erottaa lapset toisistaan.
Yhteishuoltajuus näyttää olevan tuntematon asia. Puolisot häipyvät erossa lopullisesti toistensa elämästä ja niin voi käydä myös lapsille, jos heidät jaetaan puolisoiden kesken. Ja nyt nousee mieleeni se kipeä suomalainen elokuva Skavabölen pojat, jossa näin tehtiin meilläkin muutama vuosikymmen sitten. 

Alun lainaus on kohdasta, jossa tuomari itse on voittanut harminsa siitä, että hänellä ei ole kodille omistautunutta vaimoa. Hänen vaimonsa Eun Ok viettää kaksikymmentä vuorokautta kuukaudesta entisellä kotiseudullaan tutkien, miten saisi viljelykasvit menestymään paremmin niillä korkeuksilla. Mies on kasvattanut heidän lapsensa aikuiseksi ja hoitaa kaiken lisäksi vaimon poissaolojen aikana kasvihuonetta, joksi tämä on muuttanut heidän makuuhuoneensa. 
Tapauksessa jota Jeong Ji Wu parhaillaan hoitaa on samanlainen tilanne aviopuolisoiden läsnäolon suhteen. Vaimo Sun Hee on ylennyt tehdastyöstä kuuluisaksi laulajatähdeksi ja on kiertueilla miehen Seok Chunin hoitaessa paitsi sorvarin työnsä myös kodin ja lapsen. Vaimo on se, joka hakee eroa kyllästyneenä lahjakkaan miehensä kunnianhimottomuuteen. Hän haluaisi tämän kouluttautuvan lisää ja hakevan keksinnöilleen tunnustusta. Mies taas on kyllästynyt siihen, ettei saa arvostusta vaimoltaan omana itsenään. 

Kas näin neuvoo tuomari sorvarin työtään rakastavaa perinteistä, elämäänsä tyytyväistä miestä:
"I am advising you, not as a judge, but as your elderly friend. Starting today, try to think progressively like the youths of this generation and create your own path. Don't be like an old factory worker set in his ways. Get your act together like an intelligent expert technician. Start by taking care of your appearance. Go to the Engineering College. On Sundays take your son to the theater and watch your wife's performances. You've been wrong to think that these things are pretentious. I know you can do it, and I look forward to that day." 
Eli miehen on sivistyttävä vaimonsa tasolle, pestävä ne rasvakourat puhtaaksi, kammattava tukkansa ja lähdettävä teatteriin. 

Kaksi tapausta, joissa naiset ovat eteviä urallaan ja miehet hoitavat kotia. Feminismiä? Pohjois-Koreassa! 

Paek Nam-nyong on kirjoittanut romaaninsa 벗 jo 1988 ja se sai suurta suosiota kotimaassaan. Kirjasta on tehty myös tv-sarja. Ranskannos ilmestyi vuonna 2011, mutta englanniksi se käännettiin vasta 2020 nimellä Friend: a Novel from North Korea.
Kääntäjä, amerikkalainen Immanuel Kim, kertoo loppusanoissaan lyhyesti Pohjois-Korean kirjallisuuden historiasta, Paek Nam-nyongin kirjailijan urasta ja siitä, miten hän kävi haastattelemassa tätä Pjongjangisssa ja he päätyivät viettämään suunnitellun yhden päivän sijasta kolme päivää keskustellen kirjan teemoista.

Paek Nam-nyog, s. 1949, oli nuorena töissä terästehtaassa ja kirjoitti vapaa-ajallaan. Hän suoritti yliopistotutkinnon kirjallisuudesta pääosin etäkursseina ja pääsi mukaan 60-luvun puolivälissä perustettuun ryhmään, jonka tehtävänä oli kirjoittaa historiallisia romaaneja Kim Il Sungin ja Kim Jong Ilin elämästä. Näitä kirjoja julkaistaan yhä sarjoissa Kuolematon historia ja Kuolematon johtajuus.
Paek Nam-nyong on kuitenkin kirjoittanut myös muuta. Hänen romaaneissaan on usein aiheina työpaikkakorruptio, inhimilliset heikkoudet ja niiden voittaminen ja ihmissuhderistiriidat.

Millaista oli lukea pohjoiskorealainen Pohjois-Koreassa bestselleriksi noussut teos? 
Erittäin kiinnostavaa. Aivan erilaista kuin loikkareiden ja toisinajattelijoiden kirjojen lukeminen. Jännittävämpää ja tuoreempaa. Loikkareiden kertomuksissa toistuu vapauden riisto, Paek Nam-nyongin kirjassa saa lukea siitä, miten siinä riistossa eletään ja miten kirjoitetaan kirja, joka läpäisee tarkan seulan ja on silti kiinnostava. 

Henkilönimien hallinta oli aluksi minulle lukiessa vaikeaa, varsinkin kun ne ovat aina moniosaisia, sukunimi on ensimmäisenä. 
Kirjan nimi tarkoittaa ystävää, mietin yhä sen merkitystä. Jos se tarkoittaa tuomaria, kaikkien ystävää, niin ihan kuin nimessä olisi pientä huvittuneisuuden sävyä. 

Koska romaani on kirjoitettu pohjoiskorealaisille (eikä ole fantasiakirja), niin siinä kuvatun elämän on oltava totta. Kyseessä ei siis ole mikään länsimaisille ihmisille kirjoitettu feikkitodellisuus, kuten ne turistikierrokset valittuihin kohteisiin mihin turisteja siellä viedään.
Arkielämän puutteellisuus pysäyttää. Kaduilla kuljetaan pimeässä tai katuvalojen himmeässä valossa. Palvottu mezzosopraano huuhtoo pyykkiä jääkylmässä joessa, kun ei halua mennä yhteispesulaan pahansuopaisten juorujen vuoksi. 
Ruoaksi paistetaan vihanneksia ja joka paikkaan kävellään.

Joiltain osin kirjan moraali tuntui naiivilta, mutta vain joiltain. Suurimmaksi osaksi sen moraalipohdinta on yleisinhimillistä ja tuttua. Kestääkö rakkaus, jos toinen muuttuu paljon ja jos toinen ei muutu, vaikka niin toivoisi. Siitä mihin toisessa aluksi rakastui saattaakin tulla taakka, kun arki koittaa.

Jännitin, miten avioliittojen käy, löytävätkö parit toisensa uudelleen.  Avioerotuomari tulee avioparia pelastaessaan selvittäneeksi myös korruptiotapauksen, jossa palkintoraha parhaasta keksinnöstä onkin mennyt jakajan omaan taskuun ja vuosia keksintöään tehtaalla kehitellyt saa vain halvan maljakon. Tämä rikos saa tuomarin tuohtumaan, koska se on rikos sekä valtiota että yksilöä kohtaan ja on vaikuttanut myös avioliiton rakoilemiseen. Menestymistä mieheltään odottavan vaimon pettymys vain lisääntyy, kun hän huomaa, että puurtaminen ei tuota arvostusta.

Paek Nam-nyongin kirjailijauran alku 70-luvulla sijoittuu aikaan, jolloin kansalaisia kannustettiin erilaisin projektein itsensä kehittämiseen ja uudelleen kouluttautumiseen. Tämä sekä 80-luvun Hidden Hero -kampanja, jolla etsittiin tavallisten työläisten piilossa olevia vahvuuksia näkyvät Friend-romaanissa. 

Luonto on taustana ihmisten tunne-elämälle. Rankkasade antaa taustan epätoivolle ja heräävä keväinen luonto romanttisille hetkille.
Voin kuvitella, miten dramaattiselta saippuasarjassa tuntuu kohtaus jossa tuomari vaeltaa kotiinsa lohduttomassa kylmässä sateessa selässään pieni poika, jonka on löytänyt viluisena odottamassa vanhempiaan kotiin lukitun oven takana. 
Rakastunut nuoripari taas kävelee kevättalven auringossa kasvot loistaen luonnon aromien siunatessa heitä matkalleen. Sanat passion (intohimo) ja desire (halu) mainitaan, mutta niiden toteutuminen jää kuvittelumme varaan.

Like little schoolchildren, the two held hands and slid down a slippery path by the riverbank. A thin layer of snow coated the limbs of the pine trees that lined the riverbank, snow that had been there since the festivities of the New Year. The pine trees had inevitably welcomed the wintry snow in their arms and were looking forward to summer, but for now, they affectionately  welcomed the two lovers in spring. 

Lähimmäs eroottista kohtausta päästään seuraavassa:
From outside the window, the wind noticed Jeong Jin Wu and Eun Ok enjoying each other's company by the single lamp on the desk and respectfully left them in peace. 

Kun ajattelee miten amerikkalaiset kirjailijat kirjoittivat 80-luvulla pariskunnista, esim. John Updike, niin voi sanoa että täydellisen vastakohtaisesti kuin kollegansa Pohjois-Koreassa. 

Olisi hauska, jos Paek Nam-nyongin romaaneja käännettäisiin lisää ja myös suomeksi, ja miten kiinnostavaa olisikaan, jos saisimme kirjailijan itsensä kirjamessuille meille. No, jotta sellaista tapahtuisi niin paljon pitäisi muuttua Korean demokraattisessa kansantasavallassa. 
Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä siellä tapahtuu kirjallisuudessa juuri nyt. Mitä Paek Nam-nyongin nuoremmat kollegat kirjoittavat?

 

Anna Maria Mäki, Äänenkantama

 

Niin. Sanni oli normaali ja normaali jaksoi. Aamulla lapset päiväkotiin, sitten tehokkaana töissä päivän, illalla lapset kotiin, ruoka, leikkiä ja kotitöitä, iltapuuhat ja nukkumaan. Seuraavana aamuna sama. Ei mitään maailmaa mullistavaa, kyllähän normaali jaksoi. 

Sanni olisi jaksanut työnsä, jossa oli enemmän ennalta-arvattavuutta kuin kotona. Hänellä oli hieno ura ja hän oli hyvä työssään. Mutta kun kotona kaikki on yhtä sekamelskaa ja yllättäen ilmeneviä ongelmia, vauva joka vaikeroi korvakipujaan ja isompi joka saa pelottavia kirkumiskohtauksia, niin Sannin voimat hiipuvat. Miehellä on uravaihe, ollut jo pitkään, hänen pitää saada keskittyä. Myöhemmin tulisi Sannin vuoro. Niin oli sovittu. Sanni tietää illalla, että olisi pakko nukahtaa ennen kuin jompi kumpi lapsista parahtaa, kerätä voimia, mutta silloin uni ei tulekaan. 

Kaiken keskellä Sannia painaa lohduton syyllisyys jaksamattomuudestaan. Huoli lapsista ei hellitä edes sairaalan psykiatrisella osastolla, jonne hän lopulta joutuu - tai pääsee, koska eihän tuohon pitkittyneeseen uupumuksen tilaan enää muu auta kuin kemiallisesti pakotettu lepo ja pysähtyminen. 

Apua tarvitseva mieli on kummallinen. Se saattaa jopa kehitellä mielikuvitusystävän, aikuiselle. Susanna kannustaa ja arvostaa, Susanna lupaa suojella. Mutta Susanna neuvoo myös väärin. Susanna saadaan häipymään pienellä keltaisella pillerillä, ainakin hetkeksi. Jotain muuta on saatava tilalle, tai muuten Susanna tulee taas kuiskimaan sanoja Sannin suuhun, miten Sannin pitää erota miehestään ja jättää työpaikkansa ja hypätä ikunasta. Jonkun muun on sanottava Sannille "minä suojelen sinua kaikelta" ja "sinä olet ihana". Oppisiko hän jopa sanomaan itse itselleen niin?

   - Mitä oikeasti edes on oma ääni? Ei se ole muuta kuin kaikkien niitten äänten sekamelska, joita me ollaan lapsena kuultu. Ja siihen vaikuttaa kaikki ne kokemukset, mitä me on lapsena koettu.

    - Sun pitää rakentaa sinne pään sisälle toinen ääni, Harri jatkoi, - joka puhuu sen syyttäjän päälle ja muistuttaa, että sä olet hyvä ja riittävä sellaisenaan.   

    - Niin.
    - Ja kun sulla on se hyvä ääni, niin se syyttävä saattaa jäädä varjoon. Ne on molemmat sun omaa ääntäsi, mutta anna sen hyvän kantaa.

Lapsen syntymän jälkeinen aika on mullistus ihmisen elämässä, erityisesti naisen kaiken sen fyysisen muutoksen vuoksi, mitä hänessä tapahtuu.

Paitsi omat odotukset ja vaatimukset, niin myös ympäristön vaatimukset tuntuvat raskaina uudessa tilanteessa. 
On tilanteita, joissa paremmin tietäjiä riittää, mutta kukaan ei voi tietää todella, mitä toisen äitiyteen liittyy, koska lapset ovat pienestä pitäen aivan erilaisia. Kaikkien lapset eivät saa kirkumiskohtauksia. Jotkut lapset ovat kaikkeen suostuvia, toiset itsepäisiä kuin aasi. Se äiti, joka raahaa lapsen päiväkotiin yöpuvussa ei ole ehkä laiska tai lepsu; voi olla, että päivävaatteet olisi saatu lapsen päälle vain väkivallalla. 
Pikkulapsivaiheessa on ainutlaatuista iloa, mutta siinä saattaa olla myös stressiä, jota ei tule vastaan missään muussa. Anna Maria Mäen romaani Äänenkantama (2021) kertoo tällaisesta kriisiajasta ja siitä selviämisestä.  

Paitsi että Sanni alkaa löytää jaksamisensa rajoja, hänelle alkaa myös selvitä, että hänen äänensä saattaa yltää oman miehen ja muidenkin korviin. 

Jos olet kivellä keskellä järveä etkä uskalla säärikrampin vuoksi uida rantaan, niin aina voit huutaa. Äänenkantama on harvinaisen hyvin oivallettu nimi tälle kirjalle. 
Kansi on muutoinkin todella hyvä. Siinä on nainen kriisin keskellä, sekoamassa, huutamassa epätoivosta, ja nuo kirjaimetkin ovat siksi sikin sokin. Kannen on suunnitellut graafinen suunnittelija Sanna-Reeta Meilahti. 

Markku Toimela - Kaj Aalto, Salakahvilla Pohjois-Koreassa

 

   - Luokkajako näyttäytyy siten, että aina joutuu kysymään ylemmältä taholta luvan ja valtuuden toimittaa asioita. Kun mennään porukalla syömään, autonkuljettaja lähtee heti pois, kun hän on syönyt. Hän kuuluu eri luokkaan eikä jää juttelemaan, ja hän tietää paikkansa. Kaikki tietävät paikkansa.               
  - Uimarannalla on "lihavien ja laihojen puoli". Olemme ulkomaalaisina päässeet lihavien puolelle. Alueiden välissä on aita, mutta kävin katsomassa, joten  tiedän, että toisella puolen ihmiset tuovat mukanaan omat laihat eväänsä, kun lihavien puolella on paremmat ravintolapalvelut ja siellä grillataan meren herkkuja. Ja ihmiset ovat oikeasti tukevampia etuoikeutettujen rannalla. 

Olemme tottuneet saamaan hyvin vähän tietoa pohjoiskorealaisten arjen elämästä. 
Kehitysaputyöntekijä Markku Toimela on tehnyt yhdessä henkilöhaastatteluihin erikoistuneen toimittaja Kaj Aallon kanssa kirjan siitä, mitä on kokenut työrupeamillaan Pohjois-Koreassa. Kirjan nimi on Salakahvilla Pohjois-Koreassa. Se on julkaistu 2017 ja sisältää siis aika tuoretta tietoa ja havaintoja.

Toimela on ollut ennen Pohjois-Koreaan keskittymistään avustustöissä myös tulvien vahingoittamassa Bangladeshissä ja paimentolaisten parissa Mongolian armottomassa kylmyydessä.
Toimelan vakaumus on sellainen, että hän ei lähde maahan arvostelemaan hallitusta vaan auttamaan hädässä olevia ihmisiä. 
Monitaitoisena hän on ollut Pohjois-Koreassa remontoimassa sairaaloita, rakentamassa vesijärjestelmiä hammashoitoloihin ja ohjaamassa perunan istuttamista. Ulkomaan kausien välillä hän on ollut palkattuna yli kahdessakymmenessä ammatissa putkimiehen ja sähkömiehen töistä luonto-oppaan, lypsykoneen asentajan, linja-auton kuljettajan ja luennoijan töihin. 

Järjestö, jonka leivissä Toimela on käynyt auttamassa lähimmäisiä kehitysmaissa on Fida. Fidaa arvostetaan kohdemaissa sen lähettämien henkilöiden sitoutuneisuuden ja ammattitaidon vuoksi. Toiminta on työtä ruohonjuuritasolla köyhimpien keskuudessa ilman uskonnollista tai poliittista vaikuttamista. Varojen käyttö on tehokasta ja apu menee perille itse tehden ja paikallisia palkaten.
Tämä kirja olisi tärkeää luettavaa niille, jotka tuhahtelevat ennakkoluuloisen varmuuudella, että avustukset jäävät jonnekin välikäsiin. 

Kehitysyhteistyöhön hakeutuvat yleensä uteliaat ja seikkailunhaluiset ihmiset, jotka ovat aidosti kiinnostuneita erilaisista ihmisistä ja heidän elinoloistaan. Toimela on juuri tällainen. Hän on puuhakas, erittäin ekstrovertti, huumorintajuinen ja rohkea. Hän on kielitaidon puuttuessa päässyt monesti lähelle ihmisiä tilannekomiikan keinoin. Kun Toimela oli Pohjois-Koreassa kokeillut rajoja ja avannut oven huoneeseen, jonne länsimaalaisella ei ole pääsyä, hän oli selvinnyt tilanteesta toteamalla leikkisästi "Sorry, secret place".
Avustustyöntekijänä hän on saanut mahdollisuuden nähdä ihmisten elämää läheltä, koska projektit tapahtuvat heidän arjessaan.
Pitempään maassa olleet työntekijät saavat käydä itsekseen kävelyllä ja ottaa kuvia, mutta virkavallan edustaja saattaa tulla koputtamaan olalle ja pyytää nähdä, onko kuva patsaasta kuvattu arvokkaasti kokonaisena. Toimela jututtaa mielellään ihmisiä ja saattaa liittyä puiston piknik-porukkaan, jossa hänelle tarjotaan 'kimchiä' ja englannintaitoiset ryhtyvät innokkaina harjoittelemaan kieltä. Toisinaan virkavalta käy jututtamassa ihmisiä hänen jälkeensä. 

Hän katselee ihmisten elämää ennakkoluulottomin silmin ja löytää sieltä paljon hyvääkin.
Valvottu elämä tuo monelle ihmiselle turvallisuuden tunteen ja koulut ovat korkeatasoisia, lukutaitoprosentti on 99. Yksinäisyys ei ole samanlainen ongelma kuin länsimaissa.
Maaseudun hidas elämä ja meidän 50-luvun maaseutuelämästämme muistuttavat hajut ja tunnelmat voisivat antaa "appelsiinituristille" (Toimelan termi) nostalgisia tuntemuksia, mutta hän ei ehkä viihtyisi siinä miljöössä paria päivää pitempään. 

Salakahvilla Pohjois-Koreassa sisältää monenlaista kiinnostavaa tietoa. 
- Sairaaloissa ei usein ole lämmitystä, eikä niihin tule lämmintä vettä. Omaiset tuovat kamiinan ja ruoan potilaille ja huolehtivat kaikesta muusta paitsi lääketieteellisistä toimenpiteistä. 
- Hammaslääkärit suorittavat yleensä vain hampaan poistoja, ilman puudutusta. Ihmisten hampaiden kunto huononee, koska makeiset varsinkin Pjongjangissa ovat yleistyneet ja hammashoitolat ovat edelleen ajastaan jäljessä. 
- Tupakan viljely on yleistä. Sitä kasvatetaan sekä tupakkatehtaille että omiin tarpeisiin. Toimela on kuullut viljelyinsinööreiltä tarkat tavoitteet muille tuotteille, mutta ei tupakalle. Ilmeisesti tupakan paheellisuus siis tiedostetaan eikä tupakkasadon onnistumisesta iloita, kuten riisin tai perunan. 
- Suuri osa miehistä polttaa, naisista tuskin kukaan. 
- Miesten eliniänodote on 66 vuotta, naisten 73,9 vuotta. 
- Ihmiset jaetaan 53 luokkaan, luokkahyppyjä ei tunneta.
- Kun nykyisen Pohjois-Korean hallitsijan, "Arvostetun toverin" Kim Jong-unin isoisä Kim Il-sung kuoli, hänestä alettiin luoda myyttiä kuolemattomana. Hänen syntymäpäivänsä 15.4.1912 julistettiin auringon päiväksi ja siitä alettiin ajanlasku, juche-aika. "Iankaikkisesti elävän isän, Suuren johtajan ja Ikuisen presidentin" poika Kim Jong-il, "Suuri johtaja", oli isäänsäkin ihmeellisempi. Hän teki ihmetekoja tieteessä ja taiteessa, puut puhkesivat kukkaan hänen kulkiessaan golfkentälle, jossa syntyi harvinainen hole-in-one. Hänen on myös kerrottu syntyneen yliluonnollisissa olosuhteissa Pektu-vuorella ja myös hänen äitinsä julistettiin jumalallista alkuperää olevaksi. Samoja myyttejä kuin kristinuskossa Jeesus-lapsen syntymän ympärillä. Suhtautuminen Kim Jong-uniin on ollut arkisempaa.
- Juche-oppi eli kimilsungismi on totuus, jota opetetaan pohjoiskorealaisille varhaislapsuudesta armeijan kautta (miehillä 6 vuotta ja naisilla 4) työpaikoille, joissa on erityiset koulutusluokat. 
- Televiossa on yksi kanava, jonka iltauutisissa kerrotaan se, mitä kansan kuuluu tietää, sen jälkeen on ajankohtaisohjelma ja omaa tuotantoa oleva elokuva.
- Koteihin ei aina tule lämmintä vettä energiapulan vuoksi, mutta yleisiin saunoihin tulee. Ihmiset käyvät niissä peseytymässä ja pesemässä pyykkinsä. 

Ekologisesti kestävä jätehuolto on asia, josta Toimelan mielestä nyt pitäisi viedä tietotaitoa Pohjois-Koreaan. Kaupunkeihin on alettu rakentaa vesivessoja, mutta yhtään puhdistuslaitosta ei ole näkynyt. Vesistöt ovat vaarassa myös, jos maahan aletaan tuoda lannoitteita ja torjunta-aineita. Länsimaissa näissä asioissa on edetty erehdysten kautta.

Jos avustustyöntekijöillä on ollut ihmettelemistä kohdemaan asioissa, niin vähintään yhtä ymmällään ovat olleet pohjoiskorealaiset nähdessään kuvia oloista Suomessa. Onko ihmisillä oikeasti omat polkupyörät ja autot? Liikutaanko Suomessa ilman kulkulupia?

Olisi mukava käydä salakahvilla Toimelan kanssa. Termiä on alettu perheessä käyttää tämän viipyilyistä asioilla, kun pitää poiketa spontaanisti kahville porisemaan ja suhteita hoitamaan milloin Kouvolan Citymarketin kahvilaan milloin johonkin Pjongjangin uusista kahviloista.
Salakahvitaipumus on aivan varmasti auttanut myös tämän kirjan syntymisessä ja tuonut siihen aitouden ja läsnäolon sävyn. Nautin siitä ja yllätyin monista faktoista ja detaljeista, joita tähän kirjoitukseeni kirjasin vain muutamia. 

Mietin, millainen mahtaisin olla pohjoiskorealaisena. Olisinko tyytyväinen vai kaipaisinko epämääräisesti jotain, kuten yksinoloa, koska se on minulle nykyolossani hyvin tärkeää? Olisiko se vähempivirikkeisessä ympäristössä yhtä tärkeää? Yhteisömme muovaa meidät. Se saattaa sekä tukea että typistää. 

  

Huhtikuuko kuukausista julmin?

 

T.S. Eliotin pitkästä runosta Autio maa (The Waste Land, 1922) on jäänyt elämään suosituksi lainaukseksi sen alku "huhtikuu on kuukausista julmin". Ehkä siinä on jotain tunnistettavaa kylmien maiden asukkaille, joiden on keväällä herättävä talvikohmeestaan. Ihmiset murehtivat nuutuneisuuttaan ja kalpeuttaan. Koti kaipaa piristystä, ikkunat pitäisi pestä ja vähintään hankkia uusia tekstiilejä tai kimppu leikkokukkia pöydälle. Naistenlehdet toitottavat miten on päästävä bikinikuntoon, ehkä nykyään ei enää niin paljon (bodyshaming). Epäilen, että koronatalven jälkeen nuutuneisuus on isompaa kuin ennen.

Huhtikuu on kuukausista julmin, se työntää
sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa
muiston ja pyyteen, kiihoittaa
uneliaita juuri kevätsateella.
Talvi piti meidät lämpiminä, kietomalla
maan lumeen ja unohdukseen, kätkemällä
elämän hivenen kuiviin juurikyhmyihin.
(Lauri Viljasen suomennos)

April is the cruellest month, breeding
Lilacs out of the dead land, mixing
Memory and desire, stirring
Dull roots with spring rain.
Winter kept us warm, covering
Earth in forgetful snow, feeding
A little life with dried tubers.

Niiden maiden ihmisiä, joilla ei ole pitkää, rankkaa talvea tämä huhtikuun määritelmä ei varmaan puhuttele millään tavalla. Mutta käyttävätkö hekin silti huhtikuusta adjektiivia julma?

"Torstai on toivoa täynnä" on sanonta, jota käytetään miettimättä, miksi. Joko torstaisin aletaan odottaa viikonloppua?
John Steinbeckin pienoisromaani Sweet Thursday sai suomalaisen käännöksen nimeksi Torstai on toivoa täynnä. Siitäkö tämä sanonta on lähtenyt liikkeelle hauskan alkusoinnun vauhdittamana?
Olen kuullut sellaisen selityksen, että torstai on ollut yleinen palkkapäivä ainakin Englannissa. Tämä kuulostaa järkevältä selitykseltä sanonnan alkuperäksi, palkkapäivä todellakin on toivon päivä. 

Tänään on kiirastorstai sekä aprillipäivä. Kävelin katsomassa sinivuokkopaikassani. Ajattelin, että ihailen lehtiä, mutta johan siellä oli ensimmäiset kukatkin. Ilahduin, kun huomasin ruskean aluskasvillisuuden ja vihreiden lehtien seassa kaipaamaani erityistä sinistä, jota on vain sinivuokoissa. 
Olen iloinen myös siitä, että säät ovat niin ihanat ja kohta lumi on poissa ja kävelyreittini monipuolistuvat. Pyöräilykausi alkaa. Olen iloinen myös siitä, että pystyn liikkumaan eikä mikään paikka ole kipeänä. Kolmetoista vuotta minua palvellut lonkkani keinonivel toimii edelleen hyvin. Muistan miten tuskallista kävely oli ennen leikkausta.  
Mietin siinä kävellessäni, miten karmeita sananlaskuja meillä onkaan, kuten se, että onni pitäisi kätkeä. Haluan korjata sen: Kell' onni on se onnen kätkeköön jakakoon. Siksipä yllyinkin nyt tässä kertomaan, mistä olen iloinen. 

Minulle keväät olivat työssä ollessa raskaita, koska niihin pakkautui niin paljon tekemistä, isot kokeet ja arviointi, kevätjuhlat, pikkulapsiperheaikana kevätvaatteiden hankinta kaikille. Luokkahuoneiden ilmastointi oli kurja, aurinko porotti, mutta ikkunoita ei saanut avata. Oppilaat tulivat levottomiksi. Iltaisin oli väsynyt olo. Kun loma alkoi, koti oli kaaoksessa ja oma mieli ärtyisä ja tyhjä. Ei osannut ryhtyä mihinkään. 
Eläkkeellä ollessa tilanne on aivan toinen. Minusta huhtikuu on upea kuukausi. Ehdin seurata kevään etenemistä ja ulkoilla. Kesä ei yllätä minua, vaan minä yllätän kesän hyvin valmistautuneena. 

Kävelylenkilläni pysähdyin katsomaan puhelimesta uutisia. Kauhistuin. Nyt on  Suomessa tänään 1. huhtikuuta ilmestynyt koronavirusmuunnos, kaiken lisäksi myllykoskelainen. No, ilmankos meillä on tartunnat lisääntyneet. Ethän ole vielä ostanut mämmiä? Ethän vaan ole vielä syönyt sitä? Vie se tiukasti muoviin pakattuna ongelmajätteenä jäteasemalle. Covid-Myllykoski tarttuu helposti mämmin kautta. Suklaanamuset sen sijaan toimivat estolääkkeenä kuten rokotus. Nauti niitä ja ole kaikessa varovainen! Omaehtoinen liikkumiskielto on suositeltava.